Browsing by Author "Säilä, Lauri"

Sopimussakkoja voidaan pitää rangaistusluontoisina tyypillisimmin silloin, kun ehdon mukaan maksettava määrä huomattavasti ylittää todellisuudessa aiheutuneet vahingot. Suomalaisessa sopimusoikeuskirjallisuudessa rangaistusluontoisuudelle ei ole kuitenkaan annettu juuri painoarvoa, eikä sopimussakkojen suuruudelle ylipäänsä katsota olevan kategorisia rajoituksia. Osapuolten sopimusvapauden ainoana oikeudellisena kontrollimekanismina esitellään tyypillisesti kohtuuttomien sopimussakkoehtojen tapauskohtainen sovittelu, minkä lisäksi joskus lähinnä ohimennen mainitaan, että rangaistusluontoisuuteen kytkeytyvä common law -oikeuden sopimussakkosääntely voi olla kansainvälisten sopimusten yhteydessä syytä ottaa huomioon. Etenkin vanhemmassa kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin esitetty, että teoreettinen jaottelu sopimussakkojen vahingonkorvaus- ja rangaistusluontoisuuden välillä voisi joissakin tilanteissa olla merkityksellinen. Tutkielman tarkoituksena onkin ollut selvittää se, onko kyseiselle jaottelulle nykypäivänä Suomen oikeudessa tarvetta. Kansallisten seikkojen ohella voidaan lisäksi huomata, että rangaistusluontoisia sopimussakkoja koskien on viime vuosina käyty vilkasta kansainvälistä keskustelua, johtuen etenkin Englannissa vuonna 2015 annetun korkeimman oikeuden ennakkoratkaisun aiheuttamasta linjanmuutoksesta. Tutkielmaan sisältyy sen myötä myös oikeusvertaileva intressi selvittää, miten Suomen oikeus asemoituu kansainväliseen kehitykseen. Suomen ja oikeuskulttuuriltaan läheisten oikeusjärjestysten sekä ylikansallisten oikeuslähteiden rangaistusluontoisia sopimussakkoja koskevan sääntelyn eroja tutkittaessa huomataan, että jaottelu vahingonkorvaus- ja rangaistusluontoisten sopimussakkojen välillä vaikuttaa menettävän merkitystään. Englannissa ennen merkittävä jako penalty- ja liquidated damages -tyyppisten sopimussakkojen välillä on muuttunut tapauskohtaiseksi ennakollisen kohtuullisuuden arvioinniksi, kun taas Ranskassa ja Saksassa tehtävän sääntelyjaon vaikutuksena on perinteisesti ollutkin vain mahdollisuus kohtuullisuusarviointiin. Suomen – ja yleisemminkin pohjoismaisen – oikeuden monipuolista kohtuuttomuusarviointia muistuttava sääntelytapa on valittu myös Alankomaiden siviilioikeuskodifikaatiossa sekä ylikansallisissa periaatekokoelmissa DCFR:ssä, UNIDROIT PICC:ssä sekä PECL:ssä. Tutkielmassa tarkasteltu (toki eurosentrinen) kansainvälinen kehityskulku vaikuttaakin olevan hyvin linjassa Suomen oikeuden kanssa. Toisaalta, vaikka rangaistusluontoiset sopimussakot eivät jää enää Englannissakaan suoraan sääntelyn nojalla pätemättömäksi, tutkielmassa huomataan, ettei rangaistusluontoisuuden voida sanoa olevan oikeudellisesti merkityksetöntä. Teema tulee ottaa huomioon suoran sääntelyjaon sijaan ensinnäkin sopimusoikeuden eri alueilla ilmenevinä rajoituksina, joita voi seurata esimerkiksi sopimusehtodirektiivistä sekä ehdon hyvän tavan vastaisuutta tai konkurssinvaraisuutta arvioitaessa. Vaikka pätemättömyys ei seuraakaan suoraan rangaistusluontoisuudesta, vaan ehtojen käytön taustalla olevista päämääristä kuten velallisen henkilökohtaisen vapauden rajoittamisesta tai velkojien aseman heikentämisestä, sopimussakon rangaistusluontoisuus voi olla merkityksellistä arviointia tehdessä. Toisekseen, yleisten rajoitusten lisäksi on arvioitu sitä, voivatko rangaistusluontoisten sopimussakkojen tyypilliset tarkoitukset, joko suoritukseen painostajana tai sopimiseen houkuttelevana, sellaisenaan johtaa ehdon kohtuuttomuuteen. Tältä osin todetaan, että molemmat tavoitteet ovat hyväksyttäviä, minkä johdosta osapuolten tietoisia pyrkimyksiä pitäisi suojata lopputuloksen objektiivisesta kohtuuttomuudesta huolimatta. Toisinaan kirjallisuudessa mainitun suoranaisen rankaisutarkoituksen käsittely havaittiin sen sijaan tarpeettomaksi teorioinniksi. Rangaistusluontoisten sopimussakkojen perusteltu käyttö ei siis voine johtaa kohtuuttomuuteen liiallisen suuruutensa puolesta, mutta mikäli sakon suuruus selvästi ylittää aiheutuneiden vahinkojen määrän, asetelma vihjaa jonkin muun seikan aiheuttamasta kohtuuttomuudesta Tutkielman lopputulemana todetaan, että rangaistusluontoisten sopimussakkojen käyttö osana tehokkaita sopimuskäytäntöjä ei ole sellaisenaan ongelmallista, vaan kyseessä voi olla käytännöllinen oikeussuojakeino esimerkiksi kansainvälisiä liikesopimuksia ajatellen. Sitovuushäiriöitä voi seurata lähinnä siitä, että päämääränä ovat suoranaiset laittomuudet tai kolmansien osapuolien aseman heikentäminen, kun taas tapauskohtainen kohtuuttomuus voi johtua tarpeettoman ankarasta tai epäselvästä sopimustoiminnasta. Vaikka sopimussakkojen jaottelu vahingonkorvaus- ja rangaistusluontoisiin muotoihin ei johdakaan dramaattisiin oikeudellisiin seurauksiin, ei kuitenkaan ole tuoreiden tutkimuslinjausten tavoin syytä hylätä jaottelua tarpeettomana käsitelainoppina. Tutkielmassa osoitetaan, että vaikka jakoa ei lainsäädännössä tehdä, sen avulla voidaan hyödyllisellä tavalla käsitellä osapuolten tarkoituksia sopimisen taustalla. Näiden ymmärtäminen olennaisen tärkeää niin yleisiä sopimusvapauden rajoituksia kuin myös tapauskohtaista kohtuuttomuutta arvioitaessa. Ei olekaan riittävää tiivistää sopimussakkojen käyttöä lakoniseen mainintaan sopimusvapaudesta mahdollisine rajoituksineen. Rangaistusluontoisten sopimussakkojen avulla saavutettava painostustarkoitus voi olla esimerkiksi erityistä lojaliteettia vaativissa sopimusjärjestelyissä osapuolille tärkeää, ja sopimusoikeusjärjestelmän tulee suojata myös näitä tavoitteita. Tämä vaikuttaa olevan myös kansainvälisen sopimusoikeuskehityksen linjana.