Browsing by Author "Jaspers, Pinja"

Kaksoispatentoinnilla tarkoitetaan laajasti määriteltynä sitä, että samaksi keksinnöksi katsottavaa materiaalia esitetään useammassa kuin yhdessä patenttihakemuksessa tai patentissa. Suomen lainsäädäntö ja EPO:n toiminnassaan seuraama Euroopan patenttisopimus eivät ota kantaa kaksoispatentointiin silloin, kun mikään hakemuksista ei muodosta uutuudenestettä toisille. Tällaista kaksoispatentointia kuitenkin pidetään yleisesti ei-toivottavana ilmiönä. Tutkielmassa analysoidaan kaksoispatentoinnin käsitettä ja selvitetään sitä, kuinka Suomen sekä Euroopan patenttiviraston (EPO) käytännössä suhtaudutaan erilaisiin kaksoispatentointitilanteisiin. Oikeuskäytännössä omaksuttuja ratkaisuja pohditaan patenttioikeuden kokonaisuuden näkökulmasta. Kaksoispatentoinnin käsite rajataan tutkielmassa koskemaan neljää ”funktionaalista” tilannetta, joita käsitellään rinnakkain: 1. Satunnainen kaksoispatentointi: Eräänlainen kaksoispatentoinnin ”oppikirjaesimerkki” on tilanne, jossa kaksi toisistaan riippumatonta hakijaa jättää samaa keksintöä koskevan hakemuksen samana päivänä. 2. Saman hakijan kaksoispatentointi: Sama hakija jättää useamman kuin yhden samaa keksintöä koskevan hakemuksen samana päivänä. 3. Hakemusten yhteinen etuoikeuspäivä: Tilanteet, joissa kansainvälisen reitin (siis EPC- ja/tai PCT-järjestelmän) kautta ”palataan” samaan maahan jossa joko etuoikeushakemus (tai sen kanssa samanaikaisesti jätetty rinnakkainen hakemus) on vireillä tai siitä on jo myönnetty patentti. 4. Jaettu hakemus. Satunnaisen kaksoispatentoinnin osalta Suomen ja EPO:n linjat näyttävät yhteneväisiltä: Siitä riippumatta, kuinka samanlaisista hakemuksista on kyse, kaikki samana päivänä hakemuksensa tehneet hakijat ovat oikeutettuja patenttiin. Saman hakijan kaksoispatentoinnin kohdalla Suomen ja EPO:n käytännöt eroavat periaatteellisella tasolla toisistaan: Suomessa kaikista hakemuksista voitaisiin myöntää patentti, kun taas EPO:n käytännössä – muodollisen oikeusperustan puuttumisesta huolimatta – hakijan puuttuvan legitiimin intressin katsottaisiin todennäköisesti estävän patentin myöntämisen. Yhteisen etuoikeuspäivän osalta Suomessa sekä lainsäädännön esityömateriaali että käytäntö sallivat sekä eurooppapatenttihakemuksen että PCT-hakemuksen jatkamisen Suomeen vaikka etuoikeushakemus olisi suomalainen ja patenttivaatimusten osalta identtinen jälkimmäisen kanssa. EPO:n oikeuskäytäntö on tältä osin rajallista ja ristiriitaista. Yllättävimpänä tuloksena tutkielmassa havaittiin, että suomalainen ja EPO:n käytäntö eroavat selvästi toisistaan jaettujen hakemusten käsittelyn osalta: EPO:ssa jaetun hakemuksen ja kantahakemuksen väliltä edellytetään ainoastaan jonkinlaista eroa patenttivaatimuksissa esitetyissä teknisissä piirteissä, kun taas Suomessa suhtautuminen on huomattavasti rajoittavampaa. Etenkin käytännöt sen suhteen, saavatko jakamalla erotetun hakemuksen patenttivaatimukset olla kantahakemuksen patenttivaatimuksia laajempia, käytännöt näyttävät olevan päinvastaiset. Oikeusjärjestelmän koherenssin kannalta toisiaan vastaavia tilanteita tulisi kohdella vastaavasti ja tämä ei välttämättä suomalaisessa käytännössä tällä hetkellä toteudu. Myös vaihtoehtoisten patentinhakureittien olemassaolo on syytä huomioida kansallisia menettelyitä kehitettäessä, jotta patenttisuojan laajuus ei merkittävästi riippuisi hakureitistä. Lähivuosina todennäköisesti voimaan astuva yhtenäispatenttijärjestelmä korostaa tämän näkökulman merkitystä entisestään.