Browsing by Author "Westerlund, Suvi-Maaria"

Tuomioistuinsovittelu on yksi vaihtoehtoisen konfliktinratkaisun muodoista, ja se tarkoittaa sovittelijana toimivan tuomarin johdolla käytävää sovittelua tuomioistuimessa. Tuomioistuinsovitteluun on tarpeen olla omat säännöksensä, sillä menettelynä se on joustavampi kuin oikeudenkäyntimenettely; menettelysäännöksiä on vain muutamia, ja lähtökohtana on, että tuomari sopii yhdessä osapuolten kanssa menettelyssä noudatettavista säännöistä. Tuomioistuinsovittelun aloitus edellyttää molempien osapuolten suostumusta sovitteluun (TuomSovL 4.3 §), mutta lopullisen päätöksen sovittelun aloituksesta tekee tuomioistuin (TuomSovL 4.4 §). Ennen sovittelun aloittamista tuomioistuimen on harkittava asian soveltuvuutta soviteltavaksi, eli sovittelun edellytyksiä. Laista tosin ei löydy juurikaan tukea asian sovittelukelpoisuuden arvioinnille; sovittelun edellytyksenä on, että asia soveltuu soviteltavaksi ja sovittelu on tarkoituksenmukaista osapuolten vaatimuksiin nähden (TuomSovL 3.2 §). Käytännössä soviteltavaksi tulee lähinnä sellaiset asiat, jotka voitaisiin käsitellä myös oikeudenkäynnissä. Tuomioistuinsovittelun ulkopuolelle rajautuvat siis esimerkiksi intresseiltään vähäiset asiat. Sinänsä sovittelukelpoisen asian sovittelun esteeksi voi muodostua esimerkiksi osapuolten tulehtuneet välit, jolloin sovinnolle ei ole edellytyksiä. Asia voi olla sovittelukelvoton myös siksi, ettei heikompi osapuoli pysty tuomioistuinsovittelussa valvomaan omaa etuaan. Tutkielman perusteella näyttäisi siltä, että vallan epätasapaino on suurin este sovittelulle. Vallan epätasapaino voi ilmetä erilaisilla tavoilla: lähisuhdeväkivalta, osapuolen mielenterveys- ja päihdeongelmat tai erot osapuolten tietämyksessä voivat aiheuttaa epätasapainoa osapuolten välisiin valtasuhteisiin. Vallan epätasapainon tunnistaminen ei ole kaikissa tilanteissa helppoa, ja tunnistaminen on lähinnä sovittelevan tuomarin käsissä. Sovittelun edellytysten puuttumisen tunnistaminen näyttäisi olevan helpompaa silloin, kun asia on jo vireillä oikeudenkäyntiasiana, kuin asian tullessa vireille suoralla sovitteluhakemuksella. Fasilitatiivisessa sovittelussa sovittelija toimii puolueettomana kolmantena osapuolena, ja mahdollistaa osapuolten välisen kommunikaation parantamisen sekä päätymisen sovinnolliseen ratkaisuun. Näin ollen sovittelijan fasilitatiiviseen rooliin ei kuuluu osapuolten erojen tasapainottaminen, eikä näyttäisi perustellulta, että fasilitatiivisessa sovittelussa sovittelijan roolia laajennettaisiin tältä osin. Sovittelijalla on käytössä jotain epäsuoria keinoja, joilla voi mahdollisesti tasapainottaa valtaeroja. Katson kuitenkin tutkielmassa, että näitä eroja voidaan poistaa lähinnä vain käyttämällä lainopillista avustajaa. Avustaja voi esimerkiksi tukea osapuolta tiedollisesti, valmistella osapuolen sovitteluun, ja auttaa osapuolta menettelyn aikana saamaan äänensä kuuluviin. Tämä keino ei myöskään ole täysin ongelmaton esimerkiksi silloin, jos avustaja ryhtyy sovittelemaan osapuolen puolesta tai ei kuuntele osapuolen tarpeita. Mikäli vallan epätasapainon vuoksi sovittelukelvotonta asiaa sovitellaan, voi osapuoli sitoutua sellaiseen sovintoon, joka ei tosiasiassa vastaa osapuolen tahtoa. Tällöin sovittelun perusperiaate vapaaehtoisuudesta ei toteudu. Fasilitatiivisen sovittelun oikeusturva nojautuu suurilta osin osapuolten itsemääräämisoikeuteen, ja siihen, että osapuolet yhdessä löytävät molempia tyydyttävän ratkaisun. Jos toinen osapuoli on heikommassa asemassa, ja asiaa sovitellaan tästä huolimatta ilman lainopillisia avustajia, jää vallan epätasapaino rasittamaan sovittelun lopputulosta.