Browsing by Author "Toivonen, Tero"

Tässä tutkielmassa selvitetään EU-oikeuteen perustuvaa jäsenvaltion vahingonkorvausvastuuta ja sen toteuttamista Suomen oikeudessa vanhentumislainsäädännön näkökulmasta. Tutkimuksen erityisinä tutkimuskohteina ovat uusimmat autovero- ja väylämaksutapaukset, joissa molemmissa Suomen kansallinen lainsäädäntö oli EU-oikeuden vastaisesti syrjivä. Molemmissa tapauksissa olennainen seikka liittyi vanhentumisajan ja yksityisille asetetun selonottovelvollisuuden alkamishetkeen, mitä arvioidaan tässä tutkielmassa yksityiskohtaisesti unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön ja kansallisen oikeuden perusteella. Unionin tuomioistuin esitteli tapauksessa Francovich EU-oikeuteen perustuvan jäsenvaltion vahingonkorvausvastuun, jonka perusteella jäsenvaltion tulee korvata yksityisille aiheutuneet vahingot, jotka ovat syntyneet kyseisen jäsenvaltion eri muodoissa tekemistä EU-oikeuden rikkomuksista. Myöhemmässä oikeuskäytännössään unionin tuomioistuin täsmensi vahingonkorvausvastuun edellytyksiä, sisältöä ja soveltamisalaa. Nykyään vahingonkorvausvastuu syntyy, kun kolme edellytystä täyttyy: 1) rikotun EU-normin tarkoituksena on antaa oikeuksia yksityisille, 2) jäsenvaltion rikkomus on riittävän ilmeinen ja 3) yksityisille aiheutuneen vahingon ja jäsenvaltion rikkomuksen välillä on välitön syy-yhteys. Muilta osin vahingonkorvausvastuun toteuttaminen tapahtuu kansallisen vahingonkorvausoikeuden perusteella. Tutkielmassa selvitetään edellä mainittujen vastuuedellytysten sisältöä unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella sekä pyritään luomaan kokonaiskuva vahingonkorvausvastuun nykyhetken sisällöstä ja soveltamisalasta. Vahingonkorvausvastuun toteuttaminen on kansallisten tuomioistuinten vastuulla, minkä yhteydessä ne soveltavat kansalliseen vahingonkorvausoikeuteen kuuluvia säännöksiä. Näin ollen Suomessa EU-oikeuteen perustuvan vahingonkorvausvastuun toteuttamisessa sovelletaan lähtökohtaisesti muun muassa vahingonkorvauslakia ja lakia velan vanhentumisesta. Edellä mainittua kutsutaan kansalliseksi prosessiautonomiaksi, jota rajoittavat EU-oikeuteen perustuvat vastaavuus- ja tehokkuusperiaatteet. Vastaavuusperiaatteen mukaan EU-oikeuteen perustuviin vaatimuksiin vetoamista ei saa tehdä epäedullisemmaksi vastaaviin kansallisiin vaatimuksiin nähden. Tehokkuusperiaatteen mukaan EU-oikeuteen vetoamista ei saa tehdä kansallisesti käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi. Unionin tuomioistuin arvioi edellä mainittujen vastaavuus- ja tehokkuusperiaatteiden perusteella kansallisten menettelynormien, kuten vanhentumisaikojen, yhteensopivuutta EU-oikeuden kanssa. Jos kyseiset menettelynormit eivät ole yksittäistapauksessa yhteensopivia EU-oikeuden kanssa, tulee kansallisen tuomioistuimen jättää ne joko kokonaan tai osittain soveltamatta. Tutkielmassa tutkitaan perusteellisesti unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä, joka koskee kansallisten vanhentumissäännösten ja muutoksenhakuvaatimusten yhteensopivuutta EU-oikeuden kanssa. Unionin tuomioistuin on esimerkiksi todennut, että kolmen vuoden vanhentumisaika on EU-oikeuden kannalta kohtuullinen, ja se voi lähtökohtaisesti alkaa kulua jo EU-oikeuden vastaisesti perityn veron tai maksun maksuhetkestä. Viimeksi mainittuun lähtökohtaan on eräänä poikkeuksena tilanne, jossa jäsenvaltio on menettelyllään aiheuttanut epäselvyyttä sovellettavan normin tulkinnasta, ja kyseisen menettelyn ja vanhentumisajan seurauksena yksityiseltä vietäisiin mahdollisuus vedota tuomioistuimessa EU-oikeuteen perustuviin oikeuksiinsa. Tutkielmassa arvioidaan Suomen vahingonkorvaus- ja vanhentumislainsäädännön yhteensopivuutta EU-oikeuden kanssa unionin tuomioistuimen ja korkeimman oikeuden oikeuskäytännön perusteella. Sen lisäksi tutkielmassa arvioidaan, onko korkeimman oikeuden autoverotapauksessa antama tuomio yhteensopiva unionin tuomioistuimen asettamien vaatimusten kanssa. Tutkielman lopuksi arvioidaan korkeimmassa oikeudessa edelleen vireillä olevaa väylämaksutapausta, ja annetaan kansalliseen ja EU-oikeuteen perustuvia tulkintasuosituksia kyseisen tapauksen ratkaisemiseksi. Tutkielman johtopäätöksenä on, että Suomen valtion menettely on väylämaksutapauksessa aiheuttanut ja ylläpitänyt epäselvyyttä Suomen väylämaksulainsäädännön yhteensopivuudesta EU-oikeuden kanssa, minkä johdosta vanhentumisajan tulisi alkaa vasta Helsingin hallinto-oikeuden vuonna 2008 antamista päätöksistä, joissa lainsäädännön syrjivyys otettiin tuomioistuimessa ensimmäisen kerran esille.