Browsing by Author "Yli-Houhala, Venla"

Tässä tutkielmassa tarkastellaan konkurssipesän julkisoikeudellista ympäristövastuuta. Tutkielman aluksi selvitetään vallitsevaa oikeustilaa ja siihen liittyviä epäkohtia, minkä jälkeen pääpaino on oikeusministeriön työryhmän valmisteleman konkurssilakiin säädettäväksi ehdotetun uuden 16 a luvun toimivuuden ja perustuslainmukaisuuden tarkastelussa ja lopuksi toimivan ratkaisuehdotuksen hahmottelussa ja perustelemisessa. Konkurssipesän julkisoikeudellinen ympäristövastuu on hyvin ajankohtainen keskustelunaihe. Lähtökohtaisesti ympäristövahinkoihin liittyvien velvoitteiden sisältö ja vastuutahot määräytyvät ympäristölainsäädännön perusteella, ja vastuita on eri ympäristölaeissa perustettu useille eri tahoille. Koska ympäristölainsäädännössä ei kuitenkaan ole erillisiä säännöksiä konkurssitilanteiden varalta eikä myöskään konkurssilainsäädäntö ota kantaa velallisen aiheuttamien ympäristövahinkojen korvaamiseen tai niiden asemaan konkurssipesän maksunsaantijärjestyksessä, on tilanne epäselvä vahingon aiheuttajan ajautuessa konkurssiin. Korkein hallinto-oikeus on antanut Suomessa kaksi ratkaisua, jotka ovat koskeneet konkurssipesän jätelakiin perustuvaa jätevastuuta. Annettujen ratkaisujen mukaan konkurssipesä on jätteen haltija, mistä seuraa konkurssipesän massavelkainen vastuu niistä jätehuoltokustannuksista, joiden peruste on syntynyt ennen konkurssin alkamista. Annetuista ratkaisuista ei kuitenkaan ole mahdollista tehdä sellaisia johtopäätöksiä, että kaikki ennen konkurssin alkamista tapahtuneet velallisen toiminnasta aiheutuneet ympäristövahingot saisivat massavelan aseman konkurssipesän varoja jaettaessa. Tämän seurauksena joissain tapauksissa tarvittavat vahinkojen ehkäisy- ja torjuntatoimenpiteet on jouduttu toteuttamaan tapauskohtaisin poikkeusjärjestelyin. Ympäristökonkurssissa on vastakkain kaksi perustuslain tasoista säännöstä; omaisuudensuoja ja ympäristöperusoikeus. Konkurssivelkojilla on MJL:n 2 §:n perusteella yhtäläinen maksunsaantioikeus velkojien yhdenvertaisuusperiaatteen mukaisesti, ja samanaikaisesti ympäristöperusoikeuden mukaan vastuu ympäristöstä kuuluu kaikille. Ongelman keskiössä onkin näin ollen se seikka, että molempien säännösten täysimääräinen toteutuminen samanaikaisesti ei ole mahdollista, vaan jonkinlainen kompromissi olisi saatava aikaan. Epäselvän oikeustilan selventämiseksi oikeusministeriön työryhmä ehdotti konkurssilakiin säädettäväksi uutta 16 a lukua, jossa olisi yksiselitteisesti säännelty konkurssipesän ympäristövastuista. Ehdotetussa sääntelyssä konkurssipesän vastuun allokointiperusteeksi ehdotettiin vaara- ja haittaelementin säätämistä. Vastuu olisi siten ulotettu koskemaan myös niitä velkojia, jotka eivät millään tavalla olisi vaikuttaneet ympäristövahingon syntymiseen. Ehdotettu sääntelyratkaisu olisi sitten ollut aiheuttamisperiaatteen vastainen. Ehdotus kuitenkin kaatui aivan hankkeen loppusuoralla, kun perustuslakivaliokunta katsoi, ettei ympäristöperusoikeus toteutunut sääntelyehdotuksessa riittävällä tavalla. Perustuslainmukaisuutta arvioitaessa painoarvoa annettiin niille perustuslakivaliokunnan aikaisemmin antamille lausunnoille, joissa ympäristöperusoikeuden painoarvon katsottiin viime vuosina nousseen ja omaisuudensuojasta poikkeaminen katsottiin hyväksyttäväksi ja mahdolliseksi ympäristöperusoikeuden nojalla. Perustuslakivaliokunnan kannanottoja perustuslainmukaisuudesta voidaan siten pitää perusteltuina ympäristöperusoikeuden vahvistuneen aseman myötä. Toisaalta on kuitenkin myös huomioitava, että konkurssipesän ympäristövastuissa on kyse myös maksukyvyttömyysmenettelystä. Ympäristövastuiden luokittelu toimintavelvoitteiksi tarkoittaa käytännössä aina kustannuksia konkurssipesälle, johon kuuluva varallisuus on jo lähtökohtaisesti rajallinen suhteessa kaikkiin saataviin. Velkojien maksunsaantioikeudesta voidaan siten ympäristöperusoikeuden nojalla poiketa, mutta ympäristövastuun käytännön toteutuminen täytyy samanaikaisesti ottaa huomioon. Ympäristövastuun säätäminen hyvin laajaksi ei ole suotavaa, sillä mikäli vastuu on liian suuri, ei konkurssipesässä ole riittävästi varoja siitä suoriutumiseen, jolloin ympäristövastuut jäävät tosiasiassa hoitamatta, kun konkurssipesä joko raukeaa varojen puutteeseen tai konkurssipesä ajautuu konkurssiin. Näiden lähtökohtien perusteella tässä tutkielmassa ehdotetaan, että konkurssipesän julkisoikeudellinen ympäristövastuu määräytyisi oikeusministeriön valmisteleman vaaraelementin sisältävän sääntelyn lisäksi myös niin kutsuttujen “tavallista vaaraa” sisältävien vahinkojen osalta etuoikeusmallin mukaisesti. Tavallista vaaraa sisältävät ympäristövastuut olisivat konkurssisaatavia, joista 50 prosentille annettaisiin yleinen etuoikeus suhteessa muihin konkurssisaataviin. Loppuosalle ympäristövastuusaatavista maksu suoritettaisiin MJL 2 §:stä ilmenevän perusteen mukaisesti. Ensisijaisesti konkurssipesän ympäristövastuu muodostuisi siis ehdotetun massavelkaisen vaaraelementin perusteella ja mikäli konkurssipesässä olisi varoja vielä massavelkojen suorittamisen jälkeen jäljellä, vastuu laajenisi koskemaan myös tavallista vaaraa sisältäviä vahinkoja yleisen etuoikeuden perusteella.