Browsing by Author "Rousu, Reetta"

Tutkielmassa tarkastellaan työtaisteluvapautta sopimuksettomassa tilassa eli silloin, kun ei ole voimassa olevaa työehtosopimusta. Tarkoituksena on selvittää, millaiset työtaistelutoimenpiteet ovat sopimuksettomassa tilassa sallittuja, millaiset kiellettyjä ja miten työtaistelutoimenpiteisiin ryhdyttäessä tulee lain mukaan toimia. Tutkimuksen keskiössä ovat työriitalain asettamat menettelytapanormit ja niin kutsuttu yleinen työrauhavelvollisuus, jota pyritään tarkastelemaan myös perusoikeusnäkökulmasta. Lisäksi tutkitaan myös turvaamistoimea ja rikosoikeutta työtaisteluvapauden rajoituksina. Työtaisteluvapaus on kollektiivisen työoikeuden keskeinen periaate. Se on johdettavissa perustuslain (731/1999) 13 §:n mukaisesta kokoontumis- ja yhdistymisvapaudesta. Koska työtaisteluvapaus on perusoikeus, ei sen käyttöä saa perusteettomasti rajoittaa. Tietyt rajoitukset kuitenkin ovat tarpeen ja hyväksyttävissä työrauhan turvaamiseksi ja turhien työtaistelutoimenpiteiden välttämiseksi. Työehtosopimuksen voimassa ollessa sopimuspuolia velvoittaa työehtosopimuslakiin (436/1946) perustuva työrauhavelvollisuus. Kaikki työehtosopimukseen kokonaisuudessaan tai sen yksittäiseen määräykseen kohdistuvat työtaistelutoimenpiteet ovat sopimuskauden aikana kiellettyjä. Lakiin perustuva työrauhavelvollisuus on relatiivinen, mikä tarkoittaa, että vain laissa erikseen mainitut työtaistelutoimenpiteet ovat kiellettyjä. Esimerkiksi poliittisiin tai myötätuntotyötaistelutoimenpiteisiin voi sopimuskauden aikana ryhtyä, kunhan toimenpiteet eivät välillisestikään kohdistu omaan työehtosopimukseen. Sopimuksettomassa tilassa lähtökohtaisesti kaikenlaiset työtaistelutoimenpiteet ovat sallittuja. Työriitojen sovittelua koskevan lain (420/1962) menettelytapanormit asettavat kuitenkin rajoituksia työnseisaukseen (esimerkiksi lakkoon) ryhtyvälle. Lain mukaan työnseisauksesta on ilmoitettava vastapuolelle ja valtakunnansovittelijalle viimeistään kaksi viikkoa ennen sen toimeenpanoa. Tarkoituksena on varata riittävä aika sovittelulle. Ennakkoilmoitusvelvollisuuden ohella laki määrää, että osapuolten on osallistuttava sovitteluun riidan ratkaisemiseksi. Vaikka ennakkoilmoitusvelvollisuus ja sovitteluun osallistuminen ovat pakollisia, ei Suomessa kuitenkaan ole käytössä pakkosovintoa. Jos osapuolet eivät pääse sovintoon, voi työnseisaukseen ryhtyä. Yleinen työrauhavelvollisuus on oikeuskirjallisuudessa oikeuskäytännön myötä muodostettu käsite. Sen mukaan tietyt työtaistelutoimenpiteet ovat hyvän tavan vastaisia ja siten oikeudenvastaisia ja aina kiellettyjä. Yleisen työrauhavelvollisuuden rikkomisesta seurauksena on oikeudenvastaisen työtaistelutoimenpiteen kohteeksi joutuneelle taholle aiheutuneen varallisuusvahingon korvaaminen. Korkein oikeus on katsonut, että hyvän tavan vastaisena voidaan pitää ainakin toimia, joihin ryhdyttäessä esitetään virheellisiä tai vääristeltyjä seikkoja, syyllistytään luvattomaan syrjintään tai puututaan riitaan, jonka varalta on muut laissa säädetyt oikeuskeinot. Hyvän tavan vastaisena on pidetty myös vastapuolen painostamista sellaiseen suoritukseen, josta tämä ei lain mukaan ole vastuussa. Ensimmäiset ratkaisut, joissa hyvän tavan vastaisuuteen työtaistelutoimenpiteiden yhteydessä otettiin kantaa, ovat 1980-luvulta ja viimeisimmät 2000-luvulta. 1980-luvun ratkaisut ovat nykyisessä oikeusjärjestyksessä jo vanhentuneita. Niiden antamisen jälkeen Suomi on muun muassa allekirjoittanut Euroopan ihmisoikeussopimukseen ja liittynyt Euroopan unioniin. 1990-luvun puolivälissä on myös toteutettu laaja perusoikeusuudistus, jonka yhteydessä asetettiin raamit perusoikeuksien rajoittamiselle. Kansainväliset velvoitteet ja perusoikeusnäkökulma tulisi ottaa laajemmin tarkasteluun työtaistelutoimenpiteitä koskevassa tuomioistuinkäytännössä. Perusoikeusuudistuksen jälkeisessä tilassa tulisi myös perustella, miten työtaisteluvapautta voidaan rajoittaa lakiin perustumattomalla yleisellä työrauhavelvollisuudella. Korkein oikeus ei ole ratkaisuissaan antanut vastausta näihin ongelmiin.