Browsing by Author "Laaksovirta, Eero"

Viime vuosikymmeninä Euroopan unioni on kamppaillut useiden merkittävien kriisien kanssa lähes taukoamatta. Eräänlaisen kriisiketjun voidaan katsoa alkaneen euroalueen velkakriisistä 2010-luvulla, joka käynnistyi maailmanlaajuisesta pankki- ja rahoituskriisistä ja joka haastoi euroalueen vakauden sekä edellytti unionilta ja jäsenmailta mittavia pelastuspaketteja. Pakolaiskriisi, Brexit, koronaviruspandemia ja Ukrainan sota – kriisit toisensa jälkeen ovat haastaneet unionia, vaatineet voimakkaita toimia sekä herättäneet kysymyksiä Euroopan integraation tulevaisuudesta. Valtiontukipolitiikalla on ollut erityinen rooli yhtenä unionin työkaluna kriisien haitallisten vaikutusten lieventämisessä. Valtiontuilla voidaan paitsi pyrkiä korjaamaan erinäisiä markkinahäiriöitä myös toteuttamaan unionin yhteisiä tavoitteita, kuten ilmasto- ja ympäristötavoitteita tai edistämään yleishyödyllisiä infrastruktuuriprojekteja sallimalla näihin liittyviä tukitoimenpiteitä. Valtiontukisääntelyn tarkoituksena on turvata sisämarkkinoiden tehokkuus takaamalla yrityksille tasapuoliset kilpailuedellytykset estämällä jäsenvaltioiden kilpailua vääristävät toimet, kuten epätehokkaiden yritysten ”tekohengityksen” tai kotimaisen tuotannon suosimisen. Terveet kilpailuolosuhteet kannustavat yrityksiä muun muassa innovatiivisuuteen, tuottavuuden kehittämiseen ja tehokkuuteen. Normaaliolojen sääntelystä poikkeaminen saattaa kriisiaikoina olla perusteltua, mutta poikkeuksien haittoja ja hyötyjä on pyrittävä tasapainottamaan. EU-oikeudellisen suhteellisuusperiaatteen mukaisesti tukitoimien tulee olla oikeassa suhteessa niillä tavoiteltuihin päämääriin nähden. Oikeuskäytännössä testaamattomat poikkeuspuitteet voivat herkästi olla vaikutuksiltaan ristiriidassa unionin keskeisten periaatteiden, kuten SEU 3 artiklan alueellisen koheesion periaatteen, kanssa. Jäsenvaltioiden erot taloudellisessa tukikapasiteetissa voivat johtaa epäyhdenmukaisiin kilpailuasetelmiin tietyillä toimialoilla täten vääristäen markkinoita ja johtaen epätehokkuuksiin. Ukrainan sodan aiheuttama energiakriisi ja tarve purkaa riippuvuus Venäjältä tuodusta fossiilisesta energiasta on luonut erityiset olosuhteet vihreää siirtymää nopeuttavien ja unionin strategista autonomiaa kehittävien kriisipuitteiden säätämiseksi. Tilapäisesti erittäin salliva valtiontukipolitiikka nimenomaan uusituvan energian investointeihin on unionin strategisten tavoitteiden näkökulmasta hyvinkin perusteltua. Samanaikaisesti energiavajetta on paikattu muun muassa käynnistämällä suljettuja hiilivoimaloita valtioavusteisesti uudelleen. Kyseessä onkin viime kädessä erilaisten oikeudellisten periaatteiden ja poliittisten tavoitteiden välisestä punninnasta. Tutkielma keskittyy mainitun oikeudellisen viitekehyksen tarjoaman liikkumavaran kartoittamiseen ja vaikutuksiin. Valtiontukisääntelyn vallitsevia perusperiaatteita peilataan kriisien värittämään nykyhetkeen selvittämällä muun muassa miten ja millä perustein valtiontuki-sääntöjen perusperiaatteista ja vakiintuneista tulkinnoista on mahdollisesti kriisien aikana poikettu ja miten poikkeukselliset olosuhteet ovat vaikuttaneet valtiontukijärjestelmän käyttöön unionin tavoitteiden ajurina. Samanaikaisesti tehdään havaintoja mahdollisista ongelmakohdista, kuten järjestelmän heikentyneestä oikeusvarmuudesta ja unionin lainanoton yhteisvastuullistamisesta.