Browsing by Author "Veijalainen, Hanna"

Tutkielmassa tarkastellaan biopankkitoiminnassa tapahtuvaan geneettisen tiedon hyödyntämiseen liittyviä yksityisyydensuojakysymyksiä. Biopankkitoiminta on biopankkilaissa (688/2012) säänneltyä toimintaa, jonka tarkoituksena on lain 5 §:n mukaan palvella biopankkitutkimusta. Biopankit pyrkivät keräämään mahdollisimman laajoja kokoelmia ihmisperäisiä biologisia näytteitä ja niihin liittyviä tietoja, joita tutkijat voivat saada biopankeista käyttöönsä tulevaisuudessa toteutettavissa tutkimushankkeissa. Vaikka biopankit keräävät ja käsittelevät näytteitä ja niihin liittyviä tietoja tutkimustarkoituksia varten, biopankkitoiminnan ei itsessään ole tulkittu olevan tieteellistä tutkimusta vaan osa tutkimuksen tuki-infrastruktuuria. Biopankeissa ihmisperäisistä näytteistä tuotetaan näytteen luovuttaneen henkilön perimää koskevaa geneettistä tietoa. Geneettisiä tietoja on totuttu pitämään yksityisyyden suojan ydinalueelle kuuluvina arkaluonteisina henkilötietoina, mistä syystä yksityisyyden suojan tarve on erityisen korostunut tällaisia tietoja käsiteltäessä. Geneettisen tiedon käsittelyn erityiset riskit liittyvät etenkin geneettisen tiedon tunnistettavuuteen. Nykyinen suuntaus oikeustieteessä on ollut katsoa, että geneettisiä tietoja ei olisi koskaan mahdollista tehdä täysin anonyymeiksi. Biopankkitoiminnassa tapahtuvaan geneettisten tietojen käsittelyyn on 25.5.2018 lähtien tullut ensisijaisesti soveltaa EU:n yleistä tietosuoja-asetusta. Suomen nykyistä biopankkilakia ei ole vielä saatettu vastaamaan tietosuoja-asetuksen vaatimuksia, mistä syystä laki sisältää paljon asetuksen kanssa päällekkäistä sääntelyä ja aiheuttaa hankaluuksia lain tämänhetkisen soveltamisen kannalta. Biopankkilaki on aiemmin sallinut geneettisten tietojen käsittelyn laajan suostumuksen perusteella, joka ei kuitenkaan vastaa tietosuoja-asetuksen pätevälle suostumukselle asettamia kriteerejä. Laaja suostumus on ongelmallinen myös näytteen antajien tiedollisen itsemääräämisoikeuden näkökulmasta. Biopankeissa tapahtuva geneettisten tietojen käsittely on väistämättä niin monimutkaista, että tavallisten ihmisten ei ole mahdollista ymmärtää siihen liittyviä yksityisyydensuojariskejä ja siten tehdä perusteltua päätöstä heitä koskevien tietojen käytön sallittavuudesta. Laaja suostumus on epäyhteensopiva myös henkilötietojen käyttötarkoitussidonnaisuuden periaatteen kannalta, joka edellyttää, että henkilötiedoille määritellään tietty nimenomainen käyttötarkoitus, joihin tietoja kerätään ja käytetään. Yksilöiden tiedollisen itsemääräämisoikeuden ja tietosuoja-asetuksen näkökulmasta haastava on myös nykyisen biopankkilain 13 §, joka mahdollistaa olemassa olevien vanhojen diagnostisten ja tutkimusnäytteiden siirtämisen biopankkeihin, ja siten niiden käyttötarkoituksen muutoksen, ilman näytteen antajien nimenomaista suostumusta. Uudistuvan biopankkilainsäädännön keskeinen tavoite onkin ratkaista biopankkiaineistojen lain mukaista käsittelyperustetta koskeva ongelma. Yksityisyyden suojan ja tiedollisen itsemääräämisoikeuden olennainen osa on henkilöiden tiedonsaantioikeus omiin tietoihinsa, mutta myös oikeus olla tietämättä hänen perimäänsä liittyvistä seikoista. Yksityiskohtaisten tietojen paljastaminen henkilön perimästä saattaisi kuitenkin aiheuttaa harmia hänelle itselleen mutta myös laajemmin hänen sukulaisilleen. Vastaavasti harmia voi aiheutua, mikäli tietoja ei paljastettaisi. Kaikkia geneettisten tietojen käsittelyyn liittyviä erityiskysymyksiä ei ole nykyisessä lainsäädännössä pystytty ratkaisemaan erityisesti geneettisen tiedon ennustavuuden ja sosiaalisen luonteen vuoksi. Biopankkitoiminnassa on nähtävissä tietossuojalainsäädännön ja bio-oikeudellisen tutkimuslainsäädännön välinen jännite, kun henkilötietojen käsittelyä koskevilla säännöksillä ei pystytä vastaamaan kaikkiin geneettisten tietojen käsittelystä yksilöille aiheutuviin riskeihin. Tutkimuslainsäädäntö tähtää osallistumisen vapaaehtoisuuden ja henkilökohtaisen koskemattomuuden turvaamiseen, kun taas tietosuojalainsäädännön tavoitteena on ehkäistä henkilötietojen oikeudetonta käyttöä. Molempien yhteisenä taustaperiaatteena vaikuttaa kuitenkin näytteen antajien laajempi oikeus yksityisyyteen ja tiedollisen itsemääräämisoikeuden turvaamiseen.