Browsing by Author "Sajakorpi, Henrik"

Osapuolten autonomian periaate on yksi välimiesmenettelyn kulmakivistä ja kantavista periaatteista. Sen myötä osapuolet pystyvät määrittämään seikkakohtaisesti välimiesmenettelynsä kulun ja sisällön. Tämä autonomia pitää myös sisällään oikeuden määrätä riitaan sovellettavasta laista. Osapuolten tekemä lakiviittaus on määräävässä asemassa välimiesmenettelyssä ja välimiehet seuraavat sitä useimmiten aivan riippumatta siitä, minkä kansallisen tai ylikansallisen lain osapuolet ovat valinneet. Toisinaan välimiehet saattavat kuitenkin katsoa perustelluksi sivuuttaa osapuolten lakiviittauksen ja soveltaa jonkin kolmannen valtion lakia riitaan. Näin voi olla pakottavien säännösten ilmaantuessa kuvaan. Pakottavat säännökset ovat säännöksiä, joiden soveltumista sellaisenaan osapuolet eivät voi muuttaa, rajoittaa tai torjua sopimuksellaan. Osa näistä pakottavista säännöksistä on niin sanotusti kansainvälisesti pakottavia. Tällöin ne saattavat olla korostuneen tärkeitä valtiolle sen poliittisten, sosiaalisten ja/tai taloudellisten etujen turvaamiseksi. Kansallinen tuomari soveltaa tällaisia sääntöjä oman kansainvälisen yksityisoikeutensa nojalla. Välimiehellä taas ei ole lex foria, eikä minkään yksittäisen valtion kansainvälinen yksityisoikeus sido sitä. Välimiehet eivät myöskään ole minkään yksittäisen valtion orgaaneja tai sääntelyintressien edustajia. Välimiesten tehtävänä on ratkaista osapuolten riita sille myönnetyn toimivallan puitteissa. Kysymys kuitenkin herää, voivatko väli-miehet niin halutessaan soveltaa osapuolten lakiviittauksen ulkopuolisia pakottavia säännöksiä, vai onko koko ajatus osapuolten lakiviittauksen osittaisesta sivuuttamisesta vastoin välimiesmenettelyn perusluonnetta. Välimiesmenettelykirjallisuudessa on esitetty useita erilaisia argumentteja lakiviittauksen sivuuttamisen puolesta ja sitä vastaan. Ne ovat luonteeltaan sekä teoreettisia, systemaattisia että pragmaattisia. Yhtenä keskeisimmistä lakiviittauksen sivuuttamisen puolesta puhuvista argumenteista on pidetty sitä, että istuinvaltion pakottavien säännösten soveltamatta jättäminen saattaa johtaa välitystuomion kumoamiseen istuinvaltion oikeusjärjestyksen perusteiden vastaisena. Tämän on taas nähty voivan samalla johtaa myös välitystuomion täytäntöönpanon estymiseen. Lisäksi on katsottu, että myös potentiaalisen täytäntöönpanovaltion pakottavien säännösten soveltamatta jättäminen saattaa olla välitystuomion täytäntöönpanon este. Vaikka kansalliset kumoamis- ja täytäntöönpanoratkaisut osoittavatkin, että tuomioistuimet vain hyvin poikkeuksellisissa tapauksissa pitävät pakottavien säännösten soveltamatta jättämistä tai virheellistä soveltamista oikeusjärjestelmän perusteiden vastaisena, on vaara silti todellinen. Tarpeeksi vakava valtion fundamentaalisen tärkeänä pitämän pakottavan säännöksen suojaaman sääntelyintressin loukkaus voi olla välitystuomiolle kohtalokas. Toisaalta on esitetty, että pakottavien säännösten soveltaminen välitystuomion pätevyyden ja täytäntöönpanon varmistamiseksi saattaa kuitenkin samalla myös vaarantaa nämä tavoitteet. On nimittäin esitetty, että välimiesten päätös sivuuttaa osapuolten lakiviittaus pakottavien säännösten soveltamisen tieltä, olisi osapuolten välimiehille myöntämän toimivallan ylitys. Näkemys on kuitenkin virheellinen. Välityssopimus ja osapuolten välimiesmenettelyssä esittämät vaatimukset määrittävät välimiesten toimivallan rajat. Lakiviittaus ei näitä rajoja määritä. Välimiehillä on kaikki toimivalta tulkita osapuolten sopimusta sekä siinä olevaa lakiviittausta. Jos välimiehet katsovat, että kolmannen valtion pakottava säännös soveltuu riitaan osapuolten lakiviittauksesta riippumatta, on kyseessä välimiesten toimivaltaan kuuluva tulkintatoimenpide. Vaikka tämä tarkoittaisikin sitä, että välimiehet ovat soveltaneet ”väärin” osapuolten valitsemaa materiaalista lakia, ei kansallisilla tuomioistuimilla ole toimivaltaa tutkia ja kontrolloida toimea. Lakiviittauksen soveltamiseen liittyvä virhe on välitystuomion materiaalinen virhe aivan kuten mikä tahansa muu laki- tai substanssivirhe. Ongelma on tietysti siinä, miten tulkintatoimenpide erotellaan sopimuksen uudelleen kirjoittamisesta. Vain edeltävään välimiehellä on toimivalta. Välimiesten pakottavia säännöksiä koskevat soveltamisratkaisut ovat viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana olleet epäyhtenäisiä. Koska ratkaisukäytännön yhtenäisyyden on nähty olevan tavoittelun arvoista, on välimiesmenettelykirjallisuudessa pyritty kehittämään erilaisia metodeja välimiesten soveltamisharkinnan tukemiseksi ja ohjaamiseksi. Näistä metodeista keskeisin on niin sanottu erityiset liitynnät -metodi. Se on sisällöllisesti yhdenmukainen vuoden 1980 Rooman yleissopimuksen seitsemännen artiklan ensimmäisen kohdan kanssa. Välimiesmenettelykirjallisuudessa yleissopimukseen tavataankin viitata toistuvasti pakottavien säännösten soveltamista koskevissa kannanotoissa. Erityiset liitynnät metodi asettaa kolme edellytystä pakottavien säännösten soveltamiselle. Ensinnäkin edellytetään sitä, että välimiehet soveltavat vain kansainvälisesti pakottavia säännöksiä. Toiseksi edellytetään sitä, että osa-puolten sopimuksen ja säännöksen antaneen valtion välillä on läheinen yhteys. Kolmas ja viimeinen edellytys on se, että soveltamisratkaisu on hyväksyttävä. Metodi ei kuitenkaan ole valmis, vaan sen edelleen kehittäminen on tarpeen.