Browsing by Author "Ilvonen, Jussi"

Tutkielmassa keskityn tutkimaan rangaistavan tekijänoikeusloukkauksen käsitettä, sen laajuutta ja rajoja Suomen oikeudessa. Käsitettä ei ole määritelty laissa, mutta sijaitsee aivan rikosoikeudellisen tekijänoikeussuojan ydinalueella. Työ sijoittuu siten immateriaalioikeuden ja rikosoikeuden väliselle alueelle. Oikeustieteessä tekijänoikeussuojan rikosoikeudellisen puolen syvällisempi tutkimus on jäänyt jokseenkin katveeseen ainakin Suomessa. Sen tutkiminen on kuitenkin nähdäkseni tärkeää, sillä rikosoikeudellinen täytäntöönpano tekijänoikeusloukkauksen johdosta vaikuttaa edelleen olevan Suomessa yleinen tapa toteuttaa tekijänoikeussuojaa. Sen sijaan yleisemmällä tasolla rikosoikeudellisen tekijänoikeussuojan ongelmia on tuotu esiin niin mm. oikeuskirjallisuudessa kuin perustuslakivaliokunnan lausunnossakin. Aiemmin esitetyn oikeustieteellisen kritiikin ytimessä on havaitakseni ollut ilmiö, jota olen tässä tutkielmassa nimittänyt ”kaksoistasapainon” ongelmaksi: yhtäältä tekijänoikeussuojan tasapainoinen toteutuminen mm. suhteessa perusoikeuksiin edellyttäisi mm. oikeuskirjallisuudessa esitettyjen kantojen mukaan joustavaa sääntelymallia. Toisaalta rikosoikeus on helppo nähdä tämän tavoitteen vastakohdaksi: etenkin rikosoikeudellinen laillisuusperiaate edellyttää, että rangaistavaksi säädetyt teot ovat laissa riittävän täsmällisesti muotoiltuja. Sekä tekijänoikeudellisen että rikosoikeudellisen taustan suojalla voidaan nähdä kaksi intressitahoa, joiden välillä olevan oikeuksien tasapainon lainsäätäjä pyrkii turvaamaan. Tämä kahden tason tasapainottamisen ratkaiseminen on hyvin vaikea tehtävä, ei vähiten johtuen siitä, että kansallinen tekijänoikeussääntelymme on voimakkaasti sidoksissa alueelliseen ja kansainväliseen sääntelyyn. Laajemminkin kriminaalipoliittisesti voidaan todeta, että rikosoikeutta käytetään Suomessa ei-toivottavan käyttäytymisen kontrollointiin varsin herkästi: usein sivuutetaan ns. ultima ratio –periaatteen vaatimus, jonka mukaan rikosoikeuden tulisi olla viimesijainen kontrollikeino. Käyttämäni metodi on pääosin lainopillinen, mutta mukana on myös kriminaalipoliittista orientaatiota. Selvitän ensinnäkin tietoverkkoympäristössä tehdyn rangaistavan tekijänoikeusloukkauksen laajuutta sellaisena, kuin se ilmenee tietoverkon tai tietojärjestelmän avulla tehdyn tekijänoikeusrikoksen (RL 49:1.3) ja tekijänoikeusrikkomuksen (TekijäL 56a §) tunnusmerkistöistä. Hahmottelen suojan laajuutta tekiijänoikeuslain tulkintojen ja rikosoikeuden yleisten oppien valossa, ja tarkennan tämän jälkeen käsittelyäni kahteen merkittävimmäksi koettuun luvattoman verkkojakelun menetelmään: vertaisverkoissa ja nk. cyberlocker –palveluissa tehtyihin loukkauksiin. Käytännössä luvattoman verkkojakelun kannalta olennaiseksi muodostuu teoksen yleisön saataviin saattamisen rangaistavuus TekijäL 2 § vastaisesti. De lege lata –tason ohella tarkastelen hieman teoreettisemmin rikosoikeudellisen tekijänoikeussuojan oikeudellisia rajoja laillisuus- ja ultima ratio –periaatteiden valossa, ja tutkielman lopussa pohdin myös ratkaisuehdotuksia rikosoikeudellisen tekijänoikeussuojan oikeudellisen tasapainottamisen kannalta. Keskeiseksi ongelmaksi olen havainnut tekijänoikeuden sisällön laajentumisen rikosprosessien kautta, mm. korkeimman oikeuden Finreactor –ratkaisuissaan tekemien linjausten johdosta. Syyksiluetut teot ovat olleet moitittavia, mutta niissä ei ole ollut kyse tekijänoikeuden loukkauksesta tekijänoikeuslain ja sen tulkintojen valossa. Tällainen lainkäyttäjän aikaansaama vastuun laajentuminen on tekijänoikeuden kohdalla ongelmallista, koska samalla tuomioistuin on siirtänyt tekijänoikeussuojan tasapainoa. Tasapainon siirroista tulisi tekijänoikeuden kohdalla keskustella avoimesti lainsäädännön tasolla, eikä nähdäkseni suojan muotoamista saisi jättää lainsoveltajalle. Jatkossakin tämä laajentuminen on kuitenkin mahdollista, ellei tekijänoikeussuojan sisältöä täsmennetä lain tasolla. Myös laillisuusperiaate edellyttäisi tarkkarajaistamista lain kirjaimen tasolla. Nähdäkseni rikosoikeudellinen suoja on jatkossakin tarpeen tekijänoikeusloukkausten täytäntöönpanokeinona, mutta ultima ratio –periaatteenkin vaatimukset huomioiden olisi aihetta tutkia, voitaisiinko rangaistusvastuuta kohdentaa lainsäädännön tasolla esimerkiksi ansiotarkoituksessa tapahtuviin loukkauksiin: on jo olemassa empiiristä näyttöä siitä, että ansiotarkoitus on vakavimpien loukkausten kohdalla usein olemassa. Toisaalta oikeudenhaltijoidenkaan intressissä ei näytä olevan ensisijaisesti rangaista vähäpätöisempiä loukkaajia.