Browsing by Author "Immonen, Susanna"

Tutkielma käsittelee tuomarin toimivaltaa ja tehtäviä tunnustamisoikeudenkäynnissä tuomioesityksen tutkinnassa sekä tuomioesityksen luonnetta syyttäjän ja vastaajan välisenä sitoumuksena. Tutkimuskysymyksenäni on, pystyykö tuomari tosiasiallisesti ja riittävän tehokkaasti tutkimaan tuomioesityksen mukaisen tuomion antamiselle asetetut edellytykset, vai jääkö asia syyttäjän ja vastaajan sopiman varaan? Tutkimus on lainopillinen. Tuomarin roolia ei ole lainvalmistelussa otettu tarpeeksi huomioon. Tämä tekee tuomarin toimintamahdollisuuksien määrittelystä menettelyssä haastavan. Monet syyteneuvottelumenettelyyn liittyvät ongelmat ovat rakenteellisia, ja lisäksi tuomarin on vaikeaa ulottaa tutkintaansa neuvottelujen aikaisiin oikeusturvaongelmiin. Tuomari pystyy halutessaan olemaan aktiivinen, mutta sitä säännökset eivät tältä välttämättä vaadi. Pidemminkin menettely tuntuu rakentuvan sille ajatukselle, ettei tuomioesitystä kyseenalaisteta. Syyteneuvottelu on lisännyt syyttäjän ja vastaajan sekä tämän avustajan määräysvaltaa. Tästä on seurannut tuomarin toimivallan kaventuminen syyteneuvottelumenettelyssä. Syyttäjälle ja avustajalle vastuun siirtämisessä on monia potentiaalisia ongelmia. Syyttäjälle vastuun asettaminen vastaajan oikeusturvasta ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumisesta on epäasianmukaista, sillä syyttäjä on vastaajan vastapuoli neuvotteluissa. Avustajan tehtävänä on vain varmistaa päämiehensä edun toteutuminen. Tämän vuoksi vastuuta oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumisesta ei voida jättää syyttäjän ja avustajan käsiin, vaan tuomarilla on oltava tosiasialliset tehokkaat mahdollisuudet varmistua tuomioesityksen hyväksymisen edellytyksistä. Syyteneuvottelu uhkaa vaarantaa tuomarin ja asianosaisten välisen roolijaon selkeyttä rikosprosessissa ja estää virallisperiaatteen toteutumisen. Tuomarin mahdollisuudet varmistua vastaajan tunnustuksen vapaaehtoisuudesta ovat huonot, sillä rangaistuserojen suuruuteen liittyvä painostavuus on syyteneuvotteluun rakenteellisesti liittyvä ongelma. Lisäksi painostamisesta kysely tunnustamisoikeudenkäynnissä on tehotonta. Tunnustuksen oikeellisuudesta varmistuminen on vaikeaa, sillä tunnustuksen lisäksi esitetään tavallista vähemmän näyttöä ja näyttö käsitellään summaarisessa tunnustamisoikeudenkäynnissä. Tunnustamisoikeudenkäynti tuntuu rakentuvan sen varaan, ettei tunnusta todisteena ole tarkoitus kyseenalaistaa, eikä sitä tukevaa aineistoa tutkia. On epätodennäköistä, että asianosaiset kertoisivat tuomarille tunnustamisoikeudenkäynnissä sellaista tietoa, joka saattaisi tuomioesityksen hyväksymisen vaaraan. Tuomioesitys muodostaa kokonaisuuden, ja sen yksittäisiin osiin ei ole mahdollista puuttua. Kun syyttäjälle on syyteneuvotteluissa annettu valta sopia myöhemmin tuomarin harkintavaltaan kuuluvista asioista, tämä tekee tuomarin puuttumisen myöhemmin tuomioesityksen ehtoihin hankalaksi. Myös tuomarin on tuomioesityksen ehtoihin puuttuessaan, eli rikosnimikkeeseen tai rangaistukseen muutoksia esittäessään, huomioitava vastaajalle muodostunut luottamuksensuoja. Vastaaja on tunnustuksensa ja suostumuksensa antaessaan suostunut tiettyjen oikeuksiensa rajoittamiseen tai niistä luopumiseen, ja tämä luopuminen on tehty tietyillä ehdoilla. Tuomioistuin on sinänsä tosiasiallisesti sidottu esitettyyn rikosnimikkeeseen ja seuraamuskannanottoon, että vaikka sillä on oikeus ehdottaa syyttäjä ja vastaajaa neuvottelemaan uudelleen rikosnimikkeestä, ja toisaalta ensin informoituaan vastaajaa oikeus määrätä syyttäjän seuraamuskannanotosta eroava rangaistus, on tällainen toiminta omiaan aiheuttamaan tunnustusten perumisia, muutoksenhakuja, ja poistamaan menettelyllä tavoitellut resurssisäästöt.