Browsing by Author "Pentikäinen, Paulus"

Tutkielman aihe on asianajajamonopolin historia Suomessa. Asianajajamonopolilla tarkoitetaan asianajajien yksinoikeutta edustaa toista oikeudessa, toimia oikeudenkäyntiedustajana. Yksinoikeus voi koskea vain oikeudenkäyntitehtäviä tai laajemmin oikeudellisen neuvonnan antamista. Asianajajamonopolin vallitessa asianosaisella on yhä oikeus edustaa itse itseään oikeudenkäynnissä. Oikeudenkäyntitehtäviä koskeva asianajajamonopoli on pääsääntöisesti osa länsimaista oikeudenhoitoa. Suomea ja Ruotsia lukuunottamatta asianajajamonopoli on voimassa kaikissa EU-valtioissa. Asianajajamonopoli perustuu ajatukseen siitä, että oikeusvaltiossa oikeudenkäyntiedustajan tehtävä edellyttää tietynlaisia vähimmäisvaatimuksia sitä harjoittavilta. Lähestymiskulma on oikeushistoriallinen. Tutkimuskohteena on asianajoprofessio ja erityisesti asianajajamonopoli. Tutkielmassa analysoidaan myös laajemmin suomalaisen asianajajakunnan historiallista muutosta. Tutkielmassa hyödynnetään vertailevaa tutkimusotetta. Tutkimusajanjakso kattaa koko Suomen oikeusalueella toimineen asianajoprofession historian 1600-luvulta nykyhetkeen. Tutkimuskysymyksenä esitetään, miksi Suomessa ei ole asianajajamonopolia, vaikka sellainen pääsääntöisesti on muissa länsimaissa. Lisäksi analysoidaan, millaiset tekijät ovat muovanneet suomalaista asianajajakuntaa asianajajamonopolin kautta tarkasteltuna ja miksi. Tutkielmassa hyödynnetään muun muassa virallislähteitä, erilaisten komiteoiden ja valiokuntien mietintöjä, eduskunnan pöytäkirjoja, Suomen Asianajajaliiton lausumia, hallituksen pöytäkirjoja ja toimintakertomuksia sekä sanomalehtiartikkeleja. Tutkielmassa pyritään tuomaan esiin toimijat. Ketkä ovat puoltaneet ja toisaalta vastustaneet asianajajamonopolia, millaisin argumentein ja miksi? Suomalaisen asianajajakunnan historiassa on tunnistettavissa neljä merkittävää vaihetta: 1) 1600-1700-lukujen lainsäädännöllisen perustan luominen, 2) 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun uudistusyritykset, 3) Asianajajaliiton varhaisvaiheiden pyrkimykset, jotka päättyivät asianajajalain säätämiseen sekä 4) viimeistään 1990-luvulla alkanut asianajon murros ja oikeudenkäyntiedustajan pätevyysvaatimusten kiristäminen. Nämä neljä merkittävää vaihetta muodostavat tutkielman rungon. Johdannon jälkeen tutkielman toisessa luvussa tarkastellaan asianajajalaitoksen ja asianajajamonopolin epäonnistunutta luomisyritystä 1600-1700-lukujen Ruotsissa. Kolmas luku käsittelee asianajajamonopolia autonomian aikana. Luvun keskiössä on vuoden 1900 Wreden komitean mietintö, jossa asianajajamonopolia esitettiin osana tuomioistuinlaitoksen kokonaisuudistusta. Autonomian aikana 1800-luvun loppupuolella Suomessa toteutettiin muun länsimaisen kehityskulun mukaisesti useita liberaaleja uudistuksia. Asianajajamonopolia ei kuitenkaan toteutettu. Tutkielman neljännessä luvussa asianajajamonopolia käsitellään erityisesti vuonna 1919 perustetun Suomen Asianajajaliiton aloitteiden kautta. Asianajajamonopoli nostettiin liiton perustamisen yhteydessä asianajajalain ohessa yhdeksi liiton päätavoitteista. Vuonna 1958 tavoite asianajajalaista toteutui, mutta asianajajamonopolia ei luotu. Luvun pääpaino on asianajajalaissa ja sen valmistelussa. Viides luku tarkastelee asianajajamonopolia osana asianajon murrosta, joka alkoi 1980-1990-lukujen vaihteen aikoihin ja jonka viimeisin lainsäädännöllinen muutos on yhä voimassa oleva vuoden 2011 laki luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista. Johtopäätöksenä esitetään, että Suomeen ei ole säädetty asianajajamonopolia ensisijaisesti poliittisen vastustuksen takia. Asiaa selittää lisäksi 1600-1800-lukujen yhteiskuntarakenne, 1600-1800-lukujen aikainen asianajajien vähäinen määrä sekä modernin asianajajakunnan muodostumisen ajoitus. Erityisesti 1800-luvun lopun aikainen talonpoikaissäädyn sekä 1900-luvun aikainen poliittisen vasemmiston vastustus estivät yritykset luoda Suomeen eurooppalaisen mallin mukaista asianajolaitosta.