Browsing by Author "Karhola, Laura"

Tämän tutkimuksen tavoitteena on ollut selvittää, millaista näyttöä parisuhdeväkivaltatapauksissa yleensä esitetään ja miten tuota näyttöä tuomioistuimissa arvioidaan. Tutkielman aineistona toimivat Helsingin hovioikeuden tammi–maaliskuulle 2014 ajoittuneet pahoinpitelytapausten päätökset. Parisuhdeväkivaltatapauksia aineistossa oli 15 kappaletta. Vertailuaineistona toimi sama määrä tapauksia, joissa ei ollut parisuhde- tai muuta lähisuhdeaspektia. Suppean aineiston vuoksi tuloksista ei voi tehdä suoria yleistyksiä, vaan tuloksia esitellään esimerkinomaisesti kunkin teoriaosion perässä. Aineiston analysoinnissa käytettiin kvalitatiivisen tutkimuksen keinoja ja pääasiallisena metodina oli empiirinen oikeustutkimus. Tämän tutkimuksen tulokset tukevat käsitystä siitä, että parisuhdeväkivaltatapauksissa on usein vähemmän näyttöä kuin muissa väkivaltatapauksissa ja näin ollen asianomistajan kertomuksen merkitys korostuu. Asianomistajalla – toisin kuin rikosasian vastaajalla – on totuusvelvollisuus. Oikeuskirjallisuudessa on katsottu asianomistajan totuusvelvollisuuden olevan negatiivinen. Tutkielman aineiston tapauksissa näkyi selvä ero todistelun määrässä parisuhdeväkivaltatapausten ja vertailuaineiston välillä. Kirjallisia todisteita ja silminnäkijätodistajia oli jälkimmäisessä ryhmässä huomattavasti enemmän. Parisuhdeväkivaltatapauksissa puolestaan kuultiin poliiseja todistajina useammin kuin vertailuaineiston tapauksissa. Tutkimuksessa esiin tulleita parisuhdeväkivallan näyttöön ja etenkin sen määrään liittyviä ongelmia voisi poistaa muun ohella poliisien toimintatapojen muutos. Poliisityön tulisikin jatkossa keskittyä parisuhdeväkivaltatapauksiin enemmän rikostutkintaan, nykyisen järjestyksenpalauttamisen sijaan. Esimerkiksi rikospaikkatutkinnan lisääminen voisi auttaa välttämään sana sanaa -vastaan tilanteita.