Browsing by Author "Karlén, Suvi"

Tutkielmassa käsitellään kolmannen maan kansalaisen maasta poistamisen estymisen ongelmaa tilanteessa, jossa käännyttämisen tai karkottamisen täytäntöönpano estyy niin sanotun teknisen esteen, kuten liikenneyhteyksien tai matkustusasiakirjan puuttumisen vuoksi, terveydellisestä syystä taikka maasta poistettavasta itsestään johtuen. Ulkomaalaislain 51 §:n mukaisesti ulkomaalaiselle myönnetään tällaisessa tilanteessa tilapäinen oleskelulupa maasta poistamisen estymisen vuoksi. Tämä noudattelee Suomen oleskelulupaperusteista maahanmuuttopolitiikkaa, joka on osaltaan ehkäissyt luvattomien maassa olijoiden, paperittomien, ryhmän syntymistä ja kasvamista Suomeen. Kotimaastaan paenneille, kansainvälistä suojelua tavoitteleville henkilöille on tehty edulliseksi hakeutua virallisesti turvapaikanhakijaksi. Tilannetta on pidetty yhteiskunnan kannalta positiivisena. Korkein hallinto-oikeus otti keväällä 2013 vuosikirjaratkaisullaan KHO:78:2013 kantaa Maahanmuuttoviraston omaksumaan tulkintalinaan, jossa virasto edellytti pakkotoimiperusteisen maasta poistamisen estyessä henkilöltä vapaaehtoista maasta poistumista. Paluudirektiivin mukaisen vapaaehtoisen maasta poistumisen hankkeen kautta poistuminen muodostui tosiasiassa tilapäisen oleskeluluvan lupaperusteeksi. Korkein hallinto-oikeus katsoi, ettei Maahanmuuttovirasto voi tulkita ulkomaalaislain 51 §:ää ja paluudirektiiviä siten, että vapaaehtoisesta paluusta muodostuisi de facto pakollinen paluu. Tämän jälkeen Maahanmuuttovirasto on myöntänyt maasta poistamisen estyessä tilapäisen oleskeluluvan myös silloin, kun itse estyminen on johtunut henkilön itsensä yhteistyöhaluttomuudesta. Tilapäisten oleskelulupien määrä on tämän johdosta jonkin verran kasvanut. KHO:n ratkaisun jälkeen virinneessä yhteiskunnallisessa keskustelussa on noussut esiin huoli nykyisen lainsäädännön mahdollisesta vetovoimatekijästä järjestelmää väärin käyttävien henkilöiden silmissä. Nyt vireillä oleva hallituksen esitys 170/2014 vp koskee ulkomaalaislain 51 §:n muuttamista siten, että vapaaehtoisen paluun käyttäminen otettaisiin lakiin yhdeksi tilapäisen oleskeluluvan edellytykseksi. Samalla esitetään muutettavaksi vastaanottolakia siten, että vastaanottopalvelut lopetettaisiin henkilöltä, joka voisi palata kotimaahansa vapaaehtoisesti, mutta ei itse sitä halua. Tällaisen henkilön oikeusasema olisi jatkossa laiton siirtolainen, paperiton. Muutos tarkoittaisi periaatteellisella tasolla suurta muutosta Suomen maahanmuuttopolitiikassa, jossa tähän asti on pyritty pitämään maassa olevat ulkomaalaiset viranomaisrekisterissä. Samalla muutos koskisi paluudirektiivin mukaista vapaaehtoisen paluun järjestelmää siten, että voidaan kysyä, olisiko vapaaehtoinen paluu itse asiassa muuttumassa pakolla paluuksi. Paluudirektiivin toimeenpanoon liittyvänä kysymyksenä tämä olisi ennen muuta EU-oikeudellinen ongelma. Lainsäätäjän suvereeni valta on tänä päivänä fragmentoitunut ja sitä rajoittavat sekä kansainväliset ihmisoikeusvelvoitteet että Euroopan unionin jäsenyys. Tässä tutkimuksessa kartoitetaan taustana lakiehdotuksen analysoinnille ensin sitä, millaisin reunaehtoin lainsäätäjä voi tänä päivänä ulkomaalaisoikeudessa toimia. Ulkomaalaislainsäädäntö näyttäytyy tällä hetkellä hyvin jännitteisenä niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Toisaalta valtiot ovat tiukasti sitoutuneet lukuisiin ihmisoikeuskonventioihin, mutta toisaalta asenteet kolmansista maista tulevia siirtolaisia kohtaan ovat ylipäänsä kiristyneet Toiseksi tutkimuksessa pyritään selvittämään, miten ulkomaalaisen oikeusasema muuttuisi nykyisestä lainsäädännön mukaisista oloista verrattuna tilanteeseen, jossa hän olisi vailla laillista asemaa, eli paperittomana Suomessa. Perustuslain 19 § turvaa myös paperittomalle tietyn eksistenssiminimin, mutta on havaittavissa huomattava ero suhteessa niihin palveluihin, jotka nyt jo vastaanottolain piirissä turvataan – puhumattakaan oleskelulupastatuksesta. Viimeiseksi pyritään arvioimaan hallituksen esityksen väitettä Suomen nykyisen lainsäädännön vetovoimatekijästä. Suomi näyttäytyy nykytilanteessa melko vähän houkuttelevana maana siirtolaisille, eikä suoria viitteitä varsinaisesta vetovoimatekijästä ole havaittavissa. EU-maihin verrattuna Suomen oleskelulupaperusteinen linja näyttäytyy kuitenkin melko ainutlaatuisena. Huomattavaa on, että oleskelulupaperusteinen ratkaisu ei Suomenkaan järjestelmässä olisi ainoa mahdollinen. Nykyistä melko dramaattista lakiehdotusta luontevammin Suomeen saattaisi istua niin sanottu toleration status, jonka haltija olisi maahan virallisesti rekisteröity, mutta ei kuitenkaan saisi yhtä edullista asemaa kuin viranomaisten kanssa yhteistyöhaluinen henkilö.