Browsing by Author "Lindholm, Kristiina"

Mielenterveyslain (1116/1990) tarkoittaman tahdosta riippumattoman hoidon yhteydessä yksilön perustavanlaatuisiin oikeuksiin, sellaisiin kuten henkilökohtainen koskemattomuus, vapaus, oikeus itsemääräämiseen ja oikeus yksityiselämän suojaan puututaan varsin merkittävällä tavalla. Useimmat näistä oikeuksista on joko suoraan kirjattu joko perustuslakiin tai Suomea velvoittaviin ihmisoikeussopimuksiin, tai ainakin yleinen periaate niiden taustalla on nähtävissä näistä säädöksissä, mikä korostaa näiden oikeuksien asemaa oikeusvaltiollisessa järjestelmässä. Nämäkään oikeudet eivät kuitenkaan ole niin ehdottomia, ettei niitä voisi missään olosuhteissa tai millään edellytyksillä rajoittaa. Muun muassa mielenterveyslain tarkoittamassa tahdosta riippumattoman hoidon tilanteessa näitä oikeuksia on jouduttu perustellusti rajoittamaan muun muassa yksilön oman terveydentilan ja turvallisuuden varmistamiseksi. Tutkielmani tarkoituksena on ollut arvioida sitä, millaisia ongelmia tällaiseen tahdosta riippumattomaan hoitoon liittyy sekä lääkintä- ja bio-oikeuden näkökulmasta että myös perus- ja ihmisoikeusnäkökulmasta. Tutkimukseni ensimmäinen osa keskittyy tarkastelemaan niitä keskeisiä periaatteita, joihin tahdosta riippumaton hoito osaltaan kajoaa. Ensimmäisessä osassa käsitellään niin ikään tällaisen rajoittamisen oikeellisuutta. Tutkimukseni toisessa osassa pääpaino on kahdessa käytännössä ilmestyneessä ongelmassa. Ensimmäinen koskee niitä tapauksia, joissa terveydenhuollossa, ennen kaikkea mielenterveyslain tahdosta riippumattoman hoidon aloittamista koskevissa tilanteissa, potilaan hoitoon osallistuva lääkäri käyttää julkista valtaa. Kysymys koskee ennen kaikkea sitä, voiko muu kuin virkasuhteessa oleva lääkäri tehdä sellaisia toimenpiteitä, joissa tosiasiassa käytetään yksilöön kohdistuvaa julkista valtaa. Toinen ongelmallinen tilanne liittyy oikeusturvan toteutumiseen tahdosta riippumattoman hoidon jatkamista koskevissa tilanteissa ja toisaalta hoidon aikana tapahtuvan pakkolääkityksen yhteydessä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on 3.7.2012 antamassaan tuomiossa X v. Suomi todennut, ettei suomalaisen lainsäädännön voida kaikilta osin katsoa tarjoavan takeita viranomaisen mahdollista mielivaltaa vastaan. Erittäin mielenkiintoiseksi tapauksen tekee se, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen antaman ratkaisun jälkeen, 13.9.2012, korkein hallinto-oikeus on aivan vastaavanlaisessa tapauksessa antanut täysistuntokäsittelyn jälkeen ratkaisun KHO 2012:75, jossa se on päätynyt päinvastaiselle kannalle kuin Euroopan ihmisoikeustuomioistuin. Mielenterveyslakia on 1.8.2014 voimaan tulleella muutoksella (438/2014) päivitetty niin, että tutkimukseni jälkimmäisessä osiossa esitellyt ongelmatilanteet on nyt laintasoisella säädöksellä saatu ratkaistua, eikä vastaavia ongelmia pitäisi enää ilmetä.