Browsing by Author "Saarvio, Inka"

Elinkautinen vankeusrangaistus on seuraamusjärjestelmämme ankarin rangaistus. Se kohdistetaan rikoksentekijöihin, jotka ovat syyllistyneet moraalisesti kaikkein moitittavimpina pidettyihin rikoksiin. Elinkautisvankeus kehittyi kuolemanrangaistuksen humaanimmaksi vaihtoehdoksi vaarallisten rikoksentekijöiden eristämiseksi. Nykyään elinkautisella on käytännön merkitystä törkeistä henkirikoksista eli murhista tuomittavana rangaistuksena. Tutkielmassa tarkastellaan elinkautisen vankeusrangaistuksen kehitystä osana suomalaista rikosoikeudellista seuraamusjärjestelmää. Kronologisesti etenevä kartoitus alkaa yhä voimassa olevan rikoslakimme säätämiseen vuonna 1889 johtaneista vaiheista ja syventyy lopulta tuoreimpiin uudistuksiin. Lainsäädännön muutoksia erityisesti lainvalmisteluaineiston valossa kartoittamalla piirtyy kuva kriminaalipoliittisten linjausten kehityksestä. Tutkielman lähtökohtana on elinkautisvankien määrässä 1970-luvulta lähtien havaittavissa oleva merkittävä kasvu. Elinkautisvankien määrä Suomessa oli yhdeksänkertaistunut vuoteen 2014 mennessä. Tutkielmassa esitetään tilastotiedoista todettavissa oleva noususuhdanne ja eritellään sitä selittäviä oikeudellisia tekijöitä. Lainsäädännön tuoreista muutoksista keskeiseksi nousee syyntakeisuussääntelyn muutos, jonka myötä myös alentuneesti syyntakeiset rikoksentekijät on vuoden 2004 alusta ollut mahdollista tuomita täyteen rangaistukseen. Käytännön tasolla havaittavissa on jo tätä ennen ollut myös syyntakeisuusarviointien tiukentuminen, jonka johdosta yhä harvempi tuomitaan lievennettyyn eli törkeiden henkirikosten osalta määräaikaiseen rangaistukseen. Elinkautinen poikkeaa luonteeltaan muista seuraamusjärjestelmämme vapausrangaistuksista, koska se on kestoltaan epämääräinen. Epämääräisen seuraamuksen oikeutuksesta on etenkin 1990-luvulta lähtien käyty kriittistä keskustelua ihmisoikeussopimusten velvoitteiden valossa. Lainsäädäntömme ei edellytä elinkautisvangin vapauttamista. Erityisestävyyden ja yhteiskuntaturvallisuuden tavoitteiden näkökulmasta epämääräisyyden etuna on se, että elinkautisvankia ei tarvitse vapauttaa ennen kuin tämän katsotaan olevan vaaraton. Vuodesta 2011 lähtien vapautettaville elinkautisvangeille on ollut tehtävä riskiarvio, jossa vangin riski syyllistyä uuteen väkivaltarikokseen on vapautusratkaisun pohjana. Vuodesta 1931 vuoteen 2006 elinkautisvankien vapauttaminen oli presidentin armahduksen varassa. Vuonna 2006 järjestelmässämme palattiin elinkautisvankien osalta säännönmukaiseen ehdonalaiseen vapauttamiseen, joka nyt asetettiin Helsingin hovioikeuden päätöksen varaan. Voimassa olevan sääntelyn mukaan elinkautisvanki voidaan vapauttaa aikaisintaan, kun rangaistuksesta on suoritettu 12 vuotta, tai rikoksen alle 21-vuotiaana tehneen kohdalla 10 vuotta. Käytännössä elinkautinen on kestänyt eri aikoina 10 vuodesta jopa 20 vuoteen. Keskimääräinen elinkautistuomio on pidentynyt 2000-luvulla. Elinkautisvangit voidaan ennen ehdonalaiseen päästämistä vapauttaa valvottuun koevapauteen. Menettely muodostaa asteittaisen vapauttamisen järjestelmän, jolla pyritään sopeuttamaan pitkäaikaisvanki osaksi yhteiskuntaa.