Browsing by Author "Vahtera, Otto"

Oikeudenkäynnin tavoitteena on oikeudenmukainen ratkaisu, joka perustuu totuudelle. Sen tapahtumainkulun selvittämistä tuomion perustaksi, jonka johdosta osapuolet ovat käsittelyyn päätyneet, kutsutaan todisteluksi. Tässä tutkielmassa tarkastellaan siviiliprosessin ja todistelun viimeaikaisia uudistuksia sekä uudistetun sääntelyn mukaista asiakirjojen disclosure-menettelyä ja editiovelvollisuutta. Editiovelvollisuudella tarkoitetaan asiakirjan esittämisvelvollisuutta. Editionvelvollisuuden tehtävistä vastaa englantilaisessa lainsäädännössä disclosure-menettely. Editiovelvollisuudesta ja disclosure-menettelystä säädetään laissa, jotta asianosainen voi saada haltuunsa toisella olevan todisteen oikeudenkäyntiä varten. Mahdollisuutta hankkia toisen hallussa olevia todisteita on pidetty osana riita-asioiden oikeudenmukaista menettelyä. Sen on katsottu edesauttavan oikeudenkäynnin tarkkuutta ja siten osapuolten kokemusta oikeudenkäynnin reiluudesta. Järjestelmän, joka tähtää toisen hallussa olevien todisteiden hankkimiseen, on esitetty tukevan myös ulkopuolisten käsitystä oikeudenmukaisesta oikeudenkäynnistä, ehkäisevän yllätyksellisiä oikeudenkäyntejä ja edistävän sovintojen syntyä. Lisäksi on katsottu, että todisteiden hankintaan tarkoitettu järjestelmä voi olla edellytys Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan mukaisen oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumiselle. Tutkielmassa ei ole kyse klassisesta oikeusvertailevasta tutkimuksesta, vaikka tutkimuskohde mikro-tason funktionalistiseen oikeusvertailuun viittaakin. Kansallisen ja ulkomaisen lain tarkastelulla rinnakkain on tavoiteltu lainsäädäntöjen ominaispiirteiden hahmottamista sekä sääntelyn itsestään selvinä pidettyjen rakenteiden paljastamista ja niiden altistamista kritiikille. Päämääränä ei siten ole oikeusjärjestysten keskinäisten erojen syväluotaava analyysi, vaan oikeusdogmaattinen tutkimus uudistetun sääntelyn mukaisista disclosure- ja editiomenettelyistä. Tutkielmassa on myös haluttu hahmottaa lakiuudistusten tavoitteet ylittäviä vaikutuksia ja sitä, miten lain uudistaminen saattaa johtaa arvaamattomiinkin oikeustilan muutoksiin. Tavoitteen saavuttamista palvelee editio- ja disclosure-menettelyjen tarkastelu konkreettisina esimerkkeinä abstraktien lainsäädäntöuudistusten vaikutuksista. Editiovelvollisuus tai disclosure-menettely eivät olleet tarkasteltujen lainsäädäntöuudistusten keskiössä, mutta uudistusten vaikutukset ulottuivat niihin kiistatta. Suomen lainsäädännön osalta perehdytään 1.1.2016 voimaanastuneisiin oikeudenkäymiskaaren 17 luvun todistelua koskeviin uudistuksiin. Englannin siviiliprosessin osalta tarkastellaan niin kutsuttuja Woolf ja Jackson -uudistuksia vuosilta 1999 ja 2013. Englannissa siviiliprosessin uudistuksella tavoiteltiin kokonaisvaltaista murrosta oikeudenkäyntikulttuurissa. Riitaprosessin on katsottava ottaneen uudistusten tavoitteiden mukaisesti askeleen adversiaalisesta menettelystä kohti tuomioistuinvetoisempaa siviiliprosessia. Keskeisimpinä uudistuksen tavoitteina oli oikeudenkäyntikulujen kohtuullistaminen, menettelyn selkiyttäminen ja käsittelyaikojen supistaminen. Kulujen leikkaamisen nimissä disclosure-menettelyn sääntelyä muokattiin huomattavasti aiemmasta. Uudistusten voidaan katsoa johtaneen suppeampaan disclosure-menettelyyn erityisesti intressiltään vähäisemmissä asioissa ja kasvattaneen tuomioistuimen harkintavaltaa kautta linjan. Intressin perusteella portaittain laajenevan disclosure-menettelyn voidaan esittää osaltaan elitisöivän englantilaista riitaprosessia. Menettelyn supistaminen intressiltään vähäisemmissä asioissa vaikuttaa lisäksi uudistuksen tavoitteisiin nähden epäjohdonmukaiselta. Disclosure-menettelystä aiheutuvien kustannusten kannalta uudistusten vaikutusten on katsottava jääneen lopulta maltillisiksi. Uudistusten jälkeinenkin sääntely asettaa riita-asian osapuolille laajan velvollisuuden ilmoittaa tiedossaan olevasta todistusaineistosta. Koska disclosure-menettelyn ilmoitusvelvollisuuden piirissä on myös osapuolille itselleen haitallinen aineisto, oikeudenkäynnin osapuolet ovat ikään kuin yhteisvastuussa todistelun materiaalisesta oikeellisuudesta. Perusteltua lienee kuitenkin suhtautua epäilevästi osapuolten kykyyn ja halukkuuteen arvioida objektiivisesti todistusaineiston relevanssi. Vastuu todisteiden hankkimisesta kuuluu suomalaisessa riitaprosessissa myös uudistetun lainsäädännön nojalla selkeästi sille, joka haluaa todisteisiin vedota. Lainsäätäjä ei todistelua uudistaessaan puuttunut editiovelvollisuuden ongelmakohdaksi miellettyyn tiukkaan yksilöintivelvoitteeseen editiomääräyksen edellytyksenä, eikä lainvalmistelussa annettu editiomenettelyä systematisoivia kannanottoja. Uudistuksen jälkeinen lainsäädäntö ei tunne aineellisoikeudellista editiovelvollisuutta, eli perinteinen dikotomia aineellisoikeudelliseen ja prosessuaaliseen editiovelvollisuuteen poistui. Editiovelvollisuuden supistumisen myötä välimatka prosessuaalisen ja aineellisen totuuden välillä näyttäisi jonkin verran kasvaneen. Lisäksi edition tiukkoja edellytyksiä voidaan pitää osapuolten positiiviseen totuusvelvollisuuteen nähden ristiriitaisina. Suomalainen oikeusjärjestys tulee välillisesti asettaneeksi oikeudenkäynnin lopputuloksen aineellisen oikeellisuuden riippuvaiseksi siitä satunnaisesta seikasta, tietävätkö osapuolet asian kannalta relevantista, toisen hallussa olevasta aineistosta.