Browsing by Author "Ruuth, Nellimari"

Suomessa siirryttiin vuonna 2010 kuolleilta tapahtuvien elinluovutusten sääntelyssä oletetun suostumuksen järjestelmään. Tämä tarkoittaa sitä, että henkilöltä voidaan hänen kuolemansa jälkeen irrottaa elimiä, ellei hänen tiedetä tai oleteta elinaikanaan vastustaneen elinluovutusta. Mielenkiintoista on, miten suostumuskysymys ratkaistaan kuolleiden elinluovuttajien kohdalla, koska he eivät ole enää itse kertomassa tahtoaan. Euroopan neuvoston ihmisoikeuksien ja ihmisarvon suojaamiseksi biologian ja lääketieteen alalla tehdyn yleissopimuksen (biolääketiedesopimus) ja sen ihmisperäisten elinten ja kudoksien siirroista annetun 2. lisäpöytäkirjan (SopS 23–24/2010) suostumussäännökset eivät määrittele vaadittavan suostumuksen muotoa. Siksi tutkielmassa tarkasteltiin sitä, mitä biolääketiedesopimus lisäpöytäkirjoineen elinluovutuksia koskevan suostumuksen osalta edellyttää eli sallivatko ne elinluovutusten perustamisen henkilön oletettuun suostumukseen. Kuollut henkilö ei lähtökohtaisesti ole perus- ja ihmisoikeussubjekti, mutta kuolleen (mahdollisen) elinluovuttajan oikeudellisen aseman hahmottamiseksi oli pohdittava lisäksi ihmisarvon suojan ulottuvuutta. Oletetun suostumuksen soveltamisen on nähty voivan vaarantaa muun muassa itsemääräämisoikeuden täysimääräisen toteutumisen. Tutkielman päätavoitteena oli kartoittaa oletetun suostumuksen järjestelmän soveltamiseen liittyviä oikeudellisia ongelmakohtia perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen näkökulmasta. Aiheen tarkastelu kansainväliseltä kannalta perustui Euroopan neuvoston piirissä laadittujen ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi laaditun yleissopimuksen (SopS 63/1999), biolääketiedesopimuksen ja sen lisäpöytäkirjojen sekä niiden selitysmuistioiden raameihin. Näiden lisäksi työssä hyödynnettiin Suomen lainsäädäntöä ja esitöitä, erityisesti oletetun suostumuksen järjestelmään johtaneen lakimuutoksen esitöitä. Kirjallisuuden osalta hyödynnettiin sekä kotimaista että ulkomaista kirjallisuutta ja artikkeleita. Lyhyesti tarkasteltiin myös muiden Pohjoismaiden elinluovutuksen suostumuskysymyksiin liittyvää sääntelyä sekä käytettiin hyväksi aiheen kannalta relevantteja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuja. Lainopin avulla oli mahdollista löytää vastaus siihen, millainen on kuolleiden elinluovuttajien oikeudellinen asema sekä miten suostumuskysymysten osalta elinluovutuksissa tulisi kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden ja kansallisen lainsäädännön nojalla toimia. Yhtenä tutkimuksen lähtökohtana oli ihmis- ja perusoikeusmyönteinen laintulkinta, jolloin ratkaisuksi pyrittiin löytämään sellainen vaihtoehto, joka parhaiten edistää ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien toteutumista. Biolääketiedesopimuksen elinluovutuksia koskevan lisäpöytäkirjan tulkintaa ohjaavasta selitysmuistiosta ilmeni, että suostumuksen muoto on jätetty jäsenvaltioiden kansallisen harkintamarginaalin varaan. Silloin, kun elinluovutuksista, käytössä olevasta suostumusjärjestelmästä ja mahdollisuuksista ilmaista elinluovutusta koskeva tahto on tiedotettu laajasti ja tietoa on saatavilla tarpeeksi, voidaan hiljaisuus lähes tulkoon ongelmitta tulkita suostumukseksi eli suostumus voidaan olettaa. Ihmisarvon kunnioittamisen vaatimuksesta voidaan johtaa vaatimus kunnioittaa myös vainajan oikeuksia. Ihmisarvo edellyttää vainajan kohtelua siten, että hänelle elinaikanaan perusoikeuksina kuuluneet oikeudet toteutuvat mahdollisimman täysimääräisesti kuoleman jälkeenkin. Olennaista on vainajan elinaikaisten toiveiden kunnioittaminen. Itsemääräämisoikeuden toteutuminen edellyttää henkilön elinaikanaan saamaa riittävää ja oikeaa tietoa elinluovutusta koskevan päätöksen tekemiseksi, minkä lisäksi hänellä on oltava mahdollisuus ilmaista tahto luotettavalla ja mahdollisimman helpolla ja vaivattomalla tavalla. Lähiomaisilta voidaan tiedustella näkemystä vainajan oman elinaikaisen tahdon selvittämiseksi, jos tahdosta ei muuten ole tietoa. Koska oletetun suostumuksen järjestelmässä jokaisella on oikeus eläessään kieltää kuoleman jälkeinen elinluovutus itsemääräämisoikeuden nojalla, ei järjestelmä rajoita itsemääräämisoikeutta. Kuolleilta tehtävien elinluovutusten osalta kyse ei kuitenkaan aina ole vain vainajan oikeuksista, vaan myös omaisten oikeuksista. Yksityiselämän suojaa voivat saada myös vainajan omaiset, minkä lisäksi luovutuksia voidaan tarkastella myös perhe-elämän suojan kautta, jota koskevat kysymykset ovat usein yhteydessä myös uskonnon ja omantunnon vapauteen. Huomioitava on myös oletetun suostumuksen järjestelmän tavoite lisätä elinsiirteiden saatavuutta ja siten pelastaa elinsiirtoa odottavien elämä. Tavoitteen saavuttamisessa ovat avainasemassa myös asennemuutokset yhteiskunnassa. Olettamus elinluovutukseen suostumisesta muodostaa yleisen moraalisen lähtökohdan. Tuleva valtakunnallinen potilastietojärjestelmä parantaa tilannetta elinluovutusta koskevan mielipiteen selvittämismahdollisuuksien osalta. Olisi kuitenkin tarpeen kehittää käytäntö, joka varmistaisi sen, että elinluovutusta koskevat mielipiteet kirjattaisiin mahdollisimman laajasti ja kattavasti potilasasiakirjoihin.