Browsing by Author "Malinen, Max"

Tutkielma käsittelee verotusmenettelystä annetun lain (1558/1995, VML) tarkoittamaa sivullisen erityistä tiedonantovelvollisuutta. Osana tiedonantovelvollisuutta käsitellään myös vertailutietotarkastusta (VML 21 §). Aihetta lähestytään tuoreimman oikeuskäytännön (HAO 14/0570/6 ja HAO 14/0038/6), perustuslakivaliokunnan sosiaaliviranomaisen tiedonsaantioikeutta koskevan kannanoton ja henkilötietolain sekä vertailutietotarkastusta koskevan tietosuojavaltuutetun päätöksen kautta. Keskeisinä oikeuslähteinä kansallisen oikeuden lisäksi käytetään Euroopan ihmisoikeussopimusta sekä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tapauksia. VML 19 §:n nojalla veroviranomainen voi yksipuolisen tarveharkinnan nojalla määrätä annettavaksi minkä tahansa sellaisen tiedon, jolla se arvelee voivan olla vaikutuksen toisen verovelvollisen verotuksessa. Tiedon on liityttävä konkreettiseen, meneillä olevaan verotusta koskevaan asiaan tai asiakokonaisuuteen. VML 21 §:n nojalla toimitettavaa vertailutietotarkastusta eivät koske samat edellytykset: tieto on vertailutietotarkastuksen keinoin haettavissa aina, kun Verohallinto katsoo sen olevan tarpeen. Tällainen viranomaisen lähes rajaton tiedonsaantioikeus istuu huonosti länsimaalaiseen oikeusajatteluun, jossa myös yksityiselle intressille on tavattu antaa painoarvoa. VML 19 ja 21 §:n lähtökohdat ja niiden hyväksyttävyys ovat selvät: säännökset ehkäisevät ja auttavat harmaan talouden torjunnassa ja tukevat valtion fiskaalisten intressien toteumista. Tiedonsaantioikeus ei saisi kuitenkaan olla tilanteesta ja olosuhteista riippumaton: tällä hetkellä vero-oikeudessa painavakaan yksityinen intressi ei estä viranomaisen tiedonsaantioikeuden käyttämistä. Julkisen intressin painoarvoa tässä suhteessa kasvatettiin selkeästi vuoden 1995 lainmuutoksella, ja sama kehitys jatkuu vuonna 2017 voimaan astuvassa oma-aloitteisten verojen verotusmenettelystä annetussa laissa. Viranomaisen harkinta on sidottua harkintaa. Sen tulee toiminnassaan noudattaa suhteellisuusperiaatetta, ts. käytettyjen keinojen tulee olla hyväksyttäviä niillä saavutettavaan päämäärään nähden. Sivullisen erityistä tiedonantovelvollisuutta koskevat VML 19 ja 21 §:t ovat antavat suhteellisuusperiaatteen näkökulmasta viranomaiselle liian laajat ja perustelemattomat oikeudet tiedonhankintaan. Kyseiset säännökset voivat niiden yleisen kirjoitusasun takia olla myös peruslain vastaisia; oma kysymyksensä on, täyttävätkö ne laille asetettuja kriteereitä lainkaan. VML 19 ja 21 §:t eivät ole koskaan olleet perustuslakivaliokunnan arvioitavana. Sosiaaliviranomaisen tiedonsaantioikeutta koskevasta perustuslakivaliokunnan kannanotosta saadaan kuitenkin selvä analogia: näin rajoittamaton tiedonsaantioikeus ei voi olla perusoikeuksien mukainen. Tutkielmassa esitetään, miten lainkohdat voitaisi muotoilla niin, että ne olisivat mm. perusoikeuksien ja suhteellisuusperiaatteen kannalta hyväksyttäviä. Tämä tapahtuu tuomalla säännöksiin takaisin välttämättömyyden ja olennaisuuden käsitteet. Samoin säännöksiä sovellettaessa tulisi etukäteen arvioida niillä saavutettavissa oleva taloudellinen – eli fiskaalinen – hyöty. Tutkielman loppupuolella käsitellään pyynnöstä tapahtuvaa tietojenvaihtoa kansainvälisessä kontekstissa lähinnä Yhdysvaltojen ja Venäjän kanssa solmittuja verosopimuksia esimerkkeinä käyttäen. Kansainvälisessä pyynnöstä tapahtuvassa tietojenvaihdossa verovelvollisen oikeussuoja on tietyltä osin vahvempi: esimerkiksi nk. kalastelupyyntöihin on suhtauduttu torjuvasti. Kansallista vertailutietotarkastustamme ei koske samanlainen rajoitus. Tutkielmassa sivutaan verovelvollisen oikeusturvanäkökulmasta myös muita pulmallisia, asiayhteyteen liittyviä aiheita, kuten selvitysvelvollisuuden jakautumista Verohallinnon ja verovelvollisen välillä. Samoin tuodaan esille sen kehityskulun ilmentymiä, johon myös sivullisen erityinen tiedonantovelvollisuus lukeutuu: julkisen intressin lisäämistä yksityisen intressin kustannuksella.