Browsing by Author "Hakkarainen, Marika"

Tämä tutkielma palvelee kahta tarkoitusta. Pyrin ensinnäkin löytämään kansainvälisistä sopimuksista ja kotimaisista perusoikeussäännöksistä oikeutuksen kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevalle rikoslain säännökselle. Toisena tarkoituksena on selvittää, jääkö säännöksen kritiikille mainitun oikeutuksen jälkeen sijaa. En pyri antamaan vaihtoehtoa nykyiselle sääntelylle, vaan pikemminkin tuomaan esille niitä näkökohtia, joita säännöksen soveltamisessa ja mahdollisissa tulevissa lainsäädäntömuutoksissa tulisi ottaa huomioon. Kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevaa rikoslain säännöstä on viime vuosina käsitelty runsaasti sekä perinteisissä että sosiaalisissa medioissa ja tietyt säännöksen nojalla annetut tuomiot ja rikoksesta tuomitut ovat saaneet osakseen suurta julkisuutta. Yhteiskunnan taholta on pyritty välittämään niin sanotun vihapuheen tuomitsevaa viestiä ja säännöstä on vastikään uudistettu vastaamaan paremmin uusia kansainvälisiä velvoitteita. Kriminalisoinnin julkinen kritiikki on ollut vähäistä. Kriminalisoinnin avaaminen kritiikille mahdollistaa kuitenkin sen tarkastelun huomattavasti syvemmällä tasolla, kuin tähän mennessä on tehty. Kriittinen tarkastelu auttaa myös tiedostamaan sen, ettei rasististen ilmaisujen kriminalisoiminen ole ainut mahdollinen tapa puuttua niihin, eikä välttämättä myöskään kovin tehokas. Kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevan säännöksen tulkinnassa on otettava huomioon perustuslaissa turvattu sananvapaus. Sananvapaus suojaa lähtökohtaisesti kaikkea viestintää riippumatta viestin sisällöstä ja esittämisen tarkoituksesta, kattaen kaikenlaiset, kaikissa muodoissa esitetyt mielipiteet ja tiedot. Kansainvälisissä sopimuksissa on kuitenkin katsottu, että sananvapautta voidaan rajoittaa, jos se on tarpeen esimerkiksi toisten oikeuksien suojaamiseksi. Rasistiset ilmaisut aiheuttavat haittoja niin yhteiskunnalle kuin yksilöillekin. Näiden haittojen tunteminen on tärkeää, sillä sananvapautta ei tule rajoittaa ilman hyväksyttävää syytä. Rasististen ilmaisujen kiellolla pyritään syrjinnästä vapaaseen yhteiskuntaan ja tavoite katsotaan niin tärkeäksi, että rasististen ilmaisujen kiellot ovat sopusoinnussa ihmisoikeussopimuksissa turvatun sananvapauden kanssa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on toistuvasti todennut, että niin sanottu vihapuhe ei ansaitse sananvapauden suojaa. Rikoslain 11 luvun 10 §, jossa säädetään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, perustuu kansainvälisiin kriminalisointivelvoitteisiin. Tämän lisäksi säännökselle on löydettävissä tukea muun muassa perustuslain yhdenvertaisuussäännöksestä. Rikoslain säännöksessä suhtaudutaan rasistisiin ilmaisuihin kansainvälisiä kriminalisointivelvoitteita tiukemmin ja säännöksen erot sen kansainvälisiin esikuviin nähden aiheuttavat epäselvyyttä siitä, mitä intressiä rikoslain 11 luvun 10 §:llä todella suojataan. Kansanryhmää vastaan kiihottamisesta annettujen tuomioiden perusteella tulkintakäytäntö ei vaikuta yksiselitteiseltä. Säännöstä pyrittiin selkiyttämään lainmuutoksella vuonna 2010, mutta ainoastaan osa muutoksista hyväksyttiin. Joidenkin kriitikoiden mielestä sananvapautta ei tulisi rajoittaa millään edellytyksillä. Haitallistenkin näkemysten esittäminen koetaan tärkeäksi, jotta jokainen voi kaikkien esitettyjen näkemysten valossa muodostaa oman mielipiteensä. Kansanryhmää vastaan kiihottamisen kriminalisointia on kritisoitu myös siksi, että säännöksen katsotaan rikkovan perinteistä vapausoikeuskäsitystä vastaan. Rasististen ilmaisujen kieltoa ei pidetä kovin tehokkaana keinona taistelussa rasismia vastaan ja tehottomuudesta johtuen kiihottamiskriminalisointia voidaan arvostella symbolisen lainsäädännön kiellon ja hyöty-haitta-periaatteen nojalla. Koska rikosoikeutta tulisi käyttää vain silloin, kun muita keinoja tavoiteltavan päämäärän saavuttamiseksi ei ole, tulisi rasististen ilmaisujen vähentämiseksi pyrkiä löytämään rikosoikeudellisille toimenpiteille vaihtoehtoisia ratkaisumalleja. Kansanryhmää vastaan kiihottamisen kriminalisoinnilla on hyväksyttävät tarkoitusperät ja se perustuu kiistatta kansainvälisiin ihmisoikeusvelvoitteisiin. Nykyisen rikoslain 11 luvun 10 §:n tulkinnanvaraisuus ja tarkoitusperien epäselvyys syövät kuitenkin säännöksen uskottavuutta. Säännös vastaa tietyiltä osin edelleen vuonna 1970 säädettyä alkuperäistä kriminalisointia ja säännöksen sanamuotoa olisi syytä tarkistaa tulkintaepäselvyyksien vähentämiseksi.