Browsing by Author "Mäkimattila, Ilmari"

Lähetettyjen työntekijöiden direktiivissä 96/71/EY säädetään, että lähetetylle työntekijälle tulee taata tietyt direktiivin 3(1) artiklassa määritellyt isäntävaltion (eli valtion, johon työntekijä on lähetetty) ydintyöehdot edullisemmuussäännön mukaisesti. Yksi näistä ydintyöehdoista on lähetetylle työntekijälle maksettava palkka. Alkuperäisen lähetettyjen työntekijöiden direktiivin mukaan lähetetylle työntekijälle tuli maksaa isäntävaltion sääntöjen mukaista vähimmäispalkkaa. Lähetettyjen työntekijöiden direktiiviä on sittemmin muutettu muutosdirektiivillä 2018/957/EU, jossa vähimmäispalkan käsite on korvattu korvauksen käsitteellä. Alkuperäisen lähetettyjen työntekijöiden direktiivin 3(1) artiklan toisessa alakohdassa todettiin, että vähimmäispalkkojen käsite määritellään isäntävaltiossa. Myös korvauksen käsite määritellään muutetun direktiivin 3(1) artiklan kolmannen alakohdan mukaan isäntävaltiossa, mutta säännöksessä tarkennetaan korvauksella tarkoitettavan kaikkia pakollisia korvauksen muodostavia tekijöitä isäntävaltion lainsäädännössä ja niissä isäntävaltion työehtosopimuksissa, joita lähetettyyn työntekijään on sovellettava. Työntekijöiden lähettämisestä on lähetettyjen työntekijöiden direktiivin 1(1) artiklan mukaan kyse, kun EU-jäsenvaltioon sijoittautunut yritys tarjotessaan valtioiden välillä palveluja lähettää työntekijöitä työskentelemään toisessa jäsenvaltiossa. Velvollisuus noudattaa isäntävaltion palkkaa koskevia sääntöjä voi tehdä palvelujen tarjoamisesta vähemmän houkuttelevaa työntekijöitä lähettävälle yritykselle. Siten kyse voi olla palvelujen tarjoamisen vapauden rajoituksesta. Palvelujen tarjoamisen vapaus on yksi EU:n taloudellisista perusvapauksista, jonka rajoitukset kielletään Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 56 artiklassa. Yksi lähetettyjen työntekijöiden direktiivin tavoitteista eli työntekijöiden suojelu on myös Euroopan unionin tuomioistuimen (EUT) (ja sen edeltäjien) oikeuskäytännössä määritellyistä yleistä etua koskevista pakottavista syistä, joilla palvelujen tarjoamisen vapauden rajoitukset voi oikeuttaa. Tutkielmassa tarkastellaan, miten lähetettyjen työntekijöiden direktiivi ja palvelujen tarjoamisen vapaus rajoittavat lähetyn työntekijän palkan määrittelyä isäntävaltiossa. Tutkielmassa eritellään lähetettyjen työntekijöiden palkkaa koskevaa oikeuskäytäntöä. Tuomioistuin oli ratkaisuissaan jo ennen lähetettyjen työntekijöiden direktiiviä määritellyt isäntävaltiolla olevan ulottamisoikeuden eli oikeuden ulottaa vähimmäispalkkaa koskevat sääntönsä lähetettyyn työntekijään. Alkuperäisen direktiivin sisältämän vähimmäispalkan käsitteen sisältöä tarkasteltiin erityisesti kolmessa oikeustapauksessa, C-341/02 komissio v. Saksa, C-522/12 Isbir ja C-396/13 Sähköalojen ammattiliitto. Näistä kahdessa ensimmäisessä oli kyse niistä lähetetylle työntekijälle maksetuista eristä, jotka isäntävaltion tuli huomioida arvioidessaan oliko vähimmäispalkkaa koskevia sääntöjä noudatettu. Sähköalojen ammattiliitto -ratkaisussa oli pääosin kyse siitä, mikä sisältö vähimmäispalkan käsitteelle voitiin isäntävaltiossa antaa. Vähimmäispalkan käsitteen muuttamisen korvauksen käsitteeksi voi nähdä Sähköalojen ammattiliitto -ratkaisun saattamisesta osaksi direktiivin tekstiä. Vaikka tuomioistuin on ratkaisuissaan todennut, että isäntävaltion lähetetyn työntekijän palkkaa koskevien sääntöjen tulee olla palvelujen tarjoamisen vapauden mukaisia, ei tuomioistuin ole ratkaisuissaan arvioinut tätä erikseen. Palvelujen tarjoamisen vapauden voi siten nähdä varoventtiiliksi, joka ei normaalisti estä lähetetyn työntekijän palkan määrittelyä isäntävaltiossa direktiivin mukaisesti.