Browsing by Author "Karpakka, Tiina"

Laiminlyöntiin perustuva vastuu on tunnettu jo pitkään rikosoikeudellisena vastuumuotona, mutta sen soveltaminen oikeuskäytännössä on ollut melko varovaista. Tämä johtuu pitkälti siitä, että toimintaan perustuvaa vastuuta pidetään helposti moitittavampana kuin pelkkää toimimattomuutta. Ydinongelma laiminlyönnin rankaisemisessa on, kuka voi joutua vastuuseen toimimattomuudestaan ja millä perusteella. Oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä onkin ajan kuluessa muotoutunut vastuuasemaoppi eli oppi siitä, millaiset tilanteet voivat aiheuttaa henkilölle toimimisvelvollisuuden ja sitä myötä mahdollisen rikosoikeudellisen vastuun, mikäli kyseinen velvollisuus laiminlyödään. Vastuuasemaoppi aiheuttaa sen, ettei kuka tahansa voi joutua seurauksen estämättä jättämisestä rikosoikeudelliseen vastuuseen. Tämä onkin ennakoitavuuden näkökulmasta perusteltua. Vuonna 2004 tuli voimaan rikosoikeuden yleisten oppien uudistus, jolloin rikoslakiin sisällytettiin laiminlyönnin rangaistavuutta koskeva 3 luvun 3 §:n yleissäännös. Tätä ennen laiminlyönnin rangaistavuus oli ainoastaan oikeuskirjallisuuden ja -käytännön varassa. Aikaisemmin vallinnutta oikeustilaa voitiin pitää rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen kannalta hyvin ongelmallisena. Tämän vuoksi koettiin tärkeäksi sisällyttää rikoslakiin sellainen yleissäännös, joka täyttäisi ainakin laillisuusperiaatteen vähimmäisvaatimukset. Rikoslain 3:3:n ensimmäinen momentti säätää rangaistavaksi varsinaiset laiminlyöntirikokset, joissa laiminlyönti itsessään on rangaistavaa ilman, että mitään nimenomaista seurausta laiminlyönnin johdosta syntyisi. Kyseisen säännöksen toinen momentti puolestaan sisältää epävarsinaisten laiminlyöntirikosten määritelmän. Tutkielmani keskittyy nimenomaan epävarsinaisiin laiminlyöntirikoksiin. Rikoslain 3:3.2:n mukaan henkilöä voidaan rangaista laiminlyönnistä, mikäli hänellä on ollut erityinen oikeudellinen velvollisuus tunnusmerkistön mukaisen seurauksen estämiseen. Tällainen erityinen oikeudellinen velvollisuus voi kyseisen säännöksen mukaan perustua 1) asemaan, virkaan tai toimeen 2) tekijän ja uhrin väliseen suhteeseen 3) tehtäväksi ottamiseen tai sopimukseen 4) tekijän vaaraa aiheuttaneeseen toimintaan tai 5) muuhun näihin rinnastettavaan syyhyn. Jotta velvollisuus olisi oikeudellinen, tulisi se pystyä kytkemään oikeusjärjestyksen muuhun normistoon tai sen tulisi jollain tavalla olla johdettavissa oikeusjärjestyksestä. Käsitteelle “oikeudellinen” ei oikeuskirjallisuuden kannanottojen mukaan kuitenkaan tulisi antaa liian tiukkaa merkitystä siten, että velvollisuus olisi aina voitava paikantaa jostain säännöksestä. Tutkielmani mielenkiinto on nimenomaan siinä, milloin velvollisuuden voidaan sanoa olevan oikeudellinen siinä mielessä, että se voi synnyttää rikosoikeudellisen vastuun laiminlyönnistä. Tutkimuskysymykseni kuuluu näin ollen seuraavasti: miten erityinen oikeudellinen velvollisuus on johdettavissa oikeusjärjestyksestä? Tutkielmani on pääosin perinteinen oikeusdogmaattinen tutkimus, jolloin tulkitsen rikoslain 3:3.2:n merkityssisältöä ja pyrin esittämään kannanoton siihen, mitä käsitteellä erityinen oikeudellinen velvollisuus voidaan tarkoittaa. Tutkimuskysymykseni ratkaisemisessa käytän apuna pääasiassa vuoden 2004 aikana ja sen jälkeen tapahtuneiden oikeuskäytännön tilanteita. Olen rajannut oikeuskäytännön tilanteet neljään eri rikostyyppiin: kuolemantuottamukseen (RL 21:8), vammantuottamukseen (RL 21:10), petokseen (RL 36:1) ja virkavelvollisuuden rikkomiseen (sekä tuottamuksellinen että tahallinen tekomuoto, RL 40:9–10). Tutkin oikeuskäytännön osalta, mihin velvollisuus seurauksen estämiseen on perustettu. Onko velvollisuudella siten ollut lain tasoinen pohja vai onko velvollisuus voinut syntyä esimerkiksi tavanomaisoikeudellisesti tai sopimukseen perustuen? Lisäksi tuon tutkielmassani esille uhrin näkökulman laiminlyönnin rankaisemisessa. Näin ollen pohdin, voitaisiinko perus- ja ihmisoikeuksien avulla argumentoida laiminlyöntivastuun puolesta laillisuusperiaatteen estämättä tilanteessa, jossa konkreettiset olosuhteet puhuisivat vahvasti vastuun puolesta. Tällä hetkellä vaikuttaisi siltä, että oikeuskäytäntö ja -kirjallisuus on yhä melko epäselvä sen suhteen, mitkä kaikki tilanteet käytännössä voisivat synnyttää henkilölle erityisen oikeudellisen velvollisuuden estää seurauksen syntyminen, ja mihin velvollisuus voidaan perustaa. Nähtäväksi yhä jääkin, miten oikeuskäytäntö tulee tästä vielä muotoutumaan ja miten rikoslain 3 luvun 3 §:n yleissäännöstä tullaan tulkitsemaan. Suotavaa olisi ennakoitavuuden näkökulmasta saada selvät linjaukset sen suhteen, milloin henkilö voisi joutua laiminlyönnistään vastuuseen siten, ettei vastuu syntyisi kenellekään täysin arvaamattomasti.