Browsing by Author "Räikkönen, Jussi"

Velallisen rikoksia koskevat säännökset ovat sanamuotojensa mukaisesti osin päällekkäisiä, jonka johdosta niiden soveltamisala on perinteisesti systematisoitu siten, että velallisen epärehellisyytenä rangaistavaa on todellinen varallisuusaseman huonontaminen ja velallisen petoksena rangaistavaa on varallisuusaseman ainoastaan näennäinen huonontaminen. Velallisen rikosten kriminalisoinnit kattavat sekä oikeushenkilön että luonnollisen henkilön varallisuuspiirissä tehtävät teot. Tässä tutkimuksessa näkökulmaksi on valittu erityisesti rikoksen tekeminen velallisen ollessa luonnollinen henkilö. Velallisen rikoksia on tutkittu verrattain paljon, kuitenkin siten, että tarkastelu on keskittynyt tyypillisesti oikeushenkilön toiminnassa tapahtuneisiin tekoihin. Systemaattista tarkastelua tekijän aseman merkityksestä tunnusmerkistöjen soveltamiseen ei ole aiemmin tehty. Tutkimuksessa systematisoidaan ja tulkitaan velallisen epärehellisyyden ja velallisen petoksen välistä rajanvetoa nykypäivän rikosoikeudessa. Tutkimuskysymyksiksi muodostuvat 1) millä perusteella varallisuusaseman näennäinen tai todellinen heikentäminen määritetään ja 2) voidaanko varallisuusaseman näennäistä tai todellista heikentämistä tulkita samalla tapaa sovellettaessa tunnusmerkistöjä eri olosuhteissa ja sovellettaessa tunnusmerkistöjen eri tekotapoja. Tutkimuksen pääasiallisen lähdeaineiston muodostavat kotimainen oikeuskirjallisuus, lainsäädännön esityöt, korkeimman oikeuden prejudikaatit sekä Helsingin hovioikeuden velallisen epärehellisyyttä ja velallisen petosta koskevat tuomiot 2/2014–2/2017. Tutkimuksen pääasiallinen metodi on lainopillinen ja tutkimusta voidaan kuvata myös kriminaalipoliittisesti suuntautuneeksi rikoslainopiksi. Oikeustilaa arvioidaan lyhyesti myös de lege ferenda -näkökulmasta. Tutkimuksen johtopäätöksissä katsotaan tekijän tahtoon perustuvan tulkinnan muodostuneen vallitsevaksi erottelukriteeriksi velallisen epärehellisyyden ja velallisen petoksen tunnusmerkistöjen välillä erityisesti varojen luovutusta osakeyhtiöistä koskevan KKO:n ratkaisukäytännön myötä. Tekijän tahtoa on käytetty erottelukriteerinä myös luonnollisen henkilön varallisuuspiirissä tapahtuneiden rikosten osalta tulkiten tahtoa objektiivisesti havaittavista seikoista. Tutkimuksessa on havaittu tekijän tahdon soveltuvan erityisen huonosti arviointikriteeriksi velvoitteiden lisäämistä koskevissa tapauksissa, joissa tekijän tahtoa on vaikea konstruoida jälkikäteen havaittavista seikoista. Johtopäätöksenä todetaan, että kysymys velallisen rikosten jaottelusta varallisuusasemaa todellisesti tai näennäisesti heikentäviin tekoihin on edelleen ajankohtainen, koska tunnusmerkistöt on laadittu tuon jaottelun pohjalta. Nykyinen lainsäädäntö ei varsinaisesti sisällä lainsäädännöllisiä aukkoja, koska esimerkiksi perusteettoman tai valeoikeustoimeen perustuvan velvoitteen ilmoittamisen katsotaan tutkimuksessa voivan tulla rangaistavaksi ulosottomenettelyssä tehtävänä, jossa velallinen ei itse ilmoita velkojaan, välillisen tekemisen konstruktion kautta. Oikeusvarmuuden ja rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen kannalta kuitenkin katsotaan, että velallisen rikosten nykyinen tulkintakäytäntö puoltaisi velallisen epärehellisyyden tunnusmerkistön laajentamista koskemaan myös näennäistä varallisuusaseman heikentämistä. Muutos ei lähtökohtaisesti laajentaisi rikosvastuuta ja velallisen petokselle jäisi edelleen oma soveltamisalansa. Aihepiiri kaipaisi lisätutkimusta erityisesti oikeusvertailun kautta, sekä velkojansuosinnan ja muiden velallisen rikosten kriminalisointien kannalta.