Browsing by Author "Peltola, Katja"

Tutkielma käsittelee taloudellisin syin tapahtuvan raakamaan pakkolunastamisen hyväksyttävyyttä. Aihetta tarkastellaan maankäyttö- ja rakennuslain (“MRL”) 99 §:ssä säädetyn lunastuslupaan perustuvan maan lunastamisen valossa. Tutki-muskysymyksenä on, voiko kunta pakkolunastaa maata taloudellisen hyödyn saavuttamiseksi. Vastausta etsitään näin ollen siihen, täyttävätkö kunnan taloudelliseen hyötyyn tähtäävät päämäärät pakkolunastuksen yleiset edellytykset, joista säädetään laissa kiinteän omaisuuden ja erityisten oikeuksien lunastuksesta (“LunL”) 4.1 §:ssä. Kysymyksiin on tärkeää saada vastaus, sillä pakkolunastaminen merkitsee puuttumista yksityisen perus- ja ihmisoikeutena turvattuun omaisuudensuojaan. Pakkoluna-stusinstituution käyttäminen on kunnille keskeinen maanhankinnan keino, ja sen käytön voidaan tulevaisuudessa ennakoida entisestään lisääntyvän. Tutkielmassa tuodaan myös esiin ehdotuksia lainsäädännön kehittämiseksi. Aihetta tarkastellaan lainsäädännön sekä oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa esitettyjen näkemysten kautta. Tutkielman metodi on siten lainopillinen. Pakkolunastuksen keskeisin edellytys on yleisen tarpeen vaatimuksen täyttyminen. Yleisen tarpeen määritelmä on avoin, mutta erityislakeihin sisältyvien erityisten lunastusperusteiden nähdään täsmentävän sitä osaltaan. MRL 99.2–3 §:n ilmentämiä luna-stusperusteita pidetään siten melko yksiselitteisesti yleisen tarpeen vaatimina, eikä niiden osalta yleisen tarpeen vaatimuksen sisältöä ole oikeuskäytännössä toistaiseksi liiemmin tarkasteltu. Lisäksi MRL 99.1 §:n osalta yleisen tarpeen vaatimuksen täytty-miskynnys on matala silloin, kun pakkolunastus liittyy MRL 20.1 §:ssä säädettyyn kunnan tehtävään huolehtia maapolitiikan harjoittamisesta alueellaan. Lunastuslupaharkinnassa on kuitenkin huomioitava myös LunL 4.1 §:n asettamat vaihtoehtoisuus- ja intressivertailuedellytykset. Näiden edellytysten oikeuskäytännössä vakiintunut matala soveltamiskynnys johtaa yksilön omaisuudensuojan toteutumisen kannalta ongelmalliseen tilanteeseen, jos kunta ryhtyy pakkolunastukseen taloudelliseen hyötyyn tähtäävin päämäärin. Liiketaloudellisen voiton tavoittelun ei katsota kuuluvan kunnan lakisääteisiin tehtäviin, ja täl-lainen ns. kiinteistökeinottelu on oikeustieteessä yleisesti katsottu kielletyksi sekä siten yleisen tarpeen vaatimuksen kanssa yhteensopimattomaksi. Yleisesti on katsottu, että kunnan varainhankinta on suoritettava muuta kautta. Taloudellisen hyödyn tavoitteluun liittyvät kunnan motiivit on käytännössä vaikeaa näyttää toteen, vaikka kunta ei erityisesti piilottelisikaan kyseisiä tarkoitusperiään. Kunta pystyy perustelemaan lunastuslupahakemustaan MRL 99 §:n asettamilla edellytyksillä, sillä kyseisten lunastusperusteiden keskeisimmät edellytykset liittyvät kunnan itse laatimiin maapoliittisiin päätöksi-in. Ulkoapäin on siten lähes mahdotonta arvioida objektiivisesti, missä määrin kunta on ryhtynyt pakkolunastukseen taloudellisen edun tavoittelun vuoksi. Tutkielman keskeisenä havaintona onkin, että yksilön omaisuudensuojan turvaamiseksi lainsäädäntöä on kunnan maapoliittisen pakkolunastuksen osalta syytä kehittää, jotta pakkolunastusinstituutiota ei voida käyttää epäasiallisesti kunnan taloudellisien päämäärien tavoitteluun. Lainsäädännön kehittämiseksi huomiota on kiinnitettävä erityisesti kahteen ongelmia aiheuttavaan lainsäädännölliseen ja -tulkinnalliseen ratkaisuun. Ensinnäkin lunastuskorvausta koskeva sääntely mahdollistaa nykyisellään sen, että kunnan tarvitsee korvata maanomistajalle vain maan nykyisen käyttötarkoituksen mukaisen arvon, vaikka maan arvon voitaisiin arvioida nousevan lähitulevaisuudessa esimerkiksi alueen asemakaavoittamisen vuoksi. Toiseksi ongelma liittyy siihen, että kunnan oikeutta harjoittaa maapolitiikkaansa ja vapautta valita sen toteuttamisen keinot korostetaan pakkolunastusta koskevien yleisten edellytysten kustannuksella. Lainsäädännön muuttaminen siten, että kunnalle ei jää mahdollisuutta käyttää pakkolunastamista taloudellisen edun tavoitteluun muun muassa lunastuskorvausta kehittämällä ja kunnan näyttövelvollisuutta korostamalla, estäi-si MRL 99 §:n väärinkäytön yleisen tarpeen vaatimattomiin tilanteisiin, ja siten parantaisi maanomistajan omaisuudensuojaa.