Browsing by Author "Rahikainen, Sofia"

Maapallomme ekologinen kantokyky ei kestä nykyistä lineaarisen talousmallin ja kertakäyttökulttuurin ylläpitämää tapaamme tuottaa ja kuluttaa materiaa, vaan hyvinvoinnin turvaamiseksi edessä on välttämätön siirtymä kohti kiertotaloutta. Samaan aikaan sähkö- ja elektroniikkaromun (SER) määrä on kasvanut häkellyttävää tahtia 44,7 miljoonaan tonniin vuodessa, eikä kasvun ennusteta hiipuvan lähitulevaisuudessa. Yksi sähkö- ja elektroniikkaromun kiertotaloutta edistävistä hyödyntämismahdollisuuksista on romusta jalostettujen metallijakeiden käyttö teollisuuden raaka-aineena. Tuotantolaitokset voivat hyödyntää näitä metallijakeita raaka-aineenaan joko juridisella jäte- tai tuoteluokituksella. Tässä tutkielmassa tutkimuskysymykset ovat seuraavat: 1. Miten sähkö- ja elektroniikkaromun teollista raaka-ainekäyttöä säännellään Suomessa ja millä edellytyksin raaka-ainekäyttö on mahdollista? 2. Miten hyvin nämä sääntelymekanismit edistävät kiertotaloutta? Mikäli kiertotalouden sääntelyesteitä tunnistetaan, miten niitä on mahdollista ratkaista ympäristönsuojelulainsäädännön muut tavoitteet turvaavalla tavalla? Jätteeksi luokitellun SER-peräisen raaka-aineen käyttö tekee tuotantolaitoksesta jätteen laitosmaisen käsittelijän, johon kohdistetaan erilaisia jätteenkäsittelyyn liittyviä vaatimuksia erityisesti sen ympäristöluvan ehdoissa. Käytännössä kaikki jäteraaka-aineen käytöstä seuraavat oikeudelliset velvoitteet määritetään ympäristöluvassa. Jäteraaka-aineen käytöstä seuraa tyypillisesti tiukempia, jätteenkäsittelyyn liittyviä ympäristöluvan ehtoja, jotka eivät aina perustu raaka-aineen koostumukseen ja sitä kautta tosiasiallisiin ympäristövaikutuksiin. Tällaisten lupaehtojen määräytymistä voidaan kritisoida sekä hallinto-oikeudellisten tarkoitussidonnaisuuden että suhteellisuusperiaatteen näkökulmasta, ja ehdot ovat omiaan heikentämään jäteraaka-aineen houkuttelevuutta neitseellisiin raaka-aineisiin verrattuna. Jäteraaka-aineen käytön vaihtoehtona on materiaalin jäteluokituksen päättäminen End of Waste -menettelyllä ennen sen raaka-ainekäyttöä. SER-peräinen raaka-aine, jonka jäteluokitus on päätetty, katsotaan tuotteeksi, johon sovelletaan tuotelainsäädäntöä, eikä sitä hyödyntävään tuotantolaitokseen tällöin sovelleta jätteenkäsittelystä seuraavia velvoitteita. End of Waste -menettely soveltuu kuitenkin vain osaan SER-peräisiä raaka-aineita niin, että merkittävissä määrin tällaisten materiaalien jäteluokitus ei voi nykysääntelyn sallimin ehdoin tulla päätetyksi. Tämä johtuu paitsi sähkö- ja elektroniikkaromun erityisistä ominaisuuksista muihin metallijakeisiin verrattuna myös siitä, että End of Waste -menettelyn vaatimukset on ensisijaisesti laadittu varmistamaan lopputuotteenomaisesti käytettävien, eikä raaka-ainekäyttöön suunnattujen, materiaalien turvallisuus jäteluokituksen päättymisen jälkeen. SER-peräisen raaka-aineen käytöstä jätteenä seuraa siis neitseellisiin raaka-aineisiin verrattuna sääntelytaakkaa, ja sääntelytaakkaa keventävä End of Waste -menettely ei sovellu merkittävissä määrin tällaisen raaka-aineen jäteluokituksen päättämiseen. Kumpikin havainto ilmentää kiertotalouden sääntelyesteitä, joita olisi mahdollista purkaa ympäristön suojelun korkean tason turvaavalla tavalla a) kiinnittämällä huomiota tuotettavien sähkö- ja elektroniikkalaitteiden koostumuksen tunnistamiseen ja seuraamiseen läpi niiden elinkaarien ja b) tunnistamalla kierrätetyn raaka-aineen erityisominaisuudet jätteisiin ja tuotteisiin verrattuna. Nämä sääntelyesteet ilmentävät jätelainsäädännön perusolettamaa jätteestä haitallisena aineena hyödynnettävän materiaalin sijaan, mikä hidastaa kiertotalouden toteutumista ilman, että sääntelyllä tosiasiallisesti turvattaisiin korkeampi ympäristön suojelun taso. Tunnistamalla sekä kiinnittämällä erityistä huomiota raaka-aineen koostumuksen ja siitä seuraavien ympäristövaikutusten arviointiin mahdollistetaan sekä ympäristöä suojeleva että kiertotaloutta edistävä sääntelykokonaisuus.