Browsing by Author "Kuhanen, Katariina"

Kansalliseen turvallisuuteen viitataan usein terrorismin ja muiden valtioon kohdistuvien uhkien yhteydessä. Sillä pyritäänkin usein oikeuttamaan vaihtelevia poikkeuksia yksilöiden oikeuksiin. Vaikkakin on selvää, että nykypäivänä demokraattiset yhteiskunnat kohtaavat yhä monimutkaistuvia vakoilun sekä terrorismin muotoja ja valtioiden tulee myös pystyä varautumaan näihin uhkiin, ei vain vetoamalla kansallisen turvallisuuden suojaamiseen voida oikeuttaa rajatonta yksilöiden oikeuksiin puuttumista. Tarkoitus ei pyhitä keinoja, vaan tarvitaan myös rajoitteita. Kansallinen turvallisuus on myös tiiviisti yhteydessä valtioiden harjoittamaan valvonta- ja tiedustelutoimintaan. Laajamittainen valvontatoiminta ei ole uusi ilmiö Euroopan kontekstissa. Nykyaikaisesta tiedustelutoiminnasta on kuitenkin erityisesti syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeen tullut itsestään selvä osa esimerkiksi terrorismin vastaista taistelua. Samanaikaisesti myös tekninen kehitys on mahdollistanut tietoliikenteen laajamittaisen keräämisen, säilyttämisen ja prosessoinnin osana tiedustelutoimintaa. Samalla painopiste on kääntynyt yksittäisten rikosten ja rikoksesta epäilyjen tunnistamisesta kohti laajamittaisempaa tiedonhankintaa valtioita uhkaavista toimista. Tiedustelutoimintaan liittyy monesti niin sen salainen luonne kuin myös kohdistuminen laajaan joukkoon kansalaisia. Pohjimmiltaan tiedustelutoiminnassa on siis kyse valtion kansallisten intressien ja yksilöiden oikeuksien välisen tasapainon löytämisestä ja punninnasta. Kansalaisia pyydetään vaihtamaan osa perusvapauksistaan paremman turvallisuuden vuoksi. Jäsenvaltion kansallisen turvallisuuden suojaamisen tulisi kuitenkin sisältää myös jäsenvaltion perustavien arvojen suojaamisen ja liberaaleille sekä demokraattisille valtioille nämä ovatkin juuri demokratia ja ihmisoikeudet. Hieman ehkä hämmästyttävästi käytännössä vapaus ja turvallisuus usein nähdään kuitenkin täysin vastakkaisina arvoina. Valtion sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden ylläpito on elintärkeää ja se on myös usein katsottu valtion ensisijaiseksi velvollisuudeksi. Turvallisuus- ja tiedustelupalvelut voivat siis samanaikaisesti niin uhata kuin myös suojata demokratiaa. Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on monesti ratkaisukäytännössään arvioinut kansallisen turvallisuuden perusteella tehtyjä rajoituksia yksilöiden oikeuteen nauttia yksityis- ja perhe-elämän suojaa. Kansallisen turvallisuuden käsitteellä ei ole Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) järjestelmässä yksiselitteistä määritelmää. Sen on katsottu kuuluneen valtioiden keskeisimpiin intresseihin ja näin ollen myös niiden harkintamarginaalin piiriin. Rajoitusten hyväksyttävyyden arviointi tapahtuukin erityisesti lainmukaisuus- ja välttämättömyysvaatimusten kautta. Tämän tutkielman tarkoituksena onkin selvittää, miten EIT on arvioinut EIS 8 artiklan rajoituksia, joissa rajoitusperusteena on ollut nimenomaisesti kansallinen turvallisuus. Tutkielman tavoitteena on selvittää ovatko EIT:n ratkaisukäytännössä muodostuneet vaatimukset muuttuneet ja tarkentuneet vuosien varrella. Ratkaisukäytäntöä käydään läpi aivan nykypäivään saakka ja tältä pohjalta pyritään pohtimaan, miten EIT on pystynyt reagoimaan yhteiskunnallisiin muutoksiin, kuten juuri tiedustelu- ja valvontajärjestelmien soveltamisalan laajenemiseen sekä myös tietotekniseen kehittymiseen. Arviointi keskittyy erityisesti EIT:n ratkaisukäytännössä valvonta- ja tiedustelujärjestelmien valvonnalle sekä oikeussuojakeinoille muotoutuneisiin vaatimuksiin ja edellytyksiin. Arvioinnissa painottuvat myös tuomioistuimen soveltamat tulkintaperiaatteet sekä niiden merkitys nyt käsillä olevalle aihepiirille.