Browsing by Author "Salo, Kaisa"

Jätteet eivät ole nykyisin enää pelkästään ympäristöä ja ihmisiä kuormittava haitta, vaan niiden ympärille on kehittynyt aktiivista liiketoimintaa. Jätteen arvo konkretisoituu silloin, kun sitä kerätään yhteen suuria massoja, jolloin sitä voidaan uusiokäyttää muun muassa teollisuudessa raaka-aineena. Tätä niin sanottua kiertotaloutta korostavat jätesääntelyn lähtökohdat kumpuavat Euroopan unionin oikeudesta sekä kansallisesta jätelainsäädännöstä. Yhdyskuntajäte on yksi jätelaji, jolla tarkoitetaan kotitalouksissa syntyvää ja siihen rinnastuvaa jätettä. Yhdyskuntajätehuolto muodostaa poikkeuksen jätesääntelyn pääsäännöstä, eli aiheuttamisperiaatteesta, jonka mukaan jätteen synnystä vastaava taho on myös vastuussa sen hävittämisestä koituvista kustannuksista. Yhdyskuntajätteen huollosta vastaavat sen sijaan kunnat, jotka organisoivat jätehuollon eri toiminnot ja valvovat niiden toimintaa. Jätteen kuljetus on yksi jätehuollon operatiivisista palvelutehtävistä. Jätteen kuljetus voidaan järjestää jätelain nojalla kahdella tavalla. Joko kunta järjestää yhdyskuntajätteen kuljetuksen itse omana toimintonaan tai kilpailuttaa sen hankintalain mukaan. Toisena vaihtoehtona kunta voi myös järjestää kuljetukset sopimukseen perustuvina yksityisinä kuljetuksina. Sopimuksenvarainen kuljetus voidaan järjestää koko kunnassa tai sen osassa, jolloin kotitaloudet solmivat palvelusopimuksen kuljetuspalveluja tuottavan yrityksen kanssa. Kyse on tällöin yksityisoikeudellisesta sopimuksesta, jolloin kunnan tehtäväksi jää vain valvoa kuljetusten toteutumista jätelain asettamien edellytysten valossa. Vuonna 2012 voimaan tulleessa uudessa jätelaissa yksityisiin sopimuksiin perustuville jätteenkuljetuksille asetettiin tiukemmat edellytykset, joiden tulee täyttyä, jotta kunta voi valita sopimuksenvaraisen mallin. Jätelain 37 §:n edellytykset näin ollen rajasivat kunnallisten jätehuoltoviranomaisten harkintavaltaa aiemmasta jätelaista poikkeavalla tavalla. Lisäksi jätelain 149 §:n 4 momentin siirtymäsäännöksen mukaan kuntien tuli vuoden sisällä lain voimaantulosta tarkastaa, että käytössä olleet sopimuksenvaraiset kuljetukset vastasivat jätelain 37 §:n mukaisia kriteerejä. Kriteerit ovat sisällöltään joustavat ja tulkinnanvaraiset, eivätkä ne koske kunnan järjestämää kuljetusta kuin osittain. Sopimuksenvaraisessa kuljetuksessa voitiin pitäytyä vain siinä tapauksessa, että kaikki jätelain edellytykset täyttyivät. Jätelain 37 §:n sanamuodon ja korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisujen mukaan kuntien ei tarvitse valita tai pysyttäytyä sopimuksenvaraisessa mallissa silloinkaan, kun lain edellytykset täyttyvät. Kysymyksessä on kuntien itsehallintoon perustuva ratkaisu, jolla se pystyy lakkauttamaan voimassa olevat yksityiset kuljetussopimukset siirtymäajan sisällä. Perustuslain omaisuudensuojasäännös suojaa omaisuudeksi katsottavia varallisuusoikeuksia kuten sopimussuhteita ja niihin perustuvia taloudellisia intressejä. Vaikka jätettä tuottavan yksityisen luonnollisen henkilön osalta kuljetussopimukseen ei välttämättä liity taloudellista arvoa, suojaa perustuslain omaisuudensuojasäännös myös sopimuksen toista osapuolta eli oikeushenkilöitä. Omaisuudensuojasäännös suojaa sopimussuhteiden pysyvyyttä, mikä tarkoittaa sitä, ettei voimassa oleviin sopimussuhteisiin tulisi puuttua taannehtivasti ilman perusteltuja intressejä. Sopimussuhteiden pysyvyyden kannalta olennaisia ovat siten perusoikeuksien yleiset rajoitusperusteet, joiden kautta rajoituksia tulisi punnita. Jätteenkuljetussopimusten osalta perusoikeustarkastelussa vastakkain asettuvat ympäristöperusoikeus, kuntien yhdyskuntajätehuollon vastuukysymykset sekä kuljetussopimuksen osapuolten oikeusasema. Kuntien toimivaltasäännökset ovat muodostuneet melko vahvoiksi yhdyskuntajätehuollossa. Näin ollen jätelaki mahdollistaa voimassaoleviin oikeussuhteisiin puuttumisen voimakkaasti myös tilanteissa, joissa se ei ole tarkoituksenmukaista eikä sille ole olemassa tarpeeksi painavia syitä.