Browsing by Author "Gao, Julia"

Lastensuojelulaki uudistettiin kokonaisuudessaan vuonna 2007 ja kokonaisuudistuksen yhteydessä muutettiin muun muassa ilmoitusvelvollisuutta koskevaa säännöstä. Aiemmin voimassa olleen lastensuojelulain (683/1983) 40 §:n sanamuodon mukaan lastensuojeluilmoitus oli tehtävä lapsesta, joka oli ilmeisessä lastensuojelun tarpeessa. Vuonna 2008 voimaantulleen lastensuojelulain (417/2007) 25 §:ssä ilmeisyysvaatimus on korvattu edellytyksellä mahdollisesta lastensuojelun tarpeen selvittämisestä. Helsingissä tehtiin vuonna 2017 yhteensä 16311 lastensuojeluilmoitusta. Niistä peräti 91 prosenttia koski tapauksia, joissa lastensuojelun tarvetta ei ollut. Ilmoituksista alle viidennes oli yksityisten tahojen tekemiä, joten pääosin kyse oli viranomaistoiminnasta. Aiheettomia ilmoituksia tehdään siis hätkähdyttävän paljon, mikä on ongelmallista yksityiselämän suojan näkökulmasta. Tutkielmassani pyrin selvittämään, miksi ilmoitusvelvollisuutta koskevaa säännöstä muutettiin vuonna 2007 ja miksi lastensuojelulakiin lisättiin 25 a § vuonna 2010. Pohdin myös, miksi valtaosa lastensuojeluilmoituksista on aiheettomia. Sekä eduskunnan oikeusasiamies että perustuslakivaliokunta perustelivat ilmoitusvelvollisuutta koskevaa säännösmuutosta sääntelyn selkeyttämisellä. Lain esitöissä viitataan eduskunnan oikeusasiamiehen erilliskertomukseen todettaessa, että vaatimus ilmeisestä lastensuojelun tarpeesta oli aiheuttanut epäselvyyttä sen suhteen, milloin työntekijä oli velvollinen tekemään lastensuojeluilmoituksen. Uudessa säännöksessä tämä velvollisuus olisi siis pitänyt määritellä korostuneen täsmällisesti ja selkeästi. Sen sijaan toimittiin aivan päinvastoin, sillä mahdollinen lastensuojelun tarpeen selvittäminen on kielelliseltä ilmaisultaan hyvin avoin. Sääntelyn tavoitteiden ja käytännön toteutuksen välillä on siis havaittavissa olennainen ristiriita, mikä herättää kysymyksen siitä, oliko sääntelyn selkeyttämisessä kyse aidosta ja todellisesta tavoitteesta vai käytettiinkö sitä ainoastaan justifioivana perusteena, jotta muutoshanke saatiin toteutettua ilman poliittista vastustusta. Vaikutelmaa virallisten perusteiden oikeuttavasta luonteesta vahvistaa perusoikeuksien välisen punninnan sivuuttaminen lastensuojelulain valmistelussa. Lain esitöissä ei myöskään oteta kantaa siihen, millä perusteilla sääntely täyttää täsmällisyys- ja tarkkarajaisuusvaatimuksen tai suhteellisuusvaatimuksen, vaikka kyse on merkittävästä perusoikeuden rajoituksesta, joka on säädöstekstissä ilmaistu erittäin epätäsmällisesti. Koska perusoikeusuudistuksen merkitystä korostetaan kokonaisuudistuksen yleisenä tavoitteena, perusoikeuksien yleisten rajoitusedellytysten suuren painoarvon tulisi näkyä selvästi sekä säännösten sisällöissä että niiden perusteluissa. Myös perusoikeuksien välinen punninta olisi pitänyt toteuttaa erityisen huolellisesti ja perusteellisesti. Näin ei kuitenkaan toimittu. Vuonna 2010 lastensuojelulakiin lisätyn 25 a §:n nojalla ilmoitusvelvollinen taho voi täyttää lakisääteisen velvollisuutensa lastensuojeluilmoituksen tekemisestä myös vaihtoehtoisella menettelytavalla. Säännöksen mukainen yhteydenotto edellyttää lapsen tai vanhemman suostumusta, joten pykälän oikeudellinen merkitys jää hämäräksi. Yhteistyö viranomaistahon kanssa on tarpeetonta, koska 12 vuotta täyttänyt lapsi tai hänen vanhempansa voi itse tehdä hakemuksen halutessaan hakeutua lastensuojelun asiakkaaksi. Aiemmin tehtyjen opinnäytetöiden perusteella aiheettomien ilmoitusten suurta määrää selittänee joiltain osin se seikka, että vaikka lastensuojelulaki mahdollistaa tapauskohtaisen harkinnan, viranomaisten ilmoituskäytäntö voi olla hyvinkin rutiininomainen. Toisaalta subjektiivisen harkinnan merkitys saattaa korostua liikaakin, sillä tosiasiallisessa hallintotoiminnassa huolen käsite näyttää korvanneen lakisääteisen ilmauksen mahdollisesta lastensuojelun tarpeen selvittämisestä. Myös viranomaisten ohjeistuksessa on havaittavissa yllättäviä linjauksia.