Browsing by Author "Kunnari, Jukka-Pekka Matias"

Pankkien omien varojen hallinta on noussut viime vuosina akuutiksi kysymykseksi. Yhtäältä tätä voidaan selittää vuonna 2007 alkaneen finanssikriisin johdosta vakavaraisuussääntelyyn tehdyillä tarkastuksilla, jotka kiristivät merkittävästi vakavaraisuusvaatimuksia niin laadullisesti kuin määrällisesti. Toisaalta euroalueen pitkittynyt hidas talouskasvu ja Euroopan keskuspankin poikkeukselliset elvytystoimenpiteet ovat johtaneet ennennäkemättömän alhaiseen korkotasoon, mikä on heikentänyt pankkien korkokatetta. Kannattavuutensa varmistamiseksi pankit ovat pyrkineet tehostamaan varainhankintaansa ja vähentämään oman pääoman määrää vakavaraisuussääntelyn sallimissa puitteissa. Vakavaraisuussääntelyn keskiössä ovat osin kansainvälisellä tasolla määritetyt, osin kansallisen viranomaisen asettamat regulatiiviset vakavaraisuusasteet, jotka pankin on voitonjakorajoitusten uhalla täytettävä. Viime kädessä näiden vaatimusten täyttäminen on pankin toimiluvan edellytys. Vakavaraisuusaste määritetään pankin omien varojen ja sen riskipainotettujen saamisten (ja taseen ulkopuolisten sitoumusten) suhteena. Pankki voi vaikuttaa regulatiiviseen vakavaraisuusasteeseen joko lisäämällä omien varojensa määrää taikka vähentämällä riskipainotettuja saamisiaan. Maksunsaantijärjestykseltään viimesijainen oma pääoma on tyypillisesti kallis tase-erä, joten vakavaraisuusasteen parantamiseksi pankin on usein edullisempaa vähentää riskipainotettuja eriä. Arvopaperistaminen on tehokas keino pankin riskipainotettujen erien hallinnassa. Tämä johtuu siitä, että arvopaperistaminen mahdollistaa epälikvidien erien, kuten yritysluottojen, muuntamisen jälkimarkkinakelpoiseen muotoon. Saattamalla tase-eriä jälkimarkkinakelpoisiksi ja irrottamalla ne taseestaan pankki voi jättää erät huomiotta vakavaraisuuslaskennassa ja saavuttaa alhaisemman regulatiivisen pääomavaateen. Toisaalta arvopaperistamistekniikoiden kehittymisen myötä pankki voi saavuttaa tämän vaikutuksen ilman arvopaperistettavien tase-erien myymistä kolmannelle osapuolelle: luottojohdannaisia hyödyntävät synteettiset rakenteet mahdollistavat pelkän arvopaperistettaviin vastuisiin liittyvän luottoriskin siirtämisen kolmansille osapuolille. Vakavaraisuuslaskennan kannalta vaikutus on olennaisesti sama, eli pankki voi vähentää siirretyn luottoriskin vakavaraisuuslaskennassaan ja saavuttaa alhaisemman regulatiivisen pääomavaateen. Arvopaperistaminen on erittäin säänneltyä, ja toivotun regulatiivisen pääoman lievennysvaikutuksen saavuttamiseksi arvopaperistamistransaktio on strukturoitava tarkoin. Keskeistä on se, että pankki pystyy osoittamaan merkittävän luottoriskin siirtyneen transaktiossa kolmansille osapuolille. Tämä vaatimus koskee molempia arvopaperistamismuotoja ja merkitsee rajoituksia pankin säilyttämiin välivaiheen ja alimman etuoikeusluokan arvopaperistamispositioihin, minkä lisäksi pankin on osoitettava, että arvopaperistamisella saavutettavat edut vakavaraisuuslaskennassa ovat oikeassa suhteessa järjestelyssä siirrettyyn luottoriskiin. Traditionaalisen arvopaperistamisen osalta vaaditaan myös, että järjestelyssä hyödynnettävän erillisyhtiön on oltava alullepanijasta riippumaton yhteisö, ja näiden välillä tehtävä saatavien siirto on toteutettava aidolla kaupalla. Lisäksi alullepanevan pankin tulisi pidättäytyä myöntämästä lisävakuusjärjestelyitä arvopaperistettujen saatavien takaisinmaksun turvaamiseksi. Synteettistä arvopaperistamista koskevat lisävaatimukset liittyvät lähinnä luottojohdannaisen sopimusehtoihin: luottosuojan voimassaolo ei saa päättyä arvopaperistettujen luottojen laadun heikkenemisen johdosta, suojauksesta maksettavan vastikkeen määrä ei saa olla kohtuuton, eikä alullepanija saa sitoutua parantamaan arvopaperistettujen vastuiden laatua. Lisäksi alullepanijan on syytä mitigoida suojauksesta johtuvaa vastapuoliriskiä. Maksimaalisen lievennysvaikutuksen saavuttamiseksi arvopaperistettaviksi eriksi tulisi valita sellaisia vastuita, joihin sovellettavat riskipainot ovat suuria vakavaraisuuslaskennassa. Etuoikeusluokkien tiheyksien tulee olla riittäviä, ja alullepanijan tulee pidättäytyä säilyttämästä välivaiheen tai alimpien etuoikeusluokkien arvopaperistamispositioita. Lisäksi synteettisessä järjestelyssä tulee minimoida arvopaperistettujen vastuiden ja luottosuojan väliset maturiteettierot. Tutkielman perusteella alhaisempi omien varojen vaatimus voidaan saavuttaa sekä traditionaalisella että synteettisellä arvopaperistamisella. Traditionaalinen struktuuri on kuitenkin juridisesti monimutkaisempi ja hallinnollisesti raskaampi, minkä lisäksi sitä ei voida soveltaa kaikkiin pankin vastuueriin. Onkin todennäköistä, että regulatiiviseen pääomavaateeseensa lievennystä etsivälle pankille synteettinen arvopaperistaminen on tehokkaampi struktuuri. Myös nykyinen markkinakäytäntö vaikuttaisi tukevan tätä näkemystä.