Browsing by Author "Juusti, Jussi"

Pankkikriisi 1990–luvun alussa sekä finanssikriisi 2000–luvun lopussa johtivat pankkikriisejä koskevan lainsäädännön sekä pankkialaa valvovaa viranomaista koskevan sääntelyn muutokseen. Jo vuodesta 1970 alkaen toiminut pankkitarkastusvirasto siirrettiin Suomen Pankin alaisuuteen ja siitä tuli Rahoitustarkastus. Rahoitustarkastus jatkoi pankkitarkastusviraston tehtäviä, mutta pankkikriisin seurauksena valvontaa kohdistettiin enemmän kriisien ehkäisemiseen kuin jälkikäteen tehtäviin toimenpiteisiin. Merkittävä lainsäädännöllinen uudistus tapahtui kuitenkin vasta kesällä 2003, jolloin astui voimaan uudistettu laki rahoitustarkastuksesta. Vuonna 2009 Vakuusvalvontaviraston ja Rahoitustarkastuksen toiminnot yhdistettiin, minkä seurauksena syntyi Finanssivalvonta. Finanssivalvonta jatkoi Rahoitustarkastuksen toimintaa. Finanssikriisi 2000-luvun loppupuolella pakotti jälleen aloittamaan toimet lainsäädännön uudistamiseksi. Osana EU:n yhteisen kriisinratkaisusääntelyn kehittymistä, pankkivalvonnan rinnalle rakennettiin EU:n yhteinen kriisinratkaisumekanismi, jonka kansallisen kriisinratkaisuviranomaisen tehtäviä on Suomessa vuodesta 2015 alkaen hoitanut Rahoitusvakausvirasto. Viraston tehtäviin kuuluu luottolaitosten ja sijoituspalveluyritysten kriisinratkaisun suunnittelu sekä päätösvalta kriisitilanteissa että vastuu talletussuojajärjestelmän ylläpidosta. Tutkielmassa on tutkittu sitä, mitkä syyt ovat olleet erillisen kriisinratkaisuviranomaisen perustamisen taustalla, miten pankki- ja finanssikriisit ovat vaikuttaneet lainsäädännön kehitykseen sekä mitkä tahot ovat olleet muutoksen taustalla. Tutkimuskohteena olevan muutoksen ajallisen läheisyyden johdosta tutkimuksen voidaan katsoa olevan nykyoikeushistorian tutkimusta. Nykyoikeushistorian tutkimuksessa asetetaan hiljattain tapahtuneita muutoksia niiden yhteiskunnalliseen kontekstiinsa. Nykyhistorian tutkimus voidaan nähdä myös oman ajan oikeudellisen muutoksen analyysinä, jossa muutosta selitetään historiallisten lähteiden avulla. Tutkimuksen yhtenä osa-alueena on tutkia sitä, kuinka tehokkaasti kriisinratkaisu pankkitoimialalla on järjestetty ja onko vastuu kriisien kustannusten hoitamisesta riittävällä tavalla allokoitu oikealle taholle. Tutkimussuuntausta, jossa oikeushistoriallisessa tutkimuksessa hyödynnetään myös taloustieteen argumentaatiota, kutsutaan oikeustaloushistoriaksi. Tutkimus sisältää lisäksi myös oikeusvertailevan ulottuvuuden. Oikeusvertailun sekä historiantutkimuksen yhdistämisellä voidaan purkaa niitä epävarmuuksia, jotka ovat peräisin vain toisesta näkökulmasta tehdystä tutkimuksesta. Historiantutkimuksella voidaan löytää syitä lainsäädännön kehittymiselle, mutta vasta eri aikojen oikeuskulttuurien vertailulla voidaan löytää oikea konteksti, johon kehitys tulee asettaa. Toisaalta oikeusvertailu ilman historian tuntemusta johtaa kulttuurillisten erojen kuvailemiseen ja havainnointiin ilman eroja selittävää tekijää. Tutkielmassa on käytetty tutkimuslähteinä pääsääntöisesti hallituksen esityksiä sekä aikaisempaa oikeustieteellistä sekä taloustieteellistä tutkimusta. Tutkimuksen johtopäätöksinä voidaan todeta, että tarve tehostaa pankkivalvontaa ja allokoida vastuuta kriisinratkaisusta riskien ottajille moraalikadon torjumiseksi on kriisien jälkeen ollut merkittävä. Muutoksen on pannut vireille kriiseissä hävinneet osapuolet, eli valtiovarainministeriöt sekä keskuspankit. Kriisien juurisyiksi on tunnistettu se, että toimialalla toimivilla pankeilla on ollut mahdollisuus ottaa vapaasti liian suuria riskejä sekä markkinoiden nopea monimutkaistuminen. Kriisinratkaisulainsäädäntökehikko muuttui perustetun EU:n yhteisen kriisinratkaisumekanismin myötä kansainvälisemmäksi sekä siirsi valvonnan painopisteen kriisien hoidosta niiden ennaltaehkäisyyn. Myös valtion viimekäden vastuusta luovuttiin, vaikka tutkimuksessa esitetyin perusteluin voidaan kuitenkin epäillä, että kriisinratkaisurahasto sekä sijoittajavastuu eivät välttämättä ole riittävällä tasolla tulevaisuuden kriiseissä. Lainsäädäntötyössä kriisinratkaisutavaksi on valittu pankkitoimialan vahvan edustuksen johdosta toimialan kannalta edullisimmat kriisinratkaisumekanismit, eikä pankkien vakavaraisuuden parantamiseen tähtääviä mekanismeja.