Browsing by Author "Lahtinen, Iina"

Tutkielman aihe, rinnakkaisten menettelyjen ongelma välimiesmenettelyssä, on ilmiö, joka hukkaa välimiesmenettelyn käyttäjiltä resursseja, sillä usean samanaikaisen välimiesmenettelyn käyminen samasta riitaisesta asiasta samojen asianosaisten välillä ei ole prosessiekonomisesti tehokasta. Oikeustieteen parissa on esitetty rinnakkaisten menettelyjen ongelmaan erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja. Yksi esitetyistä ratkaisuvaihtoehdoista on rinnakkaisten menettelyjen lakiperusteinen yhdistäminen. Tutkielman tehtävänä on selvittää, miten Suomen kansallista välimiesmenettelylakia tulisi muuttaa, jotta rinnakkaisten menettelyjen ongelma saataisiin ratkaistua. Tällä hetkellä laki välimiesmenettelystä (967/1992, VML) ei sisällä menettelyjen yhdistämistä koskevaa säännöstä. Hypoteesina esitetään, että pakottavan yhdistämisnormin sisällyttäminen lainsäädäntöön olisi ratkaisuvaihtoehto, jolla saavutettaisiin yhdistämisellä tavoitellut edut kaikista tehokkaimmin. Tutkimustehtävää lähestytään systematisoimalla erilaisia oikeuskirjallisuudessa tunnistettuja ratkaisuvaihtoehtoja rinnakkaisten menettelyjen ongelmaan ja selvittämällä olisiko näistä ratkaisuvaihtoehdoista siirrettävissä yhdistämismekanismeja kansalliseen välimieslainsäädäntöön. Tutkimukselle asetetun hypoteesin valossa erityisen tarkastelun kohteena on tutkia, onko mihinkään ratkaisuvaihtoehtoon sisällytetty pakottavaa yhdistämissääntelyä. Tutkimalla välimiesmenettelyn ominaispiirteitä ja luonnetta riidanratkaisumuotona tutkielmassa rakennetaan optimaalinen ratkaisumalli, joka on teoreettinen määritelmä toimenpiteestä, jota soveltamalla päästäisiin rinnakkaisten menettelyjen ongelmassa parhaaseen mahdolliseen ratkaisuun. Optimaaliselle ratkaisumallille määritellään suoritettuun tutkimukseen perustuen merkitsevät tekijät eli kriteerit, joita ovat asianosaisautonomia, tehokkuus ja neutraalisuus. Tämän jälkeen erilaisia lainsäädännöllisiä ratkaisuvaihtoehtoja arvioidaan vasten optimaalista ratkaisumallia. Kyseisellä tutkimusmenetelmällä selvitetään, mikä eri lainsäädännöllisistä ratkaisuvaihtoehdoista on perustelluin lainsäädännöllinen ratkaisu rinnakkaisten menettelyjen ongelmaan. Tutkielma on sekä sopimusoikeudelliseen että prosessioikeudelliseen viitekehykseen sijoittuva oikeusdogmaattinen tutkimus. Tutkimusaineistona erityisen tärkeässä asemassa ovat Alankomaiden ja Hongkongin kansalliset välimiesmenettelylait sekä FAI:n, ICC:n sekä ICDR:n välimiesmenettelysäännöt, jotka pitävät sisällään säännöksen välimiesmenettelyjen yhdistämisestä. Tutkimustulosten perusteella tutkielman johtopäätöksenä esitetään, että Suomen kansallista välimiesmenettelylakia tulisi muuttaa siten, että lainsäädäntöön otettaisiin välimiesmenettelyjen yhdistämistä koskeva normi, joka sisältää tuomioistuimen suhteen harkinnanvaraisen toimivaltaelementin ja asianosaisten suhteen puolipakottavan pyyntöelementin. Tällainen normi on optimaalista ratkaisumallia vasten arvioiden perustelluin lainsäädännöllinen ratkaisuvaihtoehto, sillä se täyttää laajimmin ja tehokkaimmin kaikki optimaalisen ratkaisumallin kriteerit. Näin ollen tutkimustulokset kumoavat tutkimuksen alussa asetetun hypoteesin, jonka mukaan pakottava yhdistämisnormi olisi tehokkain ratkaisu rinnakkaisten menettelyjen ongelmaan.