Browsing by Author "Ylä-Rautio, Valtteri"

Factoringrahoituksen kolmikantamalli; asiakasyritys (myyjä M), asiakasyrityksen oma asiakas (ostaja O) ja rahoitusyhtiö (R) muistuttaa arvopaperistamisen mallia, kun tarkastellaan erityisesti arvopaperistamisessa tapahtuvaa saatavakannan siirtoa – aloittaja (myyjä M), alkuperäisen velkojan eli aloittajan asiakas, esimerkiksi asuntovelallinen (ostaja O) ja erillisyhtiö (R). Factoringin yhteydessä asiakasyritykselle syntyy esimerkiksi tuotteiden tai palveluiden myynnistä saatavia omilta asiakkailtaan, ja vaihtoehtoisesti panttaamalla tai myymällä nämä saatavat rahoitusyhtiölle asiakasyritys voi saada osan tällaisesta saatavasta välittömästi käyttöönsä, usein noin 80 prosenttia sen arvosta. Arvopaperistamisessa kootaan yhteen jokin samanlaatuisista saatavista muodostuva saatavakanta, jonka aloittaja myy erillisyhtiölle. Erillisyhtiö laskee liikkeelle joukkovelkakirjan, joka myydään sijoittajille. Erillisyhtiö rahoittaa saatavakannan oston aloittajalta joukkovelkakirjan liikkeeseenlaskusta saaduilla tuloilla. Näihin erityisrahoitusmuotoihin liittyy saatavan siirron osalta useita oikeudellisia kysymyksiä, esimerkiksi koskien saatavan siirron yksityisoikeudellista tehokkuutta ja siirron oikeudellista luonnetta. Suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa factoringissa tapahtuvan saatavan siirron oikeudelliselle luonteelle ovat vaihtoehtoina saatavan panttaus tai kauppa, ja mahdollisesti vakuusluovutus. Arvopaperistamisessa vastaava siirron oikeudellista luonnetta koskeva keskustelu on keskittynyt saatavakannan aidon kaupan ja vakuusluovutuksen väliseen rajanvetoon. Aito kauppa hahmotetaan yleisesti arvopaperistamisen yksityisoikeudellisen tehokkuuden edellytykseksi, kun taas kaupan muodossa toteutetun factoringin yhteydessä ei ole näin ainakaan kotimaassamme edellytetty. Molempia erityisrahoitusmuotoja koskeviin yksityisoikeudellisen tehokkuuden vaatimuksiin kuuluu esimerkiksi asianmukaiset siirtoilmoitukset. Kaupan muodossa toteutetulla factoringilla ja arvopaperistamisella on samansuuntaisia tavoitteita, sillä saatavat muunnetaan välittömästi rahaksi ja luottoriski siirretään saatavien ostajalle (rahoitusyhtiö tai vastaavasti erillisyhtiö). Factoringpanttauksessa luottoriski säilyy asiakasyrityksellä. Tästä näkökulmasta arvopaperistamisen ja kaupan muodossa toteutetun factoringin uudelleenarviointi vakuusluovutukseksi aiheuttaisi dramaattiset seuraamukset – saatavien taseen ulkopuolinen kohtelu peruuntuu ja luottoriski säilyy aloittajalla tai asiakasyrityksellä. Suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa on esitetty, että kaupan muodossa toteutetulle factoringille ei olisi välttämätöntä edellyttää sitä, että kyseessä on aito kauppa ("true sale"). Yhdysvalloissa tilanne vaikuttaa olevan sellainen, että factoring toteutetaan lähtökohtaisesti aina kaupan muodossa, mutta aidon kaupan toteutumiseen järjestelyssä vaikuttaa erilaisten kriteerien täyttyminen, joita on lukuisia. Järjestelyn luonteen kannalta erityisesti seuraavat seikat viittaavat siihen, että kyseessä on aito kauppa: lähes kaikki saataviin kohdistuvat riskit tai intressit on siirretty luovutuksensaajalle; luovutuksensaaja voi käyttää kaikkia saatavan omistajalle tyypillisesti kuuluvia oikeuksia; luovuttajalle ei ole asetettu velvollisuutta ostaa saatavaa myöhemmin takaisin; luovutetut saatavat ovat konkurssioikeudellisesti erillisiä luovuttajan varoista; ja osapuolet ovat tarkoituksellisesti pyrkineet velkojan vaihdokseen. Aitoa kauppaa arvopaperistamisen yhteydessä on käsitelty Suomessa jo 1990-luvulta lähtien, ja sitä pidetäänkin mainitulla tavalla järjestelyn yksityisoikeudellisen tehokkuuden kannalta aivan keskeisenä. Arvopaperistamisasetus (EU) 2017/2042 ja muun muassa sitä sivuava hallituksen esitys HE 141/2018 vp sisältää joitain selvennyksiä erityisesti aidon kaupan ja vakuusluovutuksen välisestä erottelusta ja avaa tarkemmin aidon kaupan vaatimuksia uuden YLS-arvopaperistamisen yhteydessä. Suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa käsitellyn vakuusluovutus – saatavan kauppa ja vastaavasti yhdysvaltalaisen "true sale" – "secured interest that secures an obligation ("SISO") -erottelujen saama huomio herättää kysymyksen siitä, pitäisikö suomalaisestakin näkökulmasta alkaa strukturoimaan kaupan muodossa toteutettavia factoringjärjestelyjä arvopaperistamisen yhteydestä tuttujen aidon kaupan vaatimusten mukaisiksi, jotta varmistettaisiin järjestelyn yksityisoikeudellinen tehokkuus ja pienennettäisiin samalla riskiä järjestelyn tulkitsemiseksi vakuusluovutukseksi. Factoring ja aito kauppa on erityisesti suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa hyvin rajallisesti käsitelty asia, ja aihe kaipaa sen vuoksi jatkokeskustelua. Tämä tutkielma antaa kuitenkin keskusteluun kontribuution jäsentämällä arvopaperistamisen yhteydessä määritellyt aidon kaupan piirteet ja soveltamalla niitä kaupan muodossa toteutettuun factoringiin. Tutkielma hahmottuu myös yleisemmällä tasolla osaksi näitä erityisrahoitusmuotoja käsittelevään esineoikeudelliseen tutkimukseen.