Browsing by Author "Nissinen, Tatu"

Viimeisimmät merkittävät rikosprosessuaalista tunnustusinstituutiota koskevat teokset ajoittuvat legaalisen todistusteorian aikakaudelle. Aiheesta ei ole tiettävästi kirjoitettu myöskään teoreettista esitystä suomalais-ruotsalaisella oikeusalueella. Kuitenkin 21. vuosisadalla on tunnustusoppi saanut uusia tieteenteoriaa koskettelevia virikkeitä empiirisestä psykologiasta, itsekriminointisuojaopista ja erityisistä rikosprosessimenettelyistä. Näiden muutostekijöiden ja vanhojen oppirakennelmien yhteensulautumisen ymmärtämiseen pyrkii tämä klassillisen todistusoikeuden alaan luettava tutkimuksemme. Tutkimuskysymyksemme on, millä edellytyksillä rikosprosessioikeudellinen tunnustus on pätevä ja minkälainen todistava voima tällaiseen pätevään tunnustukseen todisteena sisältyy. Ajallisena viitekehyksenä keskitymme positiiviseen oikeuteen pitäen kuitenkin silmällä tunnustusinstituution aikaisempia historiallisia kehitysvaiheita pääsääntöisesti vuoden 1734 lain antamisen jälkeen. Lisäksi rajoitumme käsittelemään ainoastaan tunnustusta yleisessä rikosoikeudenkäynnissä, mutta otamme huomioon myös sen syntyhistorian esitutkinnassa. Tutkielma on käytännöllis-teoreettinen, metodologialtaan eklektinen ja tutkimusotteeltaan argumentaatioteoreettinen. Olemme harjoittaneet tutkimusta niin teknisessä, praktisessa kuin emansipatorisessa tiedonintressissä hyödyntäen analogiaa ja oikeuspsykologian tutkimustuloksia. Tutkielman ensimmäisessä vaiheessa erotamme toisistaan käsitemomentit ja pätevyystekijät, joita legaalisessa todistusteoriassa käsiteltiin yleensä pätevän tunnustuksen edellytyksinä. Käsitemomentit ovat tunnustuksen ulkonaisesti konstituoivia tekijöitä. Ne kuuluvat tunnustuksen käsitemääritelmään. Pätevyystekijöillä viittaamme puolestaan niihin tekijöihin, joiden perusteella ratkaistaan kysymys siitä, onko käsitemomenttien konstituoima tunnustus todisteena pätevä. Tarkastelun avulla pääsemme lopulta toteamaan, että prosessuaalinen tunnustus on pätevä, jos se on annettu ulkopuolisista vaikutuspyrkimyksistä vapaana ja vasta sen jälkeen, kun rikoksesta epäillylle on annettu tiedoksi hänen prosessuaaliset oikeutensa. Ainoastaan pätevällä tunnustuksella voi olla todistusvoimaa eli kykyä vakuuttaa tuomari sen sisällön todenperäisyydestä. Kun doktriinissa usein perustetaan tunnustuksen todistavaa voimaa koskeva käsitys siihen olettamukseen, etteihän kukaan tunnustaisi omaksi vahingokseen mitään sellaista, joka ei pidä paikkaansa, on tunnustuksen todistusvoima olemukseltaan presumptiivista. Se on näin kumottavissa, jos sitä vastaan on esitettävissä vakuuttavampia vasta-argumentteja. Kuitenkin saattaa tunnustus olla valtaosassa lieviä rikosasioita ainoa todiste, jos tuomittava rangaistus ei ole in abstracto enempää kuin kuusi vuotta vankeutta. Törkeissä rikosasioissa on sitä tuettava muulla näytöllä.