Browsing by Author "Nisso, Susanna"

Teknologian kehittymisen ja verkkoyhteiskuntaan siirtymisen seurauksena myös oikeudenkäyntiaineisto on monimuotoistunut uudenlaisten todisteiden myötä. Tuomareiden arvioitavana on yhä useammin erilaisia sähköisiä todisteita, kuten sähköisesti laadittuja asiakirjoja tai sovellusten automaattisesti keräämiä käyttäjä- ja sijaintitietoja. Erilaisia järjestelmiä käyttäessämme jätämme jatkuvasti jälkeemme erilaisia sähköisiä jälkiä, joita voidaan myöhemmin hyödyntää erilaisten tapahtumaketjujen todenmukaisuuden arvioinnissa. Yhden keskeisen sähköisten jälkien ryhmän muodostavat niin kutsutut metatiedot, jotka ovat yksinkertaisesti ilmaistuna tietoa tiedosta. Metatiedot voivat olla luonteeltaan hyvin monenlaisia, esimerkiksi aikaleimoja, sijaintitietoja, kirjauksia eri toiminnoista tai tietoja dokumenttien laatijoista tai muokkaushetkistä, ja usein ne toimivat muuta tietoa kuvailevana tai täydentävänä elementtinä. Vaikka metatietoja voidaan käytännössä kerätä myös manuaalisesti, suuri osa metatiedoista syntyy automaattisesti sähköisten prosessien tuloksena, ja tämän seurauksena myös tutkielma on rajattu koskemaan ainoastaan automaattisesti luotuja metatietoja. Todistusaineiston muuttumisesta huolimatta oikeudenkäymiskaaren (4/1734) 17 luvun mukaiset todistelua koskevat säännökset ovat säilyneet todistusharkintaa sekä todistusaineiston hankintaa koskevilta osin lain uudistamisen jälkeen pääasiallisesti ennallaan. Tutkielman tarkoituksena on tarkastella metatietoja nykyisen todistusoikeudellisen sääntelyn näkökulmasta dispositiviisten riita-asioiden käsittelyssä. Metatietojen asemaa todisteena selvitetään kolmen tutkimuskysymyksen avulla: 1) millä keinoin dispositiivisen riita-asian osapuolet voivat hankkia metatietoja todisteeksi, 2) millainen on metatietojen hypoteettinen todistusarvo sekä 3) millainen rooli metatiedoilla on todistusaineistona dispositiivisissa riita-asioissa. Tutkielma keskittyy voimassaolevan oikeuden sisältöön ja systematiikkaan soveltaen lainopin tutkimusmetodia. Dispositiivisissa riita-asioissa asianosaisilla on määräämisperiaatteen ja käsittelymenetelmän mukainen vastuu prosessin kulusta sekä erityisesti todisteiden hankinnasta. Asianosaisilla ei kuitenkaan ole käytössään esitutkinta-tai pakkokeinolaissa (805–806/2011) turvattuja keinoja hankkia metatietoja koskevaa aineistoa, mikä rajoittaa asianosaisten mahdollisuutta hankkia tietoja. Myös luottamuksellisen viestinnän suoja sekä henkilötietojen suoja rajoittavat asianosaisten omatoimista tietojen hankintaa. Asianosaisten mahdollisuudet hankkia metatietoja ovatkin pitkälti rajoittuneet tietosuoja-asetuksen (EU 2016/679) mukaiseen tiedonsaantioikeuteen sekä oikeudenkäymiskaaren 17:40 mukaiseen asiakirjanesittämis- eli editiovaatimuksen soveltamiseen, mikäli tietoja ei luovuteta vapaaehtoisesti tai hankita laittomin keinoin. Editiovaatimusta voidaankin pitää lähtökohtaisesti ainoana keinona hankkia vastapuolta koskevia metatietoja, ja tätäkin oikeutta voi rajoittaa muun muassa liikesalaisuuksien suoja sekä editiovaatimuksen osalta keskeinen yksilöinnin vaatimus ja tiedon merkittävyyden aste asian ratkaisemisen kannalta. Metatietojen voidaan katsoa lukeutuvan pääasiallisesti kirjallisten todisteiden piiriin ja myös metatietoja arvioidaan vapaan todistusharkinnan mukaisesti. Metatietojen hypoteettista todistusarvoa määritettäessä ei tutkielmassa suoraan sovelleta todistusoikeudessa muotoutuneita todistusharkintametodeja, mutta tutkielmassa on omaksuttu todistusarvometodille ominainen todistusketjuihin pohjautuva ajatusmalli. Metatietojen hypoteettista todistusarvoa määritettäessä painopiste on pääasiallisesti tietojen luotettavuuden arvioinnissa. Vaikka metatietoja arvioidaan muiden todisteiden tavoin vapaata todistusharkintaa soveltaen, on niiden arvioinnissa keskeistä ottaa huomioon tietojen luotettavuuden arviointiin liitettävät aitouden ja eheyden vaatimukset. Tietojen aitouden ja eheyden osalta arvioidaan muun muassa sitä, ovatko tiedot niille alkuperäisesti osoitetusta lähteestä, ovatko tiedot voineet muuttua tietojen käsittelyn tai siirron seurauksena, onko tietoihin kohdistettu suojaustoimenpiteitä ja ovatko tiedot syntyneet virheettömän prosessin seurauksena. Tutkielman valossa voidaan todeta, että nykyiset oikeudenkäymiskaaren säännökset eivät suoraan rajoita metatietojen käyttöä todisteena. Osapuolten todisteiden hankinnan osalta asianosaisten todelliset keinot hankkia todisteita ovat kuitenkin siinä mielessä rajalliset, että ne voivat rajoittaa metatietojen tosiasiallista käyttöä dispositiivisten riita-asioiden todisteena. Lisäksi harkittavaksi voi tulla, tulisiko kolmannen osapuolen hallussa olevien tietojen saantia helpottaa muuttuneessa toimintaympäristössä, jossa valtaosa tiedoista ei ole suoranaisesti osapuolten hallussa vaan sijaitsee muun muassa kolmansien osapuolten tarjoamissa järjestelmissä. Metatietojen voidaan kuitenkin katsoa yltävän hyvinkin luotettavalle todistusaineiston tasolle inhimillisten virheiden minimoituessa, mikäli tietojen aitoutta ja eheyttä suojataan esimerkiksi kontrolloiduin teknisin toimenpitein.