Browsing by Author "Saari, Josetta Milla Maritta"

Sopimuksen kaksiasianosaisuus on perinteisesti yksi sopimusoikeuden kulmakivistä. Se on erityisesti englantilaisesta privity of contract –doktriinista peräisin oleva periaate. Se tarkoittaa, että sopimuksen oikeusvaikutukset jäävät sopijapuolten välisiksi. Kaksiasianosaissuhteesta seuraa, että kolmatta ei voida velvoittaa mihinkään toisten tekemällä sopimuksella. 1990-luvulta lähtien alkoi vaikuttaa yhteisen kilpailuedun ja liittoutumista korostava strategisen johtamisen näkemys, jossa korostetaan asiakkaiden, toimittajien ja horisontaalisten yhteistyökumppanien kanssa verkottumista. Nykyisin markkinataloutta hallitseekin jo globaalit arvoketjut, joissa yritykset keskittyvät omaan ydinliiketoimintaansa ulkoistaen kaiken muun toisille toimijoille. Lopputuloksena on lukuisista yrityksistä koostuva, kansalliset rajat rikkova sirpaloitunut verkosto. Liikesopimusten luonne riskienhallinnan instrumenttina on korostunut. Nykyisessä verkottuneessa taloudessa yrityksen toiminnan jatkuvuuteen vaikuttaa myös hänen suoritusapulaisensa toiminta. Vastuunrajoitusehtojen avulla yritys voi hallita omaa, mutta myös suoritusapulaisensa vastuuta ja riskejä. Pro Gradu –tutkielmani tarkastelee sopimusverkoston muodostaman sopimuskokonaisuuden vastuiden ulottumusta yli välittömän sopimussuhteen. Kaksiasianosaisuuden ylittävä vastuu sopimusverkostossa voidaan argumentoida perustuvan vaihdannan reaalisiin rakenteisiin, sopimusverkoston kokonaisjärjestelyn luonteeseen ja toisaalta sopimus kolmannen hyväksi –instituutioon. Sopimus kolmannen hyväksi on järjestely, jossa kolmas saa oikeuden esittää sopimusperusteisia suoritusvaatimuksia siitä huolimatta, että ei ole aktiivisesti osallistunut sopimuksen päättämiseen. Sopimusperusteisessa vastuunormistossa vetoaminen on mahdollista ainoastaan sopimusosapuolilla, joten mikäli osapuolten välillä ei ole sopimussuhdetta, on mahdollisuus saada vahingonkorvausta ainoastaan deliktivastuuseen perustuen. Sopimustodellisuudessa tapahtuneen muutoksen seurauksena sopimuksensisäisen ja –ulkoisen vastuun välinen rajanveto on kuitenkin hämärtynyt. Lainsäädännössä olisi tarpeen ottaa systemaattisemmin huomioon taloudellisia lainalaisuuksia heijastavampi näkökulma, jossa vastuusuhteita tarkastellaan enemmän reaalisten vaihdantasuhteiden kuin muodollisen kaksiasianosaissuhteen valossa. Tällöin kaksiasianosaissuhteen ylittävä vastuu voitaisiin hyväksyä poikkeuksellisesti, mutta kuitenkin säännönmukaisesti sopimusverkostossa, jossa yhteistyöstä ei olla sovittu sopimuksin. Haasteeksi kuitenkin muodostuu vastuusubjektien kasvava määrä sekä vastuiden kasaantuminen epätasaisesti niille toimijoille, joilla vastuunkantakyky on korkeampi.