Browsing by Author "Vuorinen, Lauri"

Tutkielmassa tarkastellaan siroteampumatarvikkeita eli niin sanottuja rypäleaseita koskevien kansainvälisoikeudellisten rajoitusten ja rajoituspyrkimysten kehitystä kansainvälisen humanitaarisen oikeuden näkökulmasta. Tutkielmassa selvitetään vuonna 2008 solmittuun Oslon sopimukseen johtaneita kehityskulkuja 1970-luvulta alkaen. Tutkielmassa selvitetään, mitä kansainvälisen humanitaarisen oikeuden kannalta relevantteja ongelmia siroteampumatarvikkeiden käyttö on aiheuttanut, miten ongelmia on yritetty ratkaista ja miten ratkaisuyrityksiä on perusteltu. Lisäksi arvioidaan siroteampumatarvikkeita koskevien eri neuvottelujärjestelmien epäonnistumisten ja onnistumisten syitä. Lopuksi selvitetään Oslon sopimuksen vaikutusta kansainväliseen humanitaariseen oikeuteen ja sopimuksen mahdollisuuksia tapaoikeudellisten normien luomiseen. Siroteampumatarvikkeita on käytetty jo 1930-luvulla. Yleiseen tietoisuuteen ne tulivat tiedotusvälineiden myötävaikutuksella Vietnamin sodan aikana. Siroteampumatarvikkeita alettiin pitää kansainvälisen humanitaarisen oikeuden kannalta ongelmallisina, sillä niiden katsottiin olevan vaikutuksiltaan umpimähkäisiä taisteluvälineitä. Kansainvälisissä neuvotteluissa niiden rajoituksista ei päästy yhteisymmärrykseen 1980 solmittuun CCW-sopimuksen mennessä. Siroteampumatarvikkeet nousivat kansalaisjärjestöjen vaikutuksesta uudelleen huomion kohteeksi vuoden 1991 Persianlahden sodan jälkeen. Viime vuosituhannen loppupuolella siroteampumatarvikkeiden suurimpana ongelmana ei enää pidetty niiden vaikutuksia käyttöhetkellä, vaan räjähtämättöminä maastoon jääneistä siroteampumatarvikkeista johtuvia tapaturmia. Siroteampumatarvikkeisiin kohdistuvista rajoituksista yritettiin neuvotella CCW-sopimusjärjestelmän piirissä tuloksetta 2000-luvun alkupuolella. Vuonna 2006 eräät valtiot irtautuivat siroteampumatarvikekysymyksen osalta CCW-prosessista ja solmivat Oslon sopimuksen 2008, joka asetti niille erittäin tiukkoja rajoituksia. Suurimmat käyttäjävaltiot eivät osallistuneet Oslon prosessiin, mutta yrittivät neuvotella CCW:n piirissä lievemmistä rajoituksista, siinä kuitenkaan onnistumatta. Tutkielman tuloksena havaitaan, että Oslon prosessi onnistui, koska se hylkäsi perinteisen kansainvälisen humanitaarisen oikeuden argumentaatiomallin, jossa inhimillisyyden ja sotilaallisen välttämättömyyden periaatteita punnittiin vastakkain. Oslon sopimusneuvotteluissa siroteampumatarvikkeiden oletettiin olevan lähtökohtaisesti kiellettyjä. Kiellosta poikkeuksia tahtovien valtioiden tuli itse osoittaa, että tietynlaisista siroteampumatarvikkeista ei aiheudu kohtuutonta vahinkoa siviileille. CCW-sopimus ei onnistunut luomaan siroteampumatarvikkeita koskevia rajoituksia, koska merkittävimmät käyttäjämaat pitivät niitä kansainvälisen humanitaarisen oikeuden kannalta sallittuina taisteluvälineinä. Oslon sopimus ei luultavasti muodosta sen ulkopuolella olevia valtioita velvoittavia tapaoikeudellisia normeja ainakaan lähiaikoina, yhtäältä sen suhteellisen pienen ratifiointimäärän takia ja toisaalta sen ulkopuolisten valtioiden päinvastaisen valtiokäytännön ja opinio jurisin vaikutuksesta.