Browsing by Author "Saarela, Anna"

Maaliskuun alussa 2012 Suomen valtiollisen tason päätöksentekojärjestelmä sai uuden välittömän vaikuttamisen elementin, kun kansalaisaloitetta koskeva lainsäädäntö astui voimaan. Kyseessä on uusi kansalaisten vaikuttamismahdollisuus, jonka avulla vähintään 50 000 äänioikeutettua Suomen kansalaista voi tehdä eduskunnalle aloitteen lain säätämiseksi. Tutkielmassa perehdytään tuoreen lainsäädännön sisältöön ja sen vaikutuksiin kansalaisten osallistumisoikeuksien näkökulmasta. Tutkielman näkökulma on demokratiamyönteinen ja kansalaisten osallistumisen merkitystä korostava, mikä heijastuu muun muassa kriittisenä otteena sääntelyn oikeusdogmaattisessa analyysissä. Kansalaisaloiteinstituution ja kansalaisten suorien vaikutusmahdollisuuksien lisäämisen teoreettinen viitekehys löytyy demokratiateorioista. Teoreettista taustaa lähestytään oikeustieteen näkökulmasta mutta tarkastelua laajennetaan poliittisen filosofian alaan kuuluviin osallistuvan ja deliberatiivisen demokratian teorioihin. Tarkastelussa käy ilmi, että oikeustieteessä käytetty demokratiakäsite on perinteisesti nojannut hyvin voimakkaasti edustuksellisuuden periaatteeseen ja jäänyt puhtaasti proseduraalisen näkökulman vuoksi usein liian kapea-alaiseksi. Suoran demokratian muotoja esitellään Markku Suksen käyttämän kansanäänestystypologian avulla ja ulottamalla vastaava kategorisointi myös kansalaisaloitteisiin. Kansalaisaloitelainsäädäntö kytkeytyy vahvasti valtiojärjestyksen kansanvaltaiseen perustaan. Sääntelyä taustoitetaan tarkastelemalla välittömien vaikutusmahdollisuuksien historiallista kehitystä ja Suomen lainsäädäntöön sisältyviä muita suoran vaikuttamisen muotoja. Analyysi osoittaa, että osallistumismahdollisuuksien lisääminen on osa laajempaa historiallista kehityskulkua. Suomen perustuslakiin on jo 1990-luvulta alkaen sisältynyt edustuksellista demokratiaa koskevien säännösten ohella mainintoja kansalaisten suorista osallistumisoikeuksista, mutta tästä huolimatta kansalaisten suorat vaikutusmahdollisuudet ovat jääneet heikoiksi. Kontekstia kansalliselle aloiteinstituutiolle luo myös katsaus EU-kansalaisaloitteeseen, jota koskeva sääntely astui niin ikään voimaan keväällä 2012. Suomen kansalaisaloitejärjestelmää ei ole aikaisemmin juuri ehditty tutkia, joten sääntelyn sisältöä, aloitteen tekemiseen liittyviä menettelyjä ja lakia säätäessä tehtyjä valintoja tarkastellaan tutkielmassa yksityiskohtaisesti. Lainsäädännön soveltamisesta ei vielä ole käytännön kokemusta, mutta arvioita vaikuttamismuodon merkityksestä ja vaikutuksesta esitetään aloitejärjestelmän institutionaalisen rakenteen, kansainvälisen vertailun ja demokratiateorioiden avulla. Arviossa päädytään siihen lopputulokseen, että sisällöllisten kansalaisaloitteiden vaikutusmahdollisuudet ovat hyvin rajalliset, koska päätösvalta aloitteen kohtalosta on parlamentilla eikä kansalaisilla. Sisällöllinen kansalaisaloite toimii lähinnä keinona nostaa tietty poliittinen kysymys päätöksenteon asialistalle. Tutkielman johtopäätösten mukaan keskeisin muutostarve kansalaisaloitejärjestelmässä on sen sitovuuden lisääminen. Viime vuosikymmeninä tehdyt selvitykset muun muassa edustuksellisen demokratian ongelmista osoittavat selvästi, että kansalaisten suoria vaikutusmahdollisuuksia on lisättävä. Tämä on tarpeen myös kansalaisaloitelainsäädännölle asetettujen tavoitteiden täyttämiseksi. Demokratiapoliittista keskustelua on ryhdytty viime vuosina käymään entistä aktiivisemmin, mutta konkreettiset vaikuttamismahdollisuudet laahaavat perässä. Varsinaisen sitovan suoran demokratian ohella on oltava avoin teknisen kehityksen mahdollistamille uusille osallistumisen muodoille hallinnon eri tasoilla.