Browsing by Author "Rajala, Petri"

Tutkimuksessa käsitellään hyödyntämiskieltoa, oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä ja hyödyntämiskiellon yleissäännöksen (OK 17:25.3) soveltamista oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin valossa. Tutkimusmenetelmänä on lainoppi, käsittäen sekä käytännöllisen että teoreettisen lainopin. Tutkimuskohteena ollut voimassa oleva oikeus ja tutkimusaineistona käytetään oikeuslähteitä, joista merkittävimmässä asemassa ovat oikeuskirjallisuus ja oikeuskäytäntö. Hyödyntämiskielto on ulkomaisen oikeustieteen piirissä syntynyt käsite, joka tuli osaksi voimassa olevaa kotimaista oikeut-ta ensin prosessioikeudellisen tutkimuksen ja sittemmin oikeuskäytännön kautta. Hyödyntämiskieltoa alettiin säännellä laissa vasta vuonna 2016 voimaan tulleen todistelu-uudistuksen myötä. Hyödyntämiskielto muodostaa muiden oikeudellis-ten todistelunrajoitteiden tapaan poikkeuksen vapaasta todistusteoriasta. Hyödyntämisharkinnassa vallitsee usein tai jännite yhtäältä aineellisen totuuden selvittämisen ja aineellisen oikeuden toteutumisen sekä toisaalta prosessuaalisen oikeudenmu-kaisuuden välillä. Prosessuaalinen oikeudenmukaisuus ei ole prima facie alisteinen aineelliselle oikeudelle, eikä oikeusjär-jestys salli aineellisen totuuden selvittämistä hinnalla millä hyvänsä. Vaikka prosessi on perinteisesti nähty välineenä jonkin tai joidenkin tavoitteiden toteuttamiseen, prosessilla on myös itseis-arvoista merkitystä. Oikeudenmukainen oikeudenkäynti muodostuu useista osatekijöistä, eikä vaikeatulkintaisena pidettä-vän EIS 6 artiklan sisältöä voi tuntea ilman EIT:n oikeuskäytäntöön perehtymistä. Oikeudenmukainen oikeudenkäynti ei ole staattinen, vaan dynaaminen käsite, jonka sisältö on muovautunut EIT:n oikeuskäytännössä vuosien saatossa. Hyödyntämiskiellon yleissäännös on tarkoitettu sovellettavaksi vain poikkeuksellisesti, ja säännöksen soveltaminen on sidottu EIS 6 artiklassa tarkoitettuun oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Tämä lainsäätäjän tarkoitus on melko laajasti omaksuttu oikeuskäytännössä. Säännöksen soveltamisen edellytykseksi asetettu todisteen hankkimistavan lainvastaisuus sen sijaan on osoittautunut jokseenkin epäselväksi kriteeriksi. EIT:n oikeuskäytännöstä on havaittavissa, että tulkintalinja koskien todisteluun liittyviä oikeudenloukkauksia suhteessa oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin on viimeisten vuosikymmenten aikana muuttunut jonkin verran joustavammaksi. EIT:n oikeuskäytännön perusteella ratkaisevaa on oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuus kokonaisuutena, jolloin yksittäis-ten oikeudenloukkausten itsenäinen merkitys vastaavasti vähenee. Joustavuuden lisääntyminen on aiheuttanut jonkin ver-ran oikeusvarmuuden heikentymistä, mikä puolestaan vaikeuttaa EIT:n ratkaisujen hyödyntämistä OK 17:25.3:n ja muiden kansallisen lain säännösten tulkintaohjeina. Toisaalta EIT:n ratkaisujen hyödyntämistä puoltaa se, että EIT:n käyttämät kriteerit arvioitaessa oikeudenloukkauksen vaikutuksia suhteessa oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuuteen ovat suurelta osin yhtenevät OK 17:25.3:n soveltamiskriteerien kanssa.