Browsing by Author "Lindström, Ina"

Finanssikriisin jälkeen rahoitusmarkkinoilla lisääntynyt sääntely sekä luottolaitoksia koskevien vakavaraisuus- ja maksukykyisyysvaatimusten kiristäminen ovat heikentäneet ennen kaikkea startup- ja pienten ja keskisuurten (pk-yhtiöiden) yhtiöiden rahoituksensaantimahdollisuuksia. Rahoituksen saatavuuden esteiksi nousevat yleisesti vakuusongelmat, joita pyritään vähentämään yksilöllisten rahoitussopimusten ehdoilla, kovenanteilla. Pankkien vaatimat kovenantit muodostuvat kuitenkin pk-yhtiöiden kannalta melko joustamattomiksi. Vakuudettomat pankkilainat ovat myös suhteettoman kalliita pienille yhtiöille. Tätä taustaa varten joukkorahoituksen on katsottu tarjoavan varteenotettavan vaihtoehtoisen rahoituskanavan etenkin pk-yrityksille. Varsinkin markkinavolyymiltään suurimman joukkorahoituksen muodon, lainamuotoisen joukkorahoituksen merkityksen voidaan olettaa jatkavan kasvuaan pankkien pääomavaatimusten yhä kiristyessä päivitettyjen vakavaraisuusasetuksen ja luottolaitosdirektiivin myötä. Joukkorahoituksen kohdistuessa ennen kaikkea startup- ja pk-yrityksiin, rahoitusmuoto on korkeariskistä. Vieraan pääoman ehtoisissa, pk-yhtiöihin tehdyissä sijoituksissa informaatioepäsymmetrian ja tähän tiiviisti liittyvän päämies-agenttisuhteen ongelmat saavat lisäksi korostuneen aseman. Nämä päämies-agenttisuhteen ongelmat kuten moraalinen hasardi ja haitallinen valikoituminen katsotaan merkittävimmiksi riskeiksi myös lainamuotoisen joukkorahoituksen yhteydessä. Perinteisesti vieraan pääoman sijoittajan asemaa suojataan sopimusperusteisesti, velkojan ja yhtiön välisen suhteen perustuessa ennen kaikkea osapuolten väliseen rahoitussopimukseen. Lainamuotoisessa joukkorahoituksessa päämies-agenttisuhteen ongelmiin ja sijoituksen korkeaan riskiin pyritään puolestaan puuttumaan lainsäädännön keinoin ennen kaikkea joukkorahoituslain säännöksillä. Toimijoihin laissa kohdistetut vaatimukset on kuitenkin haluttu jättää kevyiksi. Kevyen puitesääntelyn tarkoituksen on ollut mahdollistaa yhtiöille perinteisempiä rahoituskanavia tehokkaampi, edullisempi ja joustavampi rahoitusmuoto huolehtien kuitenkin riittävästä sijoittajansuojasta. Tutkielmassa todetaan joukkorahoituslain tarjoavan tehokasta suojaa varsinkin haitallisen valikoiman ongelmaan. Varsinkin välittäjäyhtiöön kohdistetut vaatimukset ja palvelualustan tekemä yritystarkastus pienentävät todennäköisyyksiä epäonnistuneelle asiakasvalinnalle. Sijoittajansuojaa toteutetaan myös laajoilla tiedonantovelvollisuuksilla. Sääntelyn pohjalta sijoittajalla voidaan olettaa olevan tosiasialliset mahdollisuudet tehdä perusteltu sijoituspäätös. Vaikka velallisyhtiöltä edellytetään myös luottosuhteen aikana tietoja velan takaisinmaksun vaarantavista seikoista, sijoittajan tosiasiallinen asema velan juoksuaikana jää kuitenkin epävarmaksi. Käytännössä sijoittajilta ja palvelualustalta puuttuvat lain nojalla mahdollisuudet varmistaa tiedonantovelvollisuuksien toteutuminen tai mahdollisiin takaisinmaksun vaarantaviin seikkoihin puuttuminen. Tutkielmassa havaittiin, että tosiasiassa varsinkin kiinteistösijoittamisen kohteissa velkojan saatavan suojaksi tarjottiin laajalti esine- ja henkilövakuuksia. Muutaman yksittäisen velkakirjan ehdoin puututtiin myös käytettyjen vakuuskohteiden mahdollisiin ongelmakohtiin ja pyrittiin turvaamaan joukkorahoittajien saaminen puuttumalla yhtiön varallisuussiirtoihin ja lisävelkaantumiseen. Lisäksi satunnaisten informaatiokovenanttien avulla varmistettiin erikseen luottosuhteen aikainen tiedon saaminen velallisyhtiöstä ja annettiin sijoittajia edustavalle joukkorahoitusalustalle mahdollisuudet myös irtisanoa tai neuvotella luotto velallisen laiminlyöntien seurauksena. Yksittäistapauksia lukuun ottamatta kovenantteja ei kuitenkaan hyödynnetty vielä laajemmin. Viime kädessä vaikuttaakin siltä, että joukkorahoituslain mukaisen sijoittajansuojan parantaminen sopimusperusteisesti muodostuisi transaktiokustannuksiltaan kannattamattomaksi. Varsinkin pienempien rahoituskierrosten osalta erityisehtojen edellyttämä valvonta ja tiedonvaihto muodostavat merkittävän hallinnollisen taakan, josta johtuvat ylimääräiset kustannukset ylittävät ratkaisusta saadut hyödyt. Kovenanttien tarjoama lisäsuoja onkin todennäköisesti perusteltua ainoastaan hankkeissa, joissa kohteen riskillisyys ja sijoittajilta vaadittavat pääomapanokset ovat korkeita ja joissa rahoituksen kokonaismäärä tekee kovenanttien hyödyntämisestä taloudellisesti kannattavaa. Tämän lisäksi kovenanttien tehokas sovittaminen joukkorahoitussopimuksiin saattaa vaatia myös erillisen edustajan nimeämistä.