Browsing by Author "Kalio, Henrik"

Eurooppalaisen finanssikriisin myötä on muotoutunut monitahoinen sääntelykehikko, jonka merkittävänä osana on rakennettu puitteita euroalueen yhdennetylle rahoituskehykselle eli pankkiunionille. Pankkiunioni koostuu yhteisestä pankkivalvontamekanismista, kriisinratkaisumekanismista ja talletussuojasta. Tässä oikeusdogmaattisessa tutkielmassa keskitytään pankkiunionin toiseen vaiheen muodostavaan kriisinratkaisumekanismiin, joka koostuu uudesta kriisinratkaisuvirastosta ja kriisinratkaisurahastosta. Pääasiallisena tutkimuskysymyksenä on selvittää, onko SEUT 114 artikla asianmukainen ja riittävä oikeusperusta yhteisen kriisinratkaisumekanismin luomiseksi unionin oikeuden näkökulmasta. SEUT 114 artiklan mukaan sisämarkkinoiden ja niiden neljän vapauden toteuttamiseksi tarvittavat toimet jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämiseksi voidaan säätää unionin lainsäädäntömenettelyssä. Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan oikeusperustan valinnalle tulee olla objektiiviset perusteet, oikeusperustan sovellettavuus on asianmukaisesti perusteltava ja oikeusperustan valinta kuuluu unionin tuomioistuimen oikeudellisen valvonnan piirin. SEUT 114 artiklan käyttäminen oikeusperustana on kuitenkin tulkinnanvarainen ja sen käyttö asettaa oikeuskäytännön perusteella tiettyjä vaatimuksia säädöksen sisällölle. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön ja kriisinratkaisumekanismia koskevan asetuksen valmisteluaineiston pohjalta tutkielmassa on arvioitu ehdotetun oikeusperustan asianmukaisuutta ja riittävyyttä neljän erityiskysymyksen kautta: 1) tavoitellaanko mekanismin perustamisella sisämarkkinoiden toteuttamista tai niiden toiminnan varmistamista, 2) voidaanko keskitetyn, EU-tason kriisinratkaisumekanismin perustamista pitää jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisenä, 3) kuinka paljon itsenäistä päätösvaltaa ja harkintavaltaa voidaan perustettavalle kriisinratkaisumekanismille siirtää ja 4) voidaanko SEUT 114 artiklan nojalla unionin toimielimille ja elimelle perustaa tällaista jäsenvaltioissa vaikuttavaa toimivaltaa. Edellä mainittujen erityiskysymyksien avulla muodostetaan pääkysymykseen johdonmukainen ja analyyttinen vastaus sekä samalla tuotetaan jäsenneltyä tietoa kriisinratkaisun järjestämisestä sisämarkkinoilla. Ensimmäiseen kysymykseen voidaan vastata myöntävästi: kyseessä on sisämarkkinoiden toteuttamista ja toimintaa koskeva toimenpide. Pankkiunionin piirissä oleva luottolaitos on objektiivisesti toisessa asemassa kuin kansallisesti valvottu luottolaitos. Tämä ei luo sellaisenaan esteitä sisämarkkinoille, vaan pikemminkin rationaalinen valvonnan ja kriisinratkaisun integrointi edistäisi sisämarkkinoiden toimintaa. Myös toiseen kysymykseen voidaan vastaa myöntävästi. Lainsäätäjällä on unionin oikeuskäytännöstä ilmenevien tulkintaperiaatteiden mukaan laaja harkintavalta päättää, mitä lähentämistekniikkaa käyttää. Lainsäätäjä voi näin ollen päättää, että on välttämätöntä perustaa unionin virasto osana olevaa laajaa yhdenmukaistamisprosessia. Myös kriisinratkaisurahastolla on kiinteä yhteys pankkiunionin tavoitteiden ja pankki- ja rahoitusalan sisämarkkinoiden tehokkaaseen toteuttamiseen, minkä vuoksi rahastoa voidaan pitää SEUT 114 artiklassa mainittuna sääntelyn yhdenmukaistamistoimenpiteenä. Koska kriisinrat-kaisuviranomainen ja kriisinratkaisurahasto ovat saman mekanismin kaksi eri osatekijää, tulee niiden oikeusperustan olla unionin oikeuskäytännöstä ilmenevien tulkintaperiaatteiden mukaisesti sama. Kolmannen kysymyksen suhteen Meroni-doktriiniin pohjautuva vakiintunut oikeuskäytäntö edellyttää kriisinratkaisuvaltuuksien kaltaisten valtuuksien sisältämän laajan harkintavallan suhteen sitä, että viimekätinen päätösvalta osoitetaan aina perussopimuksessa perustetuille unionin toimielimille. Unionin tuomioistuimen tammikuussa 2014 ratkaisemassa ESMA-tapaus kuitenkin mahdollistaa laajemman harkintavallan delegoinnin, sillä unionin lainsäätäjällä voi lähentämistekniikkaa valitessaan siirtää unionin elimelle tai laitokselle toimivaltaa, jolla pyritään halutun yhdenmukaistamisen toimeenpanoon. Tällöin SEUT 290 ja SEUT 291 artiklat eivät estä unionin lainsäätäjää luomasta sääntelyverkoston osaa kunhan tämän osan oikeusperusta on johdettavissa perustamissopimuksissa – tässä tapauksessa SEUT 114 artiklasta. Täten kolmanteen kysymykseen vastauksena on, että ESMA-tapauksen perusteella näyttää hyväksyttävältä, että kriisinratkaisuvirastolle annettavat tehtävät ja toimivaltuudet voivat olla aiempaa oikeuskäytäntöä pidemmälle meneviä. Koska kriisinratkaisumekanismille voidaan osoittaa riittävä ja asianmukainen oikeusperusta SEUT 114 artiklassa, ei voi valtiosääntöoikeudellisesti olla kyse merkittävästä toimivallan siirrosta Euroopan unionille. Jos kriisinratkaisumekanismia koskevan asetksen myöhemmin havaitaan ylittäneen sen, mihin SEUT 114 artikla antaa mahdollisuuden, asian voi saattaa unionin tuomioistuimen ratkaistavaksi SEUT 263 artiklan mukaisella kumoamiskanteella. Täten neljänteen kysymykseen vastauksena on, että kotimaisen perustuslain näkökulmasta ei synny ongelmaa kriisinratkaisumekanismin perustamiselle SEUT 114 artiklalla. Myöskään finanssisuvereniteettia ei loukata, sillä kriisinratkaisurahastoa koskevat rahoituskysymykset sijoitetaan erilliseen SRF-sopimukseen. On kuitenkin varauduttava jatkossa siihen, että EMU:n asianmukainen kehittäminen voi jatkossa merkitä myös valtiosääntöoikeudelli-sesti perusteltuja perustamissopimusmuutoksia.