Browsing by Author "Riipinen, Britta"

Tutkielmani tarkastelee Suomen tekemiä toimia Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2011/24/EU potilaiden oikeuksien soveltamisesta rajatylittävässä terveydenhuollossa (potilasdirektiivi) tavoitteiden toteuttamiseksi sekä potilasdirektiivin vaikutuksia Suomen terveydenhuoltojärjestelmään. Tarkastelussa on erityisesti sääntelyn vaikutus potilaiden oikeuksiin, kuten potilaiden liikkuvuuteen ja siihen vaikuttaviin tekijöihin sekä potilaiden yhdenvertaisuuteen. Suomen omaksuman valinnan ja sen vaikutusten arvioimiseksi keskeisessä asemassa on myös potilasdirektiivin tavoitteiden tulkinta. Potilasdirektiivin laatimista edelsi parinkymmenen vuoden mittainen unionin tuomioistuimen aktiivisuus kansallisten normien tulkitsijana yhtäältä EU:n primäärinormiston mukaisen palveluiden vapaata liikkuvuutta sekä toisaalta neuvoston asetuksen (ETY) N:o 1408/71 sosiaaliturvajärjestelmien soveltamisesta yhteisön alueella liikkuviin palkattuihin työntekijöihin ja heidän perheenjäseniinsä (sosiaaliturva-asetus) mukaisen ennakkoluvallista hoitoon hakeutumista koskevan artiklan valossa. Kuvaan myös oikeuskäytännön kehitystä potilasdirektiivin lähtökohtien taustoittamiseksi. Potilasdirektiivi implementoitiin Suomessa rajat ylittävästä terveydenhuollosta annetulla lailla (1201/2013). Suomi on saanut toistuvasti palautetta potilasdirektiivin soveltamisesta tavalla, joka ei komission mukaan vastaa direktiivin tarkoitusta ja sen taustalla olevaa unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä. Potilasdirektiivin lähtökohtana on, että toisessa jäsenvaltiossa annetusta hoidosta korvataan sen verran kuin hoito olisi maksanut kotijäsenvaltiossa. Suomessa direktiivin implementoinnin on tehnyt haastavaksi terveydenhuollon jakaminen yhtäältä pääosin julkisin varoin järjestettyyn terveydenhuoltoon ja toisaalta yksityiseen terveydenhuoltoon, jonka sairausvakuutus korvaa potilaalle osittain. Suomen omaksumassa mallissa korvauksen taso riippuu siitä, onko ulkomailla saatu hoito ollut lääketieteellisesti välttämätöntä tilapäisen oleskelun aikana vai onko kiireettömään hoitoon hakeuduttu omatoimisesti. Ensiksi mainitussa tilanteessa kustannukset korvataan aiheutuneiden kustannusten mukaisina. Ongelmaksi on muodostunut jälkimmäinen tilanne, jossa hoidosta aiheutuneet kustannukset korvataan potilaalle kuten Suomessa yksityisen terveydenhuoltopalveluja käytettäessä eli sairausvakuutuslain (1224/2004) mukaisina korvauksina. Tutkin valittua korvausmallia potilasdirektiivissä asetettujen tavoitteiden valossa. Potilasdirektiivin täytäntöönpanon johdosta tehdyt lainsäädännölliset muutokset ovat olleet verrattain pieniä vallinneeseen oikeustilaan nähden. Kustannusten korvausmalli herättää myös kysymyksen potilaiden tosiasiallisesta yhdenvertaisuudesta hyödyntää direktiivin mahdollistamaa laajaa terveydenhuoltopalveluja koskevaa valinnanvapautta. Jälkikäteen saatava, vain osan aiheutuneista hoitokustannuksista kattava korvaus ei mahdollista hoitoon hakeutumista vähävaraisille potilaille. Vaikutus potilaiden liikkuvuuteen on myös tilastojen valossa ollut vähäinen. Direktiivillä oli kuitenkin merkittävä vaikutus terveydenhuollon palveluvalikoiman laintasoiseen määrittelyyn ja sen jatkokehittelyyn. Palveluvalikoiman tarkempi määrittely johtanee myös kuntien järjestämän terveydenhuollon palvelutarjonnan yhdenmukaistumiseen ja tätä myötä korostaa potentiaalisesti potilaiden yhdenvertaisuutta.