Browsing by Author "Tonttila, Oona-Maria"

Tutkielmassa käsitellään määräaikaisten työsopimusten käyttämistä työnantajan työvoimatarpeen pysyvyyden näkökulmasta. Työsopimuslain 1 luvun 3 §:ssä säädetään työsopimuksen kestosta. Vuonna 2011 voimaan tullut pykälän 3 momentin kieltää toistuvien määräaikaisten työsopimusten käytön silloin, kun määräaikaisten työsopimusten lukumäärä tai niiden yhteenlaskettu kesto taikka niistä muodostuva kokonaisuus osoittaa työnantajan työvoimatarpeen pysyväksi. Säännöksen ensisijaisena tavoitteena on estää toistuvien määräaikaisten työsopimusten väärinkäyttäminen ja taata näin työntekijän työsuhdeturvan toteutuminen. Tutkielmassa on kaksi pääasiallista tutkimuskysymystä. Ensimmäinen tutkimuskysymys tarkastelee työvoimatarpeen pysyvyyden määrittelyprosessia eli pyrkii selvittämään, millä kriteereillä työvoimatarvetta arvioidaan ja millä edellytyksillä työvoimatarve katsotaan säädöksessä tarkoitetulla tavalla pysyväksi ja estää näin määräaikaisten työsopimusten käyttämisen. Pääpaino tutkielmassa on tällä tutkimuskysymyksellä. Toinen tutkimuskysymys täydentää ensimmäistä vertaamalla määräaikaisten työsopimusten käytön yhteydessä tehtävää työvoimatarpeen arviointia muuhun työsuhdeturvasääntelyyn, jossa operoidaan työnantajan työvoimatarvetta mittaavilla käsitteillä. Tämän avulla pyritään hahmottamaan pysyvän työvoimatarpeen käsitteen määräaikaiselle työntekijälle luoman työsuhdeturvan kattavuutta sekä systematisoimaan käsitteen asemaa työoikeudellisessa sääntelyssä. Tutkielman metodi on lainopillinen ja ratkaisua tutkimuskysymyksiin etsitään lainopille tyypilliseen tapaan normimateriaalista, oikeustapauksista ja oikeuskirjallisuudesta. Tutkimustehtävien luonne huomioon ottaen oikeuskäytäntö muodostaa tutkielman olennaisen lähdeaineiston. Kattavan kuvan saamiseksi työvoimatarpeen määrittelystä tutkielmassa on analysoitu korkeimman oikeuden ja työtuomioistuimen ratkaisujen lisäksi aihetta käsitteleviä vuosina 2010−2017 annettuja hovioikeustapauksia. Keskeisenä tutkimustuloksena havaitaan, että pysyvän työvoimatarpeen käsitteen määräaikaiselle työntekijälle luoma työsuhdeturva ei ole täysin aukoton, vaikkakin sen lakiin lisäämisen myötä toistuvien määräaikaisten työsopimusten käyttöä on tulkittu oikeuskäytännössä aiempaa tiukemmin. Toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen ensisijaisuuden periaate on siis vahvistunut. Suurin ongelma pysyvän työvoimatarpeen käsitteessä on kuitenkin sen epätarkkuus, joka johtaa vääjäämättä tulkinnanvaraisuuteen työvoimatarpeen pysyvyyden ja tilapäisyyden välisessä rajanvedossa. Työvoimatarve katsotaan pysyväksi pääsääntöisesti vasta useita vuosia kestäneissä määräaikaisuusketjuissa, mutta oikeuskäytäntö jättää tulkinnanvaraiseksi sen, missä vaiheessa työnantajan tulisi ymmärtää työvoimatarpeen muodostuneen sillä tavalla pysyväksi, että työhön solmittava sopimus tulisi tehdä toistaiseksi voimassaolevaksi.