Browsing by Author "Ikonen, Olli"

Tekniikan kehittyminen on mullistanut ihmisten elinympäristön, kun elämä on siirtynyt ja siirtyy yhä enenevin määrin tietoverkkoon. Valtion turvallisuudelle uhkana oleva toiminta ei ole poikkeus tässä kehityksessä, vaan myös se on siirtynyt digitaaliseen ympäristöön. Valtion velvollisuutena on tarjota kansalaisille suojaa tällaisia uhkia vastaan ja tukahduttaa kansalaisia uhkaava toiminta. Tietoliikennetiedustelu toimii osana valtioiden vastausta kansallisen turvallisuuden suojelussa vakavia uhkia vastaan tässä muuttuvassa toimintaympäristössä. Samalla kun tietoliikennetiedustelu toimii tehokkaana keinona kansallisen turvallisuuden suojelussa se kuitenkin tehokkuudessaan asettaa myös viattomien sivullisten yksityisyyden entistä suurempaan varaan. Kansainvälisten ihmisoikeussopimusten tehtävänä on asettaa taso, jota valtioiden tulee omassa lainsäädännössään noudattaa. Ne asettavat sopimusvaltioille velvollisuuden kunnioittaa, suojella ja edistää ihmisoikeuksien toteutumista. Näihin suojattaviin oikeuksiin kuuluu myös oikeus yksityisyyteen. Tämä tutkimus käsittelee kahta kansainvälistä ihmisoikeussopimusta ja niiden suhdetta tietoliikennetiedusteluun. YK:n Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevaa yleissopimusta ja Euroopan ihmisoikeussopimusta, jotka molemmat ovat syntyneet samaa taustaa vasten; Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus esikuvanaan, toisen maailmansodan kauhut taustanaan, suojelemaan oikeusvaltiota ja sen kansalaisia viranomaisten mielivaltaiselta vallankäytöltä. Tutkimuskysymys on kaksiosainen. Ensinnäkin tutkimus keskittyy selvittämään mikä on sopimuksissa yksityisyyden suojalle asetettujen rajoitusedellytysten sisältö, tutkimuskysymyksen rajoittuessa koskemaan välttämättömyysvaatimusta, suhteellisuusvaatimusta ja mielivallan kieltoa osana yksityisyyden suojaa valtion harjoittamassa tietoliikennetiedustelussa. Tutkimuksen toinen kysymys on käytännönläheisempi, ja se voidaan jakaa kahteen osaan. Ensinnäkin miltä osin nämä sopimukset valvontamekanismeineen ovat onnistuneet kestämään aikaa ja toisaalta vastaamaan rajoitusedellytyksiä tulkitessaan muuttuvan maailman mukana tuomiin haasteisiin. Toiseksi missä näiden sopimusten tulkinnan suurimmat ongelmat suhteessa niille määriteltyyn tehtävään ovat ilmenneet, ja onko näiden ongelmien taustalla nähtävissä selkeää syytä. Tutkimus on lainopillinen eli oikeusdogmaattinen tutkimus. Lainoppi on tiettynä ajankohtana yhteisössä voimassa olevan oikeuden systemaattista tutkimista ja esittämistä, ja sen tehtävänä on tulkita ja systematisoida voimassa olevaa oikeutta. Tutkimuksessa selvitetään oikeutta oikeuskäytäntönä, empiirisenä todellisuutena realistisen oikeusteorian mukaisesti. Lähdeaineiston runkona toimii KP-sopimuksen osalta YK:n ihmisoikeuskomitean yksilövalitusten käsittelyn yhteydessä muodostamat tulkintakannanot, yleiskommentit artiklojen sisällöstä ja merkityksestä sekä sopimusvaltioiden maakohtaisten raporttien yhteydessä esitetyt maakohtaiset johtopäätökset. Näiden lisäksi muilla YK:n ihmisoikeuksien valvontaelinten tulkintakannanotoilla, kuten YK:n ihmisoikeusneuvoston erikoisraportoijien tuottamilla raporteilla, on merkittävä asema tutkimuksessa. Vastaavasti Euroopan ihmisoikeussopimuksen osalta lähdeaineistona toimii ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö. Kansainvälisiä sopimuksia kokevalla Wienin yleissopimuksella on oma roolinsa tutkimuksessa. Aiheeseen liittyvästä oikeudellisesta tutkimuskirjallisuudesta ja artikkeleista on haettu apua sekä johdantoon että johtopäätösten tekemiseen. Tutkimuksen johtopäätöksenä voidaan todeta, että molemmat sopimukset itsessään, yleistasolla ilmaistuine sopimusteksteineen, pystyvät antamaan vastauksia myös muuttuvissa tilanteissa. Haasteita tosin asettaa nopeus, jolla muutokseen pitäisi pystyä vastaamaan. KP-sopimuksen valvontamekanismit ovat pystyneet tuottamaan tulkintateoriaa oikeuksien rajoitusedellytyksistä myös uudessa toimintaympäristössä, mutta yksittäisiin oikeuskysymyksiin ei vielä ole ratkaisuja. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ei ole kyennyt samalla tavalla uudistamaan tulkintaansa, vaan se näyttäisi tuoreimmassa oikeuskäytännössään tukeutuvan vanhaan rajoitusedellytysten tulkintaan huomioimatta toimintaympäristön muutosta. Yhteisenä ongelmana nousi esiin sopimuksien ekstraterritoriaalinen soveltaminen. Kysymys ei ole uusi, mutta se realisoituu globaalin tietoliikennetiedustelun yhteydessä uudella tavalla. Ilman ekstraterritoriaalisen soveltamisen ratkaisemista on rajoitusedellytysten tulkintakin lopulta lähes merkityksetöntä, globaalin tietoliikennetiedustelun jäädessä lopulta käytännössä sopimuksen soveltamisalan ulkopuolelle.