Browsing by Author "Murto, Juulia"

Parisuhdeväkivaltarikosten esitutkintaan, syyteharkintaan ja tuomioistuinkäsittelyyn liittyy monia haasteita, joita ei ilmene sellaisten väkivaltarikosten yhteydessä, joissa tekijä ja uhri eivät ole toisilleen läheisiä henkilöitä. Tämä johtuu siitä, että vastaajan ollessa asianomistajan läheinen, asianomistaja ei ole läheskään aina halukas edistämään rikoksen selvittämistä. Rikosasiassa vastaajan läheisellä on myös lähtökohtaisesti oikeus kieltäytyä todistamasta. Tämä asianosaisen läheiselle annettu oikeus perustuu yksityis- ja perhe-elämän suojaan sekä oikeudenkäynnissä esitettävän todistelun luotettavuuden turvaamiseen. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun uudistus muutti merkittävästi asianomistajan asemaa oikeudenkäynnissä. Nykyisin asianomistaja voi olla oikeudenkäynnissä joko asianosaisen tai todistajan roolissa riippuen siitä, esittääkö hän vaatimuksia asiassa. Uudella jaottelulla on erityisesti merkitystä asianomistajan vaitiolo-oikeuteen sekä esitutkintamateriaalin hyödynnettävyyteen. Todistelu-uudistuksen yhteydessä OK 17:18.2:een lisättiin säännös, joka mahdollistaa vaatimuksia esittämättömän asianomistajan kieltäytymisoikeuden murtamisen, mikäli on syytä epäillä, ettei hän ole itse päättänyt vaitiolo-oikeuden käyttämisestä. Säännöksen tarkoituksena on ennen kaikkea estää se, ettei asianomistajaa voisi lähisuhdeväkivaltatilanteissa painostaa käyttämään vaitiolo-oikeuttaan. Aiemmin vastaava säännös ei ole ollut tarpeen, sillä ennen uudistusta oikeus kieltäytyä todistamasta ei koskenut asianomistajaläheisestä tämän todistajaläheiseen verrattuna erilaisen prosessuaalisen aseman takia. Jos asianomistaja oli kertonut tapahtumista esitutkinnassa, hänen esitutkintakertomuksensa oli poikkeuksetta hyödynnettävissä, vaikka hän ei enää oikeudenkäynnissä halunnut lausua asiassa mitään. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten oikeudenkäymiskaaren todistelua koskevan 17 luvun uudistukset ovat vaikuttaneet rikosvastuun toteutumiseen parisuhdeväkivaltarikoksissa ja kuinka toimivana lainsäädäntöä voidaan pitää parisuhdeväkivallan uhrin kannalta. Tutkielma on lainopillinen ja keskeinen lähdeaineisto koostuu lainsäädännöstä sekä lainvalmisteluaineistosta, oikeuskäytännöstä ja oikeuskirjallisuudesta. Tutkielmaa varten on hankittu hovioikeuden ratkaisuja, joissa on sovellettu uusia todistelusäännöksiä parisuhdeväkivaltarikoksissa. Hovioikeuden ratkaisukäytäntöä analysoimalla on pyritty hahmottamaan vallitsevaa oikeustilaa sekä osoittamaan mahdollisia lainsäädäntömuutoksen aikaansaamia ongelmia. Tutkielmassa on tarkoitus rakentaa asteittain täydentyvä kokonaiskuva parisuhdeväkivaltatapausten käsittelyyn liittyvistä haasteista rikosprosessissa. Tutkielman keskeinen lopputulos on, että parisuhdeväkivaltarikosten osalta rikosvastuun toteuttamista voidaan pitää nykyisin haastavampana tehtävänä kuin ennen tehtyjä lainmuutoksia. Tilanne ei kuitenkaan ole niin huono, kuin mitä aluksi pelättiin, vaikkakaan ideaalina vallitsevaa oikeustilaa ei voida pitää. Voimassa oleva lainsäädäntö edellyttää toimiakseen aktiivista otetta rikosprosessin eri vaiheiden toimijoilta, jotta rikosvastuun toteuttaminen onnistuu. Tutkielman loppuosassa on myös esitetty de lege ferenda -kehitysehdotuksia voimas-sa olevan lainsäädännön suurimpiin ongelmakohtiin. Mielenkiintoista on myös nähdä, asettaako vuonna 2015 voimaantullut Istanbulin sopimus lainsäätäjälle paineita tiukentaa lähisuhdeväkivaltaa koskevaa sääntelyä, sillä sopimus velvoittaa jäsenvaltioita muun muassa aktiivisesti ehkäisemään ja vähentämään lähisuhdeväkivaltaa sekä saattamaan väkivallan tekijöitä rikosoikeudelliseen vastuuseen teoistaan.