Browsing by Author "Immonen, Elina"

Globaalien kommunikointi- ja liikkumismahdollisuuksien lisääntyessä elämänkumppani löydetään yhä useammin oman maan ulkopuolelta. Koska perheenyhtenäisyyden ylläpitäminen myös edistää ulkomaalaisten integroitumista oleskeluvaltioon, valtiorajat ylittävä perheenyhdistäminen on tärkeä tae ihmisen mahdollisuudelle viettää elämäänsä haluamallaan tavalla ja valitsemiensa henkilöiden kanssa. Toisaalta perheenyhdistäminen muiden maahanmuuttoa koskevien ulkomaalaisoikeudellisten kysymysten tapaan kytkeytyy tiiviisti kansainvälisen oikeuden vakiintuneeseen periaatteeseen suvereenin valtion oikeudesta määrätä ulkomaalaisten maahan pääsystä ja maassa oleskelusta. Perheenyhdistäminen oikeudellisena ilmiönä edellyttääkin jatkuvaa perus- ja ihmisoikeuksiin kytkeytyvien yksilön etujen sekä maahanmuuton kontrolloimiseen liittyvien valtion intressien oikeudenmukaista tasapainottamista. Tutkielmassa selvitetään, millaisia vaatimuksia perus- ja ihmisoikeuksista johtuu perheenyhdistämiselle ja sitä koskevalle harkinnalle. Tarkastelu on rajattu puolisoiden perheenyhtenäisyyteen liittyviin, valtiorajat ylittäviin tilanteisiin. Puolisoiden perheenyhdistämistä tutkitaan valtiosääntöoikeudellisesta, perus- ja ihmisoikeuksien tulkinnallista harmonisointia ja perus- ja ihmisoikeusmyönteistä tulkintaa painottavasta näkökulmasta. Kyse on lainopillisesta tutkimuksesta, jossa tutkitaan perheenyhdistämistä koskevan oikeuden sisältöä yhtäältä perus- ja ihmisoikeuksien ja toisaalta ulkomaalaislain (301/2004, UlkL) valossa. Tärkeintä lähdeaineistoa ovat Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimus (SopS 18–19/1990, EIS) ja sitä tulkitsevan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ratkaisukäytäntö, Suomen perustuslaki (731/1999, PL), UlkL:n 36 ja 66 a §:t niitä koskevine lainvalmisteluaineistoineen, perustuslakivaliokunnan lausunnot ja mietinnöt, korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytäntö sekä oikeuskirjallisuus. Puolisoiden perheenyhdistämistä tarkastellaan yhtäältä yksilön oikeuksien ja toisaalta valtion velvoitteiden näkökulmasta. Tutkimusaiheen kannalta merkityksellisimpiä yksilön perus- ja ihmisoikeuksia ovat yksityis- ja perhe-elämän suoja (PL 10 §, EIS 8 artikla), liikkumisvapaus (PL 9 §), oikeus omaan kieleen ja kulttuuriin (PL 17 §), oikeus avioliittoon (EIS 12 artikla) sekä syrjinnän kielto (EIS 14 artikla). Vaikka oikeutta perheenyhdistämiseen ei ole perus- tai ihmisoikeutena nimenomaisesti turvattu, valtiolle saattaa yksittäistapauksen erityisolosuhteissa syntyä – kansainvälisoikeudellisesta pääsäännöstä poiketen – velvollisuus sallia ulkomaalaisen perheenyhdistäminen alueellaan. Valtion velvollisuudet perheenyhtenäisyyttä koskevissa tilanteissa tavataan jakaa negatiivisiin velvoitteisiin, jotka edellyttävät julkiselta vallalta yksilön oikeuksien kunnioittamista ja niihin puuttumattomuutta, sekä positiivisiin velvoitteisiin, jotka puolestaan vaativat valtiolta aktiivisia toimia yksilön oikeuksien tehokkaaksi toteutumiseksi. EIT:n aiemmin tiukasti ylläpitämä erottelu valtion negatiivisiin ja positiivisiin velvoitteisiin ulkomaalaisasioissa on suhteellistunut niin, ettei velvoitteiden erillään pitäminen ole tätä nykyä tarkoituksenmukaista. Molempien velvoitteiden noudattamisen arviointia koskevat samankaltaiset periaatteet yksilön ja yhteiskunnan etujen oikeudenmukaisesta tasapainottamisesta ja valtiolle jätettävästä harkintamarginaalista. Perheenyhdistämistilanteissa elimellisen kilpailevien etujen oikeudenmukaisen tasapainottamisen arviointia varten EIT onkin 2000-luvun ratkaisukäytännössään vakiinnuttanut nk. perheenyhdistämiskriteerit, joissa sekä yksilön oikeudet että yhteiskunnan maahanmuuttokontrolliin liittyvät intressit otetaan tasapuolisesti huomioon. Yksilön suojan kannalta erityisen merkittäviä perheenyhdistämiskriteereitä ovat ylitsepääsemättömät esteet perhe-elämän viettämiseksi muualla sekä maahanmuuttajastatuksen epävarmuus perhe-elämän alkamishetkellä siihen liittyvine konkreettisten ja poikkeuksellisten olosuhteiden kriteereineen. EIT onkin hiljalleen alkanut antaa perheen erossaolon aiheuttamille inhimillisesti kestämättömille olosuhteille aiempaa vahvemman merkityksen perheenyhdistämistä koskevassa harkinnassa. Samalla perheenyhdistämisestä konkreettisissa tilanteissa päättävien lain soveltajien harkintavaltaa on täsmennetty ja valtion aiemmin varsin laajaa toimivaltaa maahanmuuttokysymyksissä kavennettu. Tutkielmassa perehdytään puolisoiden perheenyhdistämiseen PL:n, EIS:n ja sitä koskevan EIT:n ratkaisukäytännön lisäksi kotimaisen sääntelyn näkökulmasta. Perusoikeuksien rajoitusedellytysten ja Suomea sitovien ihmisoikeusvelvoitteiden perusteella perheenyhdistämistilanteisiin liittyvän harkinnan tarkentamiselle UlkL:ssa olisi tarvetta. Jopa UlkL:n kokonaisuudistukselle olisi tilausta. Kotimaisten lain soveltajien taas tulisi tuntea perusteellisemmin ihmisoikeuksista ja erityisesti EIT:n ratkaisukäytännöstä perheenyhdistämiselle johtuvat vaatimukset. Yleisen tietämyksen lisääminen perheenyhdistämisessä vaikuttavista perus- ja ihmisoikeuksista onkin eräs tutkielman päätavoitteista. Vaikka tutkielmassa paljolti keskitytään vain yksilön suojan vähimmäistason osoittavan EIS:n merkitykseen ulkomaalaisasioille, on kuitenkin muistettava, että perheenyhdistämismahdollisuuksien vahvistaminen kansallisin toimin on paitsi inhimillisesti toivottavaa myös perus- ja ihmisoikeuksien keskinäissuhdetta määrittävien periaatteiden valossa suorastaan välttämätöntä.