Skip to main content
Login | Suomeksi | På svenska | In English

Browsing by Issue Date

Sort by: Order: Results:

  • Sorjonen, Elina (2022)
    Maailmantalouteen vaikuttaa tällä hetkellä kaksi keskeistä muutosta edellyttävää tekijää: globalisaatio ja teknologinen kehitys. Digitalisaatio voidaan nähdä uhkana perinteiselle verotuksen päätehtävälle eli yhteiskuntien toiminnan rahoittamiselle. Keskeinen ongelma nykyisessä kansainvälisessä verotuksessa on se, että yritykset toimivat kansainvälisesti ja pääomia liikkuu valtioiden välillä, mutta verotusta koskeva sääntely on edelleen pitkälti kansallista. OECD:n piirissä kansainvälisen veroyhteistyön painopiste on 2010-luvun puolivälissä siirtynyt kaksinkertaisen verotuksen estämisestä kansainvälisten verosuunnittelumahdollisuuksien rajoittamiseen. Tavoitteen taustalla vaikuttaa kaikkien valtioiden huolenaiheena oleva veropohjien rapautuminen. Globalisaatio ja digitalisaatio ovat johtaneet siihen, että yritysten on yhä helpompaa sijoittautua valitsemaansa valtioon. Verokilpailu aiheutuu siitä, kun jokin valtio alkaa houkutella tuotannollista pääomaa maahan laskemalla yritysten veroastetta. Toiset valtiot puolestaan reagoivat tähän samalla tavalla omassa veropolitiikassaan. Valtioiden erilaisia verojärjestelmiä puolestaan käytetään hyväksi aggressiivisen verosuunnittelun keinoin ja tällöin verotuloja menetetään siellä, missä ne ilman tällaista suunnittelua saataisiin. Aggressiivinen verosuunnittelu on erityisen haitallista, sillä se vääristää kilpailua ja vaikuttaa haitallisesti yleiseen veronmaksuhalukkuuteen ja veromoraaliin. Monikansallisten yritysten voittojen verotus on viime vuosina noussut esille niin poliitikkojen, kansainvälisten järjestöjen kuin mediankin toimesta. Tarve kansainvälisen verotuksen uudistamiselle on ollut ajankohtaista jo pitkään, mutta varsinaiset konkreettiset toimet ovat jääneet laimeiksi. Konkreettisimpana toimena kansainvälisen verotuksen uudistamiselle voidaan pitää OECD:n BEPS-hanketta. BEPS-hanke on OECD:n ja G20-maiden yhteinen hanke, jonka tarkoituksena on estää kansainvälinen verojen välttely. BEPS-hankkeen ensimmäinen toimenpide koskee digitaalisen talouden verokysymyksiä. BEPS-hankkeeseen osallistuvat valtiot esittivät vuonna 2019, että digiverotusta koskevaa uudistusta jatketaan kahden pilarin mallin mukaisesti. Pilari I koskee liityntäkysymyksen ratkaisemista sekä voiton jakamista koskevia periaatteita ja pilari II puolestaan yritysten voittoihin sovellettavaa minimiverotusta. Pilari II koostuu neljästä toisiinsa kytkeytyvästä säännöstä. Käytännössä pilari II:sta koskeva sääntely tulee tarkoittamaan uuden verotusoikeuden syntymistä rajat ylittävissä tilanteissa, joissa verotaso toisessa valtiossa alittaa tosiasiallisen minimiverotason. Valtioiden ei suoraan tarvitse lainsäädännössään soveltaa sovittua minimiveroastetta valtiossaan asuviin yrityksiin. Tässä tutkielmassa tarkastelen OECD:n digiverohankkeen toista pilaria eli minimiveroastetta. Tutkielman tavoitteena on tehdä havaintoja ehdotetun minimiveroasteen sisällöstä ja nykyisestä kansainvälisen yritysverotuksen sääntelystä sekä tämän perusteella tehdä päätelmiä siitä, kuinka kansainvälinen yritysverotus tulee minimiveroasteen toteutuessa muuttumaan. Tutkielmassa on lisäksi tarkoitus arvioida minimiveroasteen vaikutuksia lähemmin tarkasteltuna erityisesti Suomeen. Hankkeen valmistelu on viivästynyt jo moneen otteeseen osaksi COVID-19-pandemian vuoksi. Suunnitelma on hyväksytty G20-maiden johtajien huippukokouksessa lokakuussa 2021. Nyt hankeen valmistelu on tarkoituksena saada valmiiksi vuoden 2022 aikana ja uuden lainsäädännön soveltamisen on tarkoitus alkaa vuoden 2023 alusta.
  • Käpyaho, Valtteri (2022)
    Direktiivin 2000/31/EY ("Sähkökauppadirektiivi”) 4 jakson 12-14 artikloissa säädetään välittäjinä toimivien tietoyhteiskunnan palveluiden tarjoajien vastuuvapaudesta niiden suorittaessa tietynlaista toimintaa. Näistä 14 artikla koskee tietojen tallentamista ja siten niin sanottuja säilytyspalveluiden tarjoajia, joita ovat myös usein esimerkiksi erilaiset verkkoalustat. Tällaisille verkkoalustoille on usein tyypillistä, että niiden käyttäjät voivat ladata niille erinäistä sisältöä. Tämän lieveilmiönä on kuitenkin se, että käyttäjät saattavat ladata verkkoalustoille myös monella eri tavalla lainvastaista sisältöä, kuten esimerkiksi immateriaalioikeuksia loukkaavaa taikka terroristista sisältöä, lapsipornografiaa tai muutoin haitallista sisältöä. Euroopan komissio alkoi viimeistään vuoden 2015 Digitaalisten sisämarkkinoiden strategiallaan muovaamaan uutta suuntaa esimerkiksi juuri verkkoalustoihin kohdistuvalle sääntelylle. Tästä konkreettisena sääntelyesimerkkinä toimii ensinnäkin audiovisuaalisia mediapalveluja koskevaa direktiiviä 2010/13/EU muuttanut direktiivi (EU) 2018/1808, joka velvoitti jäsenvaltiot asettamaan kyseisessä direktiivissä määritellyille videonjakoalustojen tarjoajille velvoitteita toteuttaa asianmukaisia toimenpiteitä suojellakseen alaikäisiä ja muuta yleisöä haitallisilta ohjelmilta. Toinen esimerkki on paljon keskustelua herättänyt direktiivi (EU) 2019/790 (”DSM-direktiivi”). DSM-direktiivin 17 artikla nimittäin velvoittaa jäsenvaltiot säätämään, että DSM-direktiivin 17 artiklan soveltamisalaan kuuluvissa tilanteissa DSM-direktiivissä määriteltyihin verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajiin ei sovelleta Sähkökauppadirektiivin 14 artiklassa säädettyä vastuuvapautta. Tämän kehityksen jatkumona komissio antoi 15.12.2020 ehdotuksensa niin sanotuksi digipalvelusäädökseks. Tässä ehdotuksessa komissio haluaisi siirtää Sähkökauppadirektiivin vastuuvapaussäännökset sellaisenaan, siten kuin Euroopan unionin tuomioistuin (EUT) niitä tulkitsee, uuteen asetukseen, jolloin ne tulevat suoraan sovellettavaksi kaikissa jäsenvaltioissa. Yksi oikeudellista epävarmuutta herättänyt seikka Sähkökauppadirektiivin 14 artiklan tulkinnassa on ollut EUT:n sen osalta vastuuvapaudelle asettama palvelun tarjoajan neutraalin roolin vaatimus. Kun EUT antoi lisäksi myös 22.6.2021 ratkaisun Yhdistetyissä asioissa C-682/18 ja C-683/18 - YouTube ja Cyando koskien muun muassa tätä kysymystä, on perusteltua selvittää, mikä tämän neutraalin roolin vaatimuksen merkityssisällön voidaan tällä hetkellä katsoa olevan, ja voidaanko sitä pitää nykyisessä muodossaan tarkoituksenmukaisena, kun otetaan huomioon nykypäivän verkkoalustojen ominaispiirteet ja niihin kohdistuvan sääntelyn lisääntyminen.
  • Sevón, Roope (2022)
    Tutkielmassa tarkastellaan sitä, millä seikoilla voidaan nähdä olevan merkitystä varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain (228/1929, ”OikTL”) 36 §:n mukaisen yleisen sovitteluharkinnan yhteydessä liikesopimusten vastuunrajoituslausekkeiden osalta. Lisäksi tarkastellaan sitä, mikä on oikeustila vastuunrajoituslausekkeiden sitovuuden kannalta kvalifioidusti tuottamuksellisten sopimusrikkomustilanteiden yhteydessä, ja arvioidaan tulisiko näitä tilanteita lähestyä OikTL 36 §:n mukaisen yleisen kohtuullistamisharkinnan kautta. Liike-elämässä sopimussitovuuteen nojaudutaan vahvemmin, mutta toisaalta vastuunrajoitusehdot on nähty kohtuuttomiksi muodostumiselle varsin alttiina ehtoluokkana. Vaikka sovittelu on korostuneen tapauskohtaista sekä tosiseikastosidonnaista, ja huomioon tulee OikTL 36 §:n muotoilun nojalla ottaa kaikki arviointiin vaikuttavat seikat, on suuntaa antavilla painotuksilla ja argumentaatiomalleilla keskeinen merkitys OikTL 36 §:ää sovellettaessa. Tutkielmassa pyritäänkin paikantamaan juridisesta aineistosta kohtuullistamisargumentaation suuntaviivoja. Vastuunrajoitusehdon sovittelu edellyttää sitä enemmän perusteita, mitä vähemmän sillä tahdonvaltaisesta lähtökohdasta on poikettu. Tutkielmassa käydään läpi OikTL 36 §:n 1 momentin rakennetta seuraten kohtuuttomuusarvioinnissa huomioon otettavia seikkoja lopulta päätyen siihen, että kohtuullistamispunninta palaa aina tilanteen arviointiin in casu, mutta apuna voidaan harkinnassa käyttää ainakin tutkielmassa esiin nostettuja argumentteja. Tosiseikastosidonnaisuudesta johtuen ei yleisiä lopputuloksia tulisikaan voida esittää. Osapuolten aseman merkitys kuitenkin korostuu, ja tasavertaisten liikekumppanien välisten sopimusten kohtuullistaminen alkuperäisen kohtuuttomuuden perusteella vaikuttaa olevan harvinaista verrattuna jälkiperäisestä kohtuuttomuudesta kumpuavaan sovitteluun. Myös liike-elämän osapuolien välillä voi kuitenkin olla merkittävä aseman epäsuhta. Kvalifioidusti tuottamuksellisten sopimusrikkomusten osalta voidaan tietyllä tapaa epäselvyyden nähdä vallitsevan sen suhteen, minkä opin kautta vastuunrajoituksen sitovuutta tai syrjäytymistä tulisi tarkastella. Vaihtoehdoiksi on esitetty syrjäytymistä yleisen lakiin kirjaamattoman periaatteen nojalla, tyyppikohtuuttomuutta sekä OikTL 36 §:n nojalla toteutettavaa yleistä kohtuullistamisharkintaa. Ruotsissa on päädytty tuoreessa oikeuskäytännössä yleisen kohtuullistamisharkinnan kannalle. Virallislähteet Suomessa muodostavat risteäviä tulkintoja, ja oikeuskirjallisuudessakin näkemyksiä on esitetty kunkin vaihtoehdon puolesta. Tutkielmassa päädytään siihen, että oikeuslähteet vaikuttaisivat kuitenkin osoittavan tietyllä tapaa vahvemmin kategorisen syrjäytymisen suuntaan. Argumentteja voidaan de lege ferenda -tarkastelun pohjalta tunnistaa niin kategorisen syrjäytymisen kuin yleisen kohtuullistamisharkinnankin puolesta. Täyden selvyyden saamisen tilanteeseen katsotaan kuitenkin edellyttävän lainsoveltajan kannanottoa.
  • Pentzin, Petra (2022)
    Tutkielman näkökulma on veroprosessioikeudellinen. Tutkielmassa tarkastellaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön näkökulmasta Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan soveltumista verotusmenettelyssä. Tavoitteena tutkielmassa on selvittää verovelvollisen ilmoitusvelvollisuuteen liittyvää oikeustilaa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan ja erityisesti itsekriminointisuojan soveltamisen näkökulmasta. Nykyään itsekriminointisuojalla tarkoitetaan sitä, että kenenkään ei tarvitse myötävaikuttaa oman syyllisyytensä selvittämiseen. Tähän kuuluu olennaisena osana myös oikeus vaikenemiseen, mutta muutoin itsekriminointisuojan sisältö ja tarkkuus jättää auki kysymyksiä verotusmenettelyn näkökulmasta. Itsekriminointisuoja on alun perin kehitetty rikosprosessissa, joka on EIT:n tulkinnan vuoksi saanut jalansijaa myös muissa prosessilajeissa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että siviiliprosessissa tai hallinnollisessa menettelyssä annetut lausumat tai niissä hankitut selvitykset voivat tulla itsekriminointisuojan soveltamisen piiriin. Euroopan ihmisoikeussopimus ei nimenomaisesti sisällä määräystä koskien itsekriminointisuojan soveltamista vaan itsekriminointisuojan nykyinen määritelmä on omaksuttu Suomeen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä. Tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa tarkoitettuihin oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin keskeisiin ominaisuuksiin kuuluu itsekriminointisuojan soveltaminen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen lähtökohta päätettäessä siitä, sovelletaanko 6 artiklaa kyseiseen verotusasiaan, on ollut selvittää verotusasian laatu kysymällä ensinnäkin, onko kyseessä ”oikeudenkäyntiasia” (dispute/engl. contestation/ranska) ja onko asia määräävästi rikosoikeudellinen tai siviilioikeuksia ja velvollisuuksia koskeva. Autonomisen tulkinnan periaatteella tarkoitetaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen kohdalla sitä, että sopimustekstissä käytetyillä käsitteillä on itsenäinen merkityksensä, joka ei ole yhteneväinen vastaavalla käsitteellä kansallisessa oikeudessa olevan merkityksen kanssa. EIT on arvioinut rikossyytteen käsitteen 6 artiklan soveltamisalan kannalta itsenäisesti antamatta ratkaisevaa merkitystä kansallisen oikeuden määritelmille. EIT on käyttänyt rikossyytteen määrittelyyn ns Engel-kriteereitä, joiden mukaan arvioidaan menettelyn laatua kansallisessa oikeudessa, syytteessä tarkoitetun teon luonnehdintaa sekä langetettavan seuraamuksen laatua ja ankaruutta. Arviointi siitä, sisältyykö asiaan määritelmä rikossyytteestä, ei riipu ainoastaan siitä, sisältyykö määritelmä kunkin jäsenmaan omaan kansalliseen rikoslakiin. Rikossyyte - määritelmällä on oma yleissopimukseen perustuva merkityksensä. Lähtökohta EIT:n oikeuskäytännössä itsekriminointisuojan soveltamiselle on se, milloin viranomaisen katsotaan käyttäneen pakkoa. Itsekriminointisuojan suojaamana syytetyltä ei voida pakkokeinoin hankkia todisteita vastoin hänen tahtoaan. Kysymys on täten syytettyä suojaavasta periaatteesta, mutta perusteiltaan sillä ehkäistään oikeuden väärinkäyttöä viranomaisten taholta ja turvataan muiden 6 artiklan periaatteiden toteutumista. Tutkielman johtopäätöksissä nojaudutaan siihen, että nykyinen oikeustila ei suojaa rehellistä verovelvollista, joka pyrkii täyttämään ilmoitusvelvollisuutensa, eikä verovelvollisen oikeusturva toteudu legaliteettiperiaatteen mukaisesti, koska tämä ei ole oikeutettu 6 artiklan suojaan. Tämän vuoksi Euroopan ihmisoikeussopimukseen tulee tehdä lisäpöytäkirja, jossa 6 artiklan sovellettavuutta verotusmenettelyyn selvennetään ja jotta verovelvollisen oikeusturvakeinoja voitaisiin tasapainottaa suhteessa veroviranomaisen toimivaltuuksiin.
  • Eriksson, Milos (2022)
    Tämän lainopillisen tutkielman aiheena ovat suunnittelutarvejärjestelmä ja suunnittelutarveratkaisun myöntämisedellytykset. Suunnittelutarvejärjestelmän merkittävyys on todettu oikeuskirjallisuudessa; suunnittelutarvealuetta koskevan MRL 16 §:n on esitetty olevan maankäytön suunnittelun kannalta yksi keskeisimmistä säännöksistä. Suunnittelutarveratkaisun myöntämisedellytysten tutkiminen on taasen tarkoituksenmukaista niiden tekijöiden selvittämiseksi, jotka indikoivat suunnittelutarveratkaisun kannattavuutta eli voimassa pysyttämistä muutoksenhaussa. Myöntämisedellytysten kumulatiivisuudesta huolimatta tarkastelussa keskitytään erityisesti MRL 137.1 §:n 1 kohdan mukaiseen kaavoitushaitan kieltoon sen oikeuskäytännössä korostuneen merkityksen vuoksi. Varsinaisina tutkimuskysymyksinä tutkielmassa vastataan siihen, kuinka suunnittelutarvejärjestelmä toimii ja mitä ongelmia siihen sisältyy, mitä kaavoitushaitan kiellolla käytännössä tarkoitetaan ja millaisissa tilanteissa rakennusluvan myöntäminen suunnittelutarveratkaisun perusteella on todennäköisesti kannattavaa. Relevantin oikeuskirjallisuuden ja virallislähteiden lisäksi tutkielmassa asetetaan erityinen painoarvo oikeuskäytännölle, sillä suunnittelutarveratkaisujen myöntämisedellytysten tulkinnan täsmentäminen on pitkälti KHO:n ratkaisukäytännön aikaansaamaa, eikä kaavoitushaittaa ole mahdollista käsitellä tyhjentävästi ilman oikeuskäytännön tuntemusta. Suunnittelutarvejärjestelmän keskeisin ongelma on suunnittelutarveratkaisujen ylikorostunut soveltaminen, joka näkyy muutoksenhaussa kumottujen suunnittelutarveratkaisujen suurena määränä. Tämä on pääasiassa seurausta MRL:n turhan avoimista ja abstrakteista säännöksistä. Kuitenkin myös päätöksiä tekevät kunnat ovat usein osa ongelmaa. Kuntien tulee ymmärtää suunnittelutarvejärjestelmän asema osana laajempaa maankäytön suunnittelua. Kaavoitushaitan kielto osoittaa käytännössä MRL:n säännösten avoimuuden ja abstraktisuuden. Se, mitä kaavoitushaitan kiellolla tarkoitetaan, vaihtelee tilannekohtaisesti, eikä sille täten voida esittää yleiskäsitteellistä määritelmää. Kaavoitushaitan havainnollistamiseksi on kuitenkin mahdollista esittää erinäisiä nyrkkisääntöjä, jotka voivat yksittäisissä tapauksissa osoittaa kaavoitushaitan esiintymisen. Myös vastaus viimeiseen tutkimuskysymykseen perustuu nyrkkisääntöön: rakennusluvan myöntäminen suunnittelutarveratkaisun perusteella on todennäköisesti kannattavaa silloin, kun ratkaisua myönnettäessä on selkeästi osoitettu, että alueelle jätetään riittävä kaavoitusvara. Kaavoitusvaran jättämisellä tarkoitetaan, että myönnetystä suunnittelutarveratkaisusta huolimatta alueen tuleva asemakaavoitus on mahdollista eikä ratkaisulla toteuteta alueella rakentamista siten, miten se ei olisi mahdollista asemakaavoituksella. Uudessa kaavoitus- ja rakentamislaissa tulisi huomioida nykyisen suunnittelutarvejärjestelmän ongelmat ja pyrkiä aktiivisesti selkeyttämään tilanteet, joissa suunnittelutarveratkaisun hyödyntäminen on kannattavaa. Tätä ei kuitenkaan tulisi toteuttaa unohtamatta asemakaavoituksen ensisijaisuutta maankäytön suunnittelun keinona suunnittelutarvealueilla, vaikkakaan KRL ei aseta asemakaavoitukselle nykyisenlaista painoarvoa.
  • Pajuniemi, Fanny (2022)
    Lohkoketjuteknologian yleistyminen ja kehittyminen on tuonut mukanaan uusia, mielenkiintoisia oikeudellisia ilmiöitä, kuten älykkäät sopimukset sekä niille perustuvan hajautetun autonomisen yhtiömuodon. Hajautettu autonominen yhtiö on sen osakkeenomistajien ja itse itseään toteuttavien älykkäiden sopimusten avulla hallinnoitu entiteetti. Sen omistus jakautuu sen osakkeita vastaavien tokeneiden haltijoille, joilla on myös osakkeiden omistuksesta seuraava oikeus osallistua yhtiön päätöksentekoon ja saada osuutensa yhtiön tuottamasta voitosta. Hajautetun autonomisen yhtiön toiminnan tarkoitus on tuottaa voittoa sen osakkeenomistajille, ja se voi toimia osittain tai joissain tapauksissa myös kokonaan lainkaan ilman ihmisten vuorovaikutusta. Hajautettujen autonomisten yhtiöiden oikeudellinen asema on epäselvä, mikä hankaloittaa niiden toimintaa monella tavalla. Ne eivät rinnastu mihinkään Suomen lainsäädännössä kattavasti säännellyistä yhtiömuodoista ja niillä ei ole Suomessa oikeussubjektin eikä oikeushenkilön oikeusasemaa. Hajautettujen autonomisten yhtiöiden kanssa samankaltaisin Suomen oikeusjärjestyksen tuntema yhtiömuoto on siviiliyhtiö, jonka oikeusasemaan ne tällä hetkellä rinnastuvat. Siviiliyhtiöitä ei ole Suomessa kattavasti säännelty, vaan siviiliyhtiöksi järjestäytyneiden tahojen välisiä suhteita sääntelee eräistä yhteisomistussuhteista annettu laki (180/1958) sekä sopimusoikeuden yleiset periaatteet. Siviiliyhtiöt eivät ole omistajistaan erillisiä oikeushenkilöitä ja ne eivät voi tehdä omissa nimissään oikeustoimia. Siviiliyhtiön puolesta tehtävät oikeustoimet on tehtävä siten sen yhtiömiesten nimissä. Tarkastelen tutkimuksessani sitä, mihin hajautettujen autonomisten yhtiöiden edustajien toimivalta voi tällä hetkellä perustua Suomessa. Siviiliyhtiön ja siten tällä hetkellä myös hajautetun autonomisen yhtiön puolesta tehdyistä toimista vastaavat toimiin ja niitä koskevaan päätöksentekoon osallistuneet tahot yhteisvastuullisesti. Mikäli hajautettujen autonomisten yhtiöiden osakkeenomistajat haluavat valtuuttaa edustajan toimimaan heidän puolestaan ja heitä sitovasti, on se mahdollista tällä hetkellä toteuttaa ainoastaan siviilioikeudellisella valtuutusoikeustoimella, kuten valtakirjavaltuutuksella, tai erityiseen tai julkiseen ilmoitukseen perustuvalla valtuutuksella. Näiden valtuutuskeinojen hyödyntämiseen liittyy kuitenkin tutkimuksessani tarkemmin eriteltyjä käytännön ongelmia, jotka tekevät niiden hyödyntämisestä epätarkoituksenmukaista esimerkiksi kansainvälisessä liiketoiminnassa.
  • Lågland, Nadine (2022)
    Den organiserade brottsligheten inom kriminella nätverk är i dagens läge ett växande samhällsproblem i Finland. Brotten som begås inom ramen för organiserad brottslighet är dessutom både grova och svårutredda, vilket till största del grundar sig i en väletablerad tystnadskultur samt en ovilja att samarbeta med de brottsutredande myndigheterna. I diskussionen beträffande kampen mot organiserad brottslighet betonas ofta möjligheten att använda kronvittnen, det vill säga en misstänkt eller tilltalad som i utbyte mot strafflindring medverkar till utredningen av någon annans brott. Erfarenhet från länder som tillåter användningen av kronvittnen, exempelvis Norge och Danmark, visar att införandet av en bestämmelse om strafflindring för kronvittnen har haft en positiv inverkan på möjligheten att lagföra medlemmar av kriminella nätverk och möjligheten att klara upp brott. I Finland är det möjligt att i enlighet med 6 kap. 6 § strafflagen ta i beaktande att en gärningsperson har strävat efter att främja utredningen av sin egen brottslighet. Den nuvarande lagstiftningen tillåter dock inte strafflindring till följd av medverkan vid utredningen av en tredje persons brottslighet. Syftet med denna juris magisteravhandling är därför att analysera möjligheten att i Finland införa en bestämmelse som möjliggör strafflindring för kronvittnen som medverkar till utredningen av andra personers brottslighet. Avhandlingen analyserar och jämför även hur våra nordiska grannländer Sverige, Norge och Danmark har valt att förhålla sig till denna typ av strafflindringsgrund. Avhandlingen resulterar i den slutsatsen att det finns både för- och nackdelar med kronvittnessystem. Förutom att kronvittnessystem har ansetts fungera som ett incitament för att få kriminella att samarbeta med de brottsutredande myndigheterna är ett kronvittnessystem även fördelaktigt ur ett effektivitetsperspektiv. Användningen av kronvittnen har dessutom framförallt ansetts vara effektivt i utredningar av brott som har begåtts av fler än en person, vilket ofta är fallet då det handlar om brott som begås av kriminella nätverk. Den främsta nackdelen som lyfts fram med kronvittnen berör rättssäkerhetsaspekter, och mer specifikt bevisvärdering och rätten till en rättvis rättegång. Europadomstolen har dock framhållit att kronvittnessystem inte är ett hot mot rättssäkerhet förutsatt att kronvittnesutsagan får stöd av annan bevisning och att det i slutändan är upp till domstolen att ta ett beslut kring huruvida strafflindring ska beviljas på basen av de uppgifter som kronvittnet lämnat. Slutligen konstateras i avhandlingen att det i detta skede finns skäl att i Finland utreda huruvida en bestämmelse om strafflindring vid medverkan till utredningen av annans brottslighet bör inkluderas i strafflagen.
  • Mattila, Anna (2022)
    Tutkielman aiheena on takauksen vanhentuminen. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten takaus vanhenee. Tutkimuskohteena on takauksen vanhentumissääntöjen lisäksi niiden pakottavuus. Takaussitoumus voi ja usein pitääkin sisällään usean eri velvoitteen takauksen. Jokainen näistä velvoitteista muodostaa oman takausvelkansa, jolle lasketaan oma vanhentumisaikansa. Jokaista velkaa koskee kaksiportainen vanhentumisjärjestelmä. Takauslain 19 §:n 1 momentin mukainen erityinen kolmivuotinen vanhentumisaika lasketaan päävelan erääntymisestä. Päävelan erääntyminen määräytyy päävelkaa koskevien sääntöjen mukaan. Toisen portaan muodostaa takaussitoumuksen antamisesta laskettava kymmenvuotinen vanhentumisaika, johon sovelletaan vanhentumislain 8 §:ää. Takausvelkaa koskevat vanhentumisajat kulkevat rinnakkain. Takaus vanhenee, jos jompikumpi vanhentumisajoista kuluu loppuun. Sekä erityinen että kymmenvuotinen vanhentumisaika ovat katkaisukelpoisia. Katkaisu määräytyy vanhentumislain 10 ja 11 §:ien nojalla. Takausvelan vanhentumisesta ei ole mahdollista sopia takaajan vahingoksi. Takaajan vahinkona pidetään vanhentumisajan pidentämistä, vanhentumisajan alkamisajankohdan myöhentämistä, katkaisukeinojen laajentamista tai sopimista siitä, ettei velka lainkaan vanhene. Takaajan eduksi tehtävä sopiminen on sallittua, mikäli sopiminen ei johda kohtuuttomuuteen. Kohtuuttomuutta määritettäessä huomiota tulee kiinnittää velkojan oikeuteen vaatia suoritusta. Lopullista vanhentumista koskevat säännöt vaikuttavat myös takauksen vanhentumiseen. Myös lopullisesta vanhentumisesta on mahdollista sopia takaajan eduksi. Kun takaaja suorittaa päävelkaa, hänelle syntyy takautumisoikeus päävelallista kohtaan. Takaajalla on aina vähintään kolme vuotta aikaa periä suorittamansa määrä päävelalliselta (TakausL 33.1 §). Vähimmäisvanhentumisaika alkaa kulua siitä, kun takaajalla on oikeus periä suorittamansa osuus päävelalliselta. Muutoin päävelallisen regressivelan vanhentuminen määräytyy päävelan vanhentumissääntöjen mukaan. Vähimmäisvanhentumisajasta ei ole mahdollista sopia, jos takaajana on yksityistakaaja. Muutoin sopimusvapaus määräytyy päävelkaa koskevan lainsäädännön mukaan. Jos takaajia on useampi, saattaa takaajalle syntyä takautumisoikeus toista takaajaa kohtaan. Takaajan takautumissaatava kanssatakaajaa kohtaan vanhentuu kolmessa vuodessa (TakausL 33.2 §). Vanhentumisaika lasketaan siitä hetkestä, jolloin takaajalla on ollut oikeus periä velka kanssatakaajalta. Regressivelan katkaisu määräytyy vanhentumislain mukaan. Vanhentumisesta on todennäköisesti mahdollista sopia vapaasti.
  • Järvinen, Janna (2022)
    This thesis examines the way entire agreement clauses affect contract interpretation according to Finnish law. One of the main questions arising in connection with entire agreement clauses is, what factors should be considered. The research question is approached through legal dogmatics. Emphasis is placed on permitted sources of law since entire agreement clauses are not regulated on the level of law. Principles of contract law, Nordic case law, and international principle collections are the main sources in the research. The first part of the thesis discusses entire agreement clauses in general and the regulatory framework around the subject. Objectives of entire agreement clauses are represented in order to understand why the clause might be foreign to the Finnish legal system and why it requires more detailed assessment. In the second part, the emphasis is on contract interpretation and all the effects it has when a contract includes an entire agreement clause. Since entire agreement clauses originate from common law countries, contract interpretation is often based on an objective method of interpretation. In Finland, the contract is the primary source of interpretation, but also subjective factors have an impact. Principle of loyalty, trade practice, and conduct of the contracting parties are in the centre of the research. The third part of the thesis focuses on supplementary interpretation of contracts and how it is affected by entire agreement clauses. Since an entire agreement clause seeks to exclude all other contract material from the contract, a conflict arises when the parties have omitted to agree on all necessary terms. Rules for supplementing an agreement, which contains an entire agreement clause are sought in Norwegian and Swedish case law. The last part of the thesis summarises the conclusions made in the research. Based on the analysis, four interpretation rules, that can be used in interpreting how an entire agreement clause affects contract interpretation, are suggested. Firstly, the parties must have acted in accordance with the written contract and thus maintained the validity of the contract clause. Secondly, the parties must have agreed exhaustively on the content of the contractual relationship. Lastly, if the parties do not want other interpretation material than the contract to be used in interpretation or supplementary interpretation, they must have specifically excluded use of such material or factors.
  • Westerlund, Jonathan (2022)
    Multi-tier dispute resolution (“MDR”) clauses are tailored clauses that prescribe a layered process of dispute resolution, wherein parties in dispute must first undertake one or more alternative dispute resolution processes before they can refer the dispute to adjudication before an arbitral tribunal or a court. The use of MDR-clauses has become increasingly commonplace in Nordic commercial contracts, but the extent to which a Nordic arbitral tribunal or court would be willing to enforce this order of dispute resolution, and what remedies or sanctions such enforcement would result in, are questions that neither legislators nor legal scholars have provided a comprehensive and satisfying answer to. This scholarly and legislative gap in turn calls into question the usefulness and efficiency of this increasingly common contractual clause. This thesis aims to answer the question of what the Nordic (with a primary focus on the Finnish) legal systems can learn from the way legal scholars, legislators and judges in the Continental European and Anglo-American legal systems have approached the enforcement of MDR-clauses, and how such lessons could aid in creating a working legislative framework for their enforcement in the Nordics. As a result of a general lack of discussion on the subject by Nordic lawyers, this thesis primarily employs a comparative method. Specifically, the comparative research focuses on jurisdictions within the Anglo-American legal system and their Continental European counterparts, where relatively definitive and mostly consistent case law and scholarly debate regarding the enforcement of MDR-clauses has emerged over time. While the analysis concludes that enforceability of MDR-clauses in the Nordics is uncertain at best, it also identified several key concepts necessary for a functional legislative scheme allowing for such enforcement. Given the general disinterest in the subject matter shown by Nordic lawyers, this thesis concludes that legislative change is unlikely to develop on a national level, but rather that international harmonization, preferably from the EU, is required to effect change in the enforceability of MDR-clauses.
  • Kujamäki, Meeri (2022)
    Maastapoistumisverotuksen osalta on viime vuosien aikana siirrytty aiemmasta EU:n perusvapauksien tulkinnasta EU:n sekundäärilainsäädännön eli direktiivin noudattamiseen. Suomen ja muiden EU:n jäsenvaltioiden osalta tämä on tarkoittanut käytännössä veronkiertodirektiivin (EU 2016/1164) implementoimista kansalliseen lainsäädäntöön. Tämän johdosta veronkiertodirektiivin maastapoistumisverotusta koskeva 5 artikla on implementoitu Suomen kansalliseen lainsäädäntöön ja direktiivin mukaisia kansallisia säännöksiä on aloitettu soveltamaan Suomessa vuodesta 2020 lähtien. Vaikka EUT:n sekä Suomen kansalliset tuomioistuimet ovat jo vuosien ajan pitäneet ratkaisuissaan Suomen vanhoja maastapoistumisverosäännöksiä SEUT:n turvaaman sijoittautumisvapauden vastaisina, vasta veronkiertodirektiivin asettaman pakon edessä Suomi uudisti kansallista maastapoistumisverotusta koskevaa lainsäädäntöään veronkiertodirektiivin pohjalta. Tutkielman tarkoituksena onkin selvittää, onko maastapoistumisverotusta sääntelevä EVL 51 e § nykyään veronkiertodirektiivin pohjalta tehdyn lakiuudistuksen jälkeen EU-oikeuden (veronkiertodirektiivi, EU:n perusvapaudet, EUT:n oikeuskäytäntö) mukainen. Tämän lisäksi tutkielmassa on tarkoitus selvittää myös, mitkä ovat EVL 51 e §:n uudistuksen mahdolliset vaikutukset maastapoistumisverotukseen Suomessa sekä sovelletaanko EVL 51 e §:ää Suomessa tehokkaammin lakiuudistuksen jälkeen.
  • Rönkkö, Nelli (2022)
    Energiasektori tuottaa noin 75 % maailman kasvihuonekaasupäästöistä. Ilmastonmuutoksen lisäksi erityisesti luontokato vaatii välittömiä toimia. Huolta energia-alaan liittyen ovat viime aikoina aiheuttaneet muun muassa akkuihin, aurinkopaneeleihin sekä tuulivoimaloihin tarvittavien harvinaisten maametallien niukkuus ja niihin liittyvän kaivostoiminnan vaikutukset paikalliselle luonnolle. Perinteisen valtiollisen lainsäädännön ohella yksi mahdollinen tapa vaikuttaa globaalien ympäristöongelmien ratkaisemiseen on yksityinen sääntely, jonka rooli muutoksen synnyttäjänä on usein unohdettu. Tutkielmassa tarkastellaan, mikä on yksityisen sääntelyn rooli ja vaikuttavuus vihreän energian siirtymässä sekä mitä mahdollisuuksia vihreään energiaan liittyvällä yksityisellä sääntelyllä on ympäristöongelmien ratkaisemisen näkökulmasta. Itsesääntelyn käsitettä lähellä olevalla yksityisellä sääntelyllä tarkoitetaan vapaaehtoista sääntelyä, jonka ovat luoneet kansalaisjärjestöt tai muut ei-valtiolliset organisaatiot yritysten ohella tai niiden lisäksi ja johon liittyy usein seuranta-, valvonta- ja ongelmanratkaisumekanismeja. Esimerkkeinä tutkielmassa käytetään RE100-aloitetta, jonka myötä merkittävästi energiaa kuluttavia yrityksiä on sitoutunut käyttämään 100-prosenttisesti uusiutuvaa sähköä keskimäärin vuoteen 2028 mennessä, sekä kansainvälistä EKOenergia-ympäristömerkkiä, joka pyrkii huomioimaan energiantuotannossa ilmaston lisäksi myös luonnon monimuotoisuuden. Tutkielma on sääntelytutkimus. Lähteinä tutkielmassa käytetään energiaan ja ympäristöongelmiin liittyviä virallislähteitä, ympäristöoikeudellista kirjallisuutta sekä yksityiseen sääntelyyn liittyvää kirjallisuutta. Sääntelyä pyritään lisäksi peilaamaan mahdollisimman paljon luonnontieteellisiä tutkimustuloksia vasten. Aineistona tutkielmassa käytetään lisäksi esimerkkeinä toimiviin instrumentteihin liittyviä julkaisuja. Tarkastelun perusteella yksityisen sääntelyn rooli näyttäytyy ennen kaikkea kunnianhimoisempien toimien edistäjänä. Vaikka yksityisillä sääntelyjärjestelmillä pystytään tuottamaan lisäarvoa, eivät ne kuitenkaan korvaa julkista lainsäädäntöä, jonka vastuulle jäävät muun muassa muutoksen kannalta haitallisten tukien ja verovähennysten poistaminen sekä vähimmäistason asettaminen. Yksityisen sääntelyn vaikuttavuuden täyden potentiaalin arvioidaan olevan vielä saavuttamatta, mutta aiemman tutkimuksen perusteella sääntelyjärjestelmiä on mahdollista kehittää vaikuttavuutta edistävään muotoon. Yksityisellä sääntelyllä on suuri potentiaali edistää vihreän energian siirtymää erityisesti globaalien arvoketjujen kautta. Tulevaisuudessa järjestelmissä tulisi huomioida entistä paremmin muun muassa lisäarvon tuottaminen lainsäädännön tasoon nähden, tuotantokapasiteetin aktiivinen lisääminen, energian kaikki loppukäyttöalat sekä energia-alalle olennaisiin raaka-aineisiin liittyvät ongelmat.
  • Helin, Marianne (2022)
    Kaappi-indeksointi on merkittävä sijoittajansuojaan liittyvä ongelma Euroopassa. Kaappi-indeksoinnilla tarkoitetaan toimintaa, jossa sijoittajan oikeutettujen odotusten perusteella aktiivisemman omaisuudenhoidon keinoin sijoitusrahastoa hallinnoiva rahastoyhtiö hyödyntää todellisuudessa passiivisempaa sijoitusstrategiaa. Tutkielman tarkoituksena on kaappi-indeksoinnin oikeudellinen määrittely suomalaiseen sijoitusrahastosääntelyyn perustuen. Kaappi-indeksoinnin oikeudellinen määrittely on tärkeää sijoittajien suojaamiseksi sekä sijoittajille aiheutettujen vahinkojen korvaamisen mahdollistamiseksi. Kaappi-indeksoinnin määritelmää on tutkielmassa lähestytty kokonaisarvioinnin avulla, jossa huomioon otetaan sijoittajien perustellut odotukset, hallinnointipalkkio, sijoitusrahaston ulkoapäin havaittavissa oleva aktiivisuuden taso sekä sijoitusrahaston sisäinen aktiivisuus. Sijoittajansuoja kulkee yleisenä periaatteena läpi tutkielman. Tutkielman tutkimuskysymyksenä on, milloin sijoitusrahaston toiminnan on tarkoituksenmukaisinta katsoa täyttävän kaappi-indeksoinnin määritelmän eli toisin sanoen milloin sijoitusrahaston tosiasiallinen aktiivisuuden taso ei vastaa sijoittajien perusteltujen odotusten mukaista aktiivisuuden tasoa. Sijoittajan perusteltujen odotusten sisältöön vaikuttavat sekä rahastoyhtiön tiedonantovelvollisuus että sijoittajan selonotto- ja tietämisvelvollisuus. Olennaiseksi muodostuu sen arviointi, onko tietoa pidettävä harhaanjohtavana tai totuudenvastaisena. Tutkielmassa esitetyn näkemyksen mukaan sijoittaja saa luottaa tiedonantomateriaalin aktiivisuuden tason kuvaukseen, mikäli kuvausta voidaan pitää totuudenvastaisena tai selvästi harhaanjohtavana. Mikäli avaintietoasiakirjan tai rahastoesitteen aktiivisuuden tason kuvausta ei voida pitää selvästi harhaanjohtavana, tulisi tiedonantomateriaalin harhaanjohtavuutta arvioida kokonaisuutena, jolloin huomioon on otettava tiedonantomateriaalin sisältämien aktiivisuuden tasoon välillisesti liittyvien tietojen merkitys. Tiedonantovirheen lisäksi kaappi-indeksointiin liittyy keskeisesti rahastoyhtiön veloittama hallinnointipalkkio, jolla katsotaan tutkielmassa olevan sijoittajien perusteltujen odotusten suhteen merkitystä vain tilanteissa, joissa hallinnointipalkkion voidaan katsoa puoltavan aktiivisuuden tasoa korottavaa tulkintaa. Sijoitusrahaston ulkoisen aktiivisuuden osalta tutkielmassa katsotaan, että kaappi-indeksoinnin määritelmän täyttymiseksi vaaditaan merkittävää epäsuhtaa sijoittajien perusteltujen odotusten mukaisen aktiivisuuden tason ja sijoitusrahaston metriikoilla mitattavan ulkoisen aktiivisuuden tason välillä. Sijoitusrahaston sisäistä aktiivisuutta ja sen merkitystä on tutkielmassa arvioitu rahastoyhtiön huolellisuus- ja lojaliteettivelvollisuuden kautta. Tutkielmassa esitetyn näkemyksen mukaan sisäiselle aktiivisuudelle tulisi antaa oikeudellista merkitystä, mutta tämänhetkisessä oikeustilassa vaivannäön merkitys on kuitenkin vähäistä.
  • Rajapuro, Siiri (2022)
    Lähtökohtaisesti tavaramerkit nauttivat EU:ssa absoluuttista suojaa kaksinkertaisen samuuden tilanteissa, eli tilanteissa, joissa vertailtavat merkin sekä niiden kattamat tavarat tai palvelut ovat samoja. Lähempi tarkastelu osoittaa, ettei identtisyyssuoja ole siinä mielessä ehdoton, että tavaramerkinhaltija nauttisi suojaa kaikissa tilanteissa – Euroopan unionin tuomioistuin on liittänyt kaksinkertaista samuutta koskevan identtisyyssuojasäännön (tavaramerkkidirektiivin 2015/2436 10 artiklan 2 kohdan a alakohta; tavaramerkkiasetuksen 2017/1001 9 artiklan 2 kohdan a alakohta) yhteyteen nk. funktioteorian tai funktio-opin, jonka mukaan tavaramerkinhaltijan kielto-oikeus kattaakin vain tilanteet, joissa kolmannen toiminta vahingoittaa tai voi vahingoittaa jotakin tavaramerkin tehtävistä. EUT on oikeuskäytännössään tunnustanut, että tavaramerkillä voi olla sen keskeisen alkuperää osoittavan tehtävän ohella muitakin tehtäviä, kuten investointi- ja mainostehtävät, joita voidaan kutsua moderneiksi tavaramerkkifunktioiksi. Käsillä olevassa maisterintutkielmassa tutkitaan ensisijaisesti tavaramerkin investointitehtävälle aiheutuvan vahingon edellytyksiä kaksinkertaisen samuuden tilanteissa, ts. milloin konkreettisesti täyttyy investointitehtävälle aiheutuvan vahingon edellytys identtisyyssuojasäännön nojalla ratkaistavissa tavaramerkkiloukkauskanteissa. Tutkielmassa pyritään myös vastaamaan kysymykseen siitä, miten investointi- ja mainontatehtävä eroavat toisistaan, sillä niiden välinen rajanveto on osoittautunut vaikeaksi ja paikoitellen jopa epätarkoituksenmukaisesti. Tavaramerkin modernien tehtävien suojan tunnustaminen merkitsee siirtymää harhaanjohtavuudelta suojaavasta tavaramerkkioikeudesta kohti investointeja suojaavaa tavaramerkkioikeutta. Vaikka ajatus investointeja suojaavasta tavaramerkkioikeudesta on yleisesti hyväksytty, on moderneja tavaramerkkifunktioita suojaavaa funktio-oppia kohtaan on esitetty kritiikkiä muun ohella siksi, että muistuttaa laajennettua tavaramerkkisuojaa ja ettei tavaramerkin tehtäville aiheutuvan vahingon vaatimus perustu kirjoitettuun oikeuteen. EUT on myös soveltanut funktioteoriaa oikeuskäytännössään epäjohdonmukaisesti.
  • Raikaslehto, Elina (2022)
    Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää kansainvälisen perintöoikeuden sisältöä erityisesti lakiviittauksen näkökulmasta. Tutkielmassa selvitetään perintöasetuksen relevantit säännökset toimivaltaa ja lainvalintaa koskien ja pohditaan perintöasetuksen soveltamisesta syntyviä tulkintaongelmia. Näiden kysymysten osalta keskitytty eritysesti lakiviittauksen kannalta relevantteihin kysymyksiin. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää lainopillisin metodein, mikä on perintöasetuksen perusteella toimivaltainen tuomioistuin ja mitä lakia kansainväliseen perimykseen sovelletaan. Pääasiallinen tutkimuskysymys on selvittää lakiviittausta koskevan oikeuden sisältö ja mahdolliset perittävän syyt lakiviittauksen teolle. Lähteinä tutkielmassa on käytetty lainsäädännön lisäksi oikeuskirjallisuutta ja -käytäntöä. Tämän tutkimuksen tuloksena selvitään, ettei vieraan valtion lakia sovelleta täysin poikkeuksetta. Suoraan sovellettavat säännökset ja ordre public -periaate voivat vaikuttaa perimyksen lopputulokseen. Tässä tutkimuksessa selvitetään, ettei toimivaltaa ja lainvalintaa koskevan asuinpaikkaperusteen soveltaminen ole selvää etenkään silloin, jos perittävä on viettänyt kiertelevää elämää tai hänellä on vahvoja liittymiä eri valtioihin. Samoin huomataan, että testamentin ja lakiviittauksen pätevyyteen sovelletaan eri statuutteja. Lakiviittauksen perusteella perintöstatuuttina sovelletaan valittua lakia. Kuitenkin testamentin aineelliseen pätevyyteen ja määräysten sallittavuuteen sovelletaan sisältöstatuuttia. Testamenttia ja lakiviittausta koskien on mahdollista, että niiden pätevyyteen sovelletaan kolmen eri valtion lakia. Kun määräykset ja säännökset kansainvälisen perintöoikeuden alalla eroavat kansallisista, tutkielmassa todetaan, että oikeudellisen ammattilaisen on tärkeää tunnistaa ne tilanteet, joissa kansainvälisyksityisoikeudellisilla säännöksillä on merkitystä. Yhtenä tutkielman tavoitteena tai tarkoituksena voidaankin pitää näiden seikkojen esille tuomista. Lakiviittauksen teolle voidaan löytää muitakin syitä kuin se, että pyrittäisiin kiertämään leskeä suojaavia säännöksiä tai lakiosajärjestelmää. Esimerkiksi ennakointi ja oikeusvarmuus sekä eri oikeussuhteisiin sovellettavien statuuttien yhdistäminen voi olla perittävän intressissä, kun hän harkitsee lakiviittauksen tekoa. Tämän tutkimuksen lopputuloksena todetaan, että perintöasetuksen soveltamisessa on vielä asioita, joita oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä olisi hyvä selventää ja todetaan että lakiviittauksen käyttöala on kaventunut perintökaaren aikaisesta. Tutkielmassa esitetään, että perusteltua voisi olla harkita lakiviittauksen käyttöalan laajentamista niissä tapauksissa, joissa perittävällä olisi hyväksyttävä peruste lakiviittauksen teolle.
  • Takala, Minni (2022)
    Perintökaaren (1965/40) 23:7.1:n mukaan pesänjakajan on määrättävä perinnönjaon aika ja paikka sekä todistettavasti kutsuttava osakkaat toimitukseen. Pesänjakajan on, jos kaikki osakkaat ovat tulleet saapuville, koetettava saada heidät sopimaan jaosta. Jos sopimus saadaan aikaan, jako on toimitettava sen mukaisesti. Tässä tutkielmassa tarkastellaan pesänjakajan roolin ja osakkaiden sopimusvapauden välistä suhdetta pesänjakajan toimittamassa toimitusjaossa. Perinnönjako on osakkaiden kannalta merkityksellinen toimitus, sillä lähtökohtaisesti he saavat omaisuuden omistusoikeuden perinnönjaon tultua lainvoimaiseksi. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, kuinka laajaksi osakkaiden sopimusvapaus toimitusjaon sisällöstä voidaan ymmärtää ja mihin sopimusvapaus rajoittuu. Lisäksi toimitusjakoon liittyvänä tutkielmassa käsitellään pesänjakajan velvollisuuksia ja mahdollista vahingonkorvausvastuuta. Tutkielmassa esitetään, että osakkaiden sopimusvapaus toimitusjaon sisällöstä on ymmärrettävä laajaksi: heillä on esimerkiksi yksimielisinä oikeus sivuuttaa testamentintekijän testamentissaan antamat jaon sisältöä koskevat määräykset. Pesänjakajan on toimitettava jako osakkaiden sopimuksen mukaisesti, vaikka se johtaisi kohtuuttomuuteenkin. Osakkaiden sopimus voi kuitenkin koskea ainoastaan heidän keskinäisiä suhteitaan. Toisen merkittävän rajoituksen osakkaiden sopimukselle muodostaa edunvalvonnassa oleva osakas. Mikäli pesän osakas nimittäin on edunvalvonnassa, on pesänjakajalla velvollisuus kontrolloida sopimusta ja valvoa, että se on edunvalvonnassa olevan osakkaan edun mukainen. Pesänjakajan on toimittava toimessaan objektiivisuus- ja informaatiovelvollisuutensa mukaisesti siten, että kullakin osakkaalla on tasavertainen mahdollisuus vedota omiin oikeuksiinsa. Vaikka perintökaari ei mainitsekaan mitään pesänjakajan vahingonkorvausvastuusta, on pesänjakaja lähtökohtaisesti korvausvastuussa esimerkiksi virheellisten neuvojensa tai toimiensa aiheuttamista vahingoista pesän osakkaille. Pesänjakajan korvausvastuun ollessa sopimukseen perustuvaa, ovat puhtaat varallisuusvahingotkin lähtökohtaisesti korvattavia.
  • Karttunen, Netta (2022)
    Tutkielmassa tarkastellaan sitä, voidaanko perustuslain muuttamiselle tunnistaa sisällöllisiä rajoja Suomessa. Aihetta on aivan viime vuosikymmeninä tarkasteltu runsaasti kansainvälisessä tutkimuksessa ja oikeuskäytännössä, mutta aihe ei ole Suomessa saanut juurikaan huomiota. Perustuslain sisällöllisillä muuttamiskielloilla ja -rajoituksilla pyritään tyypillisesti suojaamaan perustuslain ydintä tai perusratkaisuja muutoksilta. Tutkielmassa tarkastellaan lainopillista metodia hyödyntäen nykyistä perustuslakiamme ja pyritään ymmärtämään, voidaanko siitä tunnistaa sellaisia ydinperiaatteita tai perusratkaisuja, joiden muuttaminen ei ole mahdollista edes perustuslain muutosmenettelyssä. Lisäksi tarkastellaan sitä, voisivatko tällaiset muutosrajoitukset saada Suomen oikeusjärjestelmässä minkäänlaisia vaikutuksia. Tarkoituksena on ymmärtää, onko tällaiselle doktriinille Suomessa sijaa. Suomessa lainsäätäjän suvereniteetti on vahva, ja perustuslain muuttamiselle ei ole tunnistettu ehdottomia sisällöllisiä esteitä. Ajatus joidenkin perustuslain säännösten erityisestä suojelusta ei kuitenkaan ole Suomessakaan täysin vieras. Oikeuskirjallisuudessa on tunnistettu uuden perustuslain ajalta sääntelyä, jonka voidaan ajatella jossain määrin rajoittavan perustuslain muuttamista. Lisäksi perustuslain muuttamisessa painotetaan aineellisen jatkuvuuden, perustuslain perusratkaisujen vakauden ja perustuslain pysyvyyden turvaamista. Perustuslaki-valiokunta on myös asettanut perustuslain muuttamiselle kriteereitä, jotka vaikuttavat muutoksen hyväksyttävyyteen. Toisaalta kotimaisessa valtiosääntöoikeudessa ei kovinkaan vahvasti ole asetettu perustuslain sisältöä mihinkään sisäiseen hierarkiaan, mikä vaikeuttaa perustuslain suojattavan sisällön selkeää tunnistamista. Myös kansainvälisillä ihmisoikeusvelvoitteilla ja EU-oikeudella näyttäisi olevan merkitystä arvioitaessa sisällöllisiä rajoja perustuslain muuttamiselle. Tutkielmassa tarkasteltiin myös sitä, onko Suomessa millään taholla toimivaltaa arvioida perustuslain muutosten sisältöä. Suomessa perustuslakivaliokunnalla vaikuttaisi olevan vahva asema perustuslain sisällön arvioimisessa. Koska tuomioistuimilla on vain rajattu toimivalta tutkia tavallisten lakien perustuslainmukaisuutta, olisi epätodennäköistä, että ne voisivat ottaa perustuslain muutoksiin vahvasti kantaa. Koska tuomioistuimet voivat joutua suorittamaan tulkintaa perustuslain sekä EU-oikeuden tai ihmisoikeusvelvoitteen välillä, voi niillä olla kuitenkin jonkinlainen epäsuorempi rooli myös perustuslakimuutosten sisällön arvioinnin osalta. Tutkielma luo yleiskuvaa siitä, miltä kotimainen valtiosääntöjärjestelmä näyttää perustuslain sisällöllisen muuttamattomuuden kontekstissa, ja nostaa esiin havaintoja, joita perustuslain muuttamisrajoista voidaan kotimaisesta näkökulmasta tehdä. Tutkielman lopulla esitetään myös pohdintaa siitä, miten perustuslain ydinperiaatteita voitaisiin suojata niin, että se sopisi kotimaiseen valtiosääntöjärjestelmään.
  • Wang, Sofia (2022)
    Ihmisen luovuuden rinnalle on lisääntyvissä määrin noussut uusi luovuuden laji: koneen luovuus. Tämä herättää oikeustieteen alala monia avoimia kysymyksiä, jotka liittyvät ennen kaikkea tekijänoikeuteen sekä siviilioikeudelliseen vastuuseen. Tämän tutkielman tavoitteena on ollut tutkia näiden kahden oikeudenalojen väliin sijoittuvaa kysymystä siitä, kuinka korvausvastuu määräytyy silloin, kun tekijänoikeudenloukkaus on aiheutunut hyödynnettäessä tekoälyä tuottamaan luovaa sisältöä. Tutkimusta voidaan pitää tarpeellisena, sillä vaikka oikeuskirjallisuudessa on esitetty joitakin puheenvuoroja tekoälyjen tuottamien teosten tekijänoikeuksista, kysymykset korvausvastuusta ovat sen sijaan jääneet vähemmälle huomiolle. Tällä hetkellä tekoälystä ei ole voimassa omaa erityislainsäädäntöä. Edellä kuvattuihin tilanteisiin on siksi sovellettava olemassa olevia tekijänoikeuslakiin sekä yleiseen vahingonkorvausoikeuteen sisältyviä säännöksiä ja normeja. Ensimmäisenä tutkimuskysymyksenäni tarkastelenkin siis sitä, kuinka korvausvastuu tekijänoikeudenloukkauksesta määräytyy näiden säännösten perusteella. Tutkielman toisena kysymyksenä on se, kuinka lainsäädäntöä tulisi kehittää paremmin tekoälyaikaa vastaavasti. Tarkastelen siis tutkielmassani muutamia keskeisimpiä ehdotuksia ja sitä, voidaanko tulevaa lainsäädäntöä perustaa niihin. Tarkasteltavat vaihtoehdot ovat tekoälyle myönettävä itsenäinen oikeussubjektius, olemassa olevan lainsäädännön hienosäädöt sekä tekoälysovelluksen valmistajan tai hyödyntäjän ankaran vastuun mallin omaksuminen.
  • Nieminen, Minka (2022)
    Perittävän kuolema vaikuttaa monesti kaikista konkreettisimmin hänen leskeksi jäävän puolisonsa elämään. Puolison kuolema johtaa paitsi lesken elämän muuttumiseen, usein myös hänen taloudellisen toimeentulonsa ja elintasonsa heikkenemiseen. Puolison kuolemasta seuraavia taloudellisia vaikutuksia on pyritty minimoimaan lainsäädännön keinoin. Vuonna 1983 voimaan tullut lesken hallintaoikeutta koskeva PK 3:1a on yksi lesken asemaa kaikista keskeisimmin turvaava säännös. PK 3:1a:n säännös turvaa leskelle vähintäänkin oikeuden pitää ensin kuolleen puolison jäämistöön kuuluvan asunnon jakamattomana hallinnassaan, jollei lesken varallisuuteen kuulu leskelle kodiksi sopivaa asuntoa. Jos rintaperillinen tai testamentinsaaja ei vaadi jakoa, on leskellä oikeus pitää koko jäämistö jakamattomana hallinnassaan. Lisäksi leskellä on aina oikeus pitää puolisoiden yhteiseen kotiin sisältynyt tavanomainen asuinirtaimisto jakamattomana hallinnassaan. Tässä maisterintutkielmassa keskitytään PK 3:1a:n ulottuvuuksista asumissuojaan eli lesken oikeuteen pitää jäämistöön kuuluva asunto jakamattomana hallinnassaan. Tutkielman tarkoituksena on selvittää asumissuojan tarkka sisältö ja suojan saamisen edellytykset sekä kartoittaa sääntelyyn liittyviä ongelmakohtia. Kysymyksenasetteluna on tutkia, kuinka lesken asumissuojaan liittyvät tulkintaongelmat ratkaistaan. Kysymykseen vastaamiseksi tutkielmassa tarkastellaan säännöksen esitöistä ilmenevää suojasäännöksen taustaa ja tarkoitusta. Lisäksi tutkielmassa selvitetään, mitä ilmenemismuotoja säännöksen tavoitteilla oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä on katsottu olevan. Toisena tutkimuskysymyksenä tutkielmassa on selvittää, voiko testamenttioikeudellisessa oikeuskirjallisuudessa muotoiltua leskelle suopean tulkinnan periaatetta soveltaa myös asumissuojaa koskevien ristiriitatilanteiden ratkaisuun. Leskelle suopean tulkinnan periaatteella tarkoitetaan sitä, että ristiriitatilanteissa tulisi valita leskelle suopea tulkintaratkaisu lesken ja perillistahon etujen ollessa vastakkain, näytön ollessa puolin ja toisin tasavahvaa. Periaatteen juuret ovat puolisoiden keskinäisissä käyttöoikeustestamenteissa. Oikeuskirjallisuudessa on selvitetty, että ensin kuollut puoliso on useimmissa tilanteissa halunnut suosia leskeä perillisiin tai toissijaisiin testamentinsaajiin nähden. Periaatteen soveltuminen lesken asumissuojaa koskeviin kysymyksiin näyttäytyy jokseenkin epävarmana. Tutkimuskysymyksiin vastattaessa tutkielmassa havaittiin, että huolimatta siitä, että lesken hallintaoikeutta koskeva sääntely on ollut voimassa jo 39 vuotta, liittyy säännöksen soveltamiseen yhä paljon tulkinnallisia epäselvyyksiä. Tutkielmassa päädytään johtopäätökseen, jonka mukaan säännöksen tarkoitusperien toteuttamiseksi PK 3:1a:n säännöstä on toisinaan syytä tulkita hieman sen sanamuodosta poikkeavasti, lesken etuja painottaen. Leskelle suopean tulkinnan periaate sopii moneen säännöksen soveltamistilanteeseen, mutta ei suinkaan kaikkiin. Tämän vuoksi periaatetta on sovellettava varoen. Ratkaisun hakeminen säännöksen tarkoituksesta ja tavoitteista on monesti perustellumpaa.
  • Lindgren, Heidi (2022)
    Suurin osa keksinnöistä luodaan yrityksissä ja valtion laitoksissa työ- ja virkasuhteiden aikana. Kun työntekijät työajallaan ja työnantajan resursseja hyödyntäen luovat keksintöjä, on ratkaistava, kenelle oikeudet työn teoksiin kuuluvat. Työoikeuden ja patenttioikeuden välillä vallitsee normiristiriita, sillä työoikeudellisten periaatteiden mukaan työn tulokset kuuluvat työnantajalle, kun taas patenttioikeuden mukaan keksintö kuuluu keksijälle. Työsuhdekeksintöjärjestelmässä ristiriita on pyritty ratkaisemaan erityislaeilla (työsuhdekeksintölaki ja korkeakoulukeksintölaki). Työsuhdekeksintölailla pyritään sääntelemään työsuhdekeksintöjärjestelmää siten, että se toimisi mahdollisimman hyvin kaikissa hyvinkin erilaista toimintaa harjoittavissa yrityksissä. Erilaiset joustavat työjärjestelyt ja niin sanottu epätyypillinen työ ovat viime vuosikymmenten aikana yleistyneet. Epätyypillisestä työstä on tullut jopa niin tavanomaista, että sitä voidaan tänä päivänä jo pitää normaalina työnä. Työelämän monimuotoisuus ja etenkin erilaiset työnteon muodot tuovat kuitenkin uusia haasteita työsuhdekeksintöjärjestelmälle. Tutkielman tarkoituksena on lainopin avulla tarkastella työsuhdekeksintöjärjestelmän soveltuvuutta epätyypilliseen työhön. Tutkielmassa epätyypillistä työtä tarkastellaan etenkin vuokratyösuhteiden, määräaikaisten työsuhteiden sekä toimeksiantosopimusten kautta. Jokaiseen ryhmään liittyy erityispiirteitä ja tutkielman tarkoituksena on tarkastella näiden erityispiirteiden vaikutusta siihen, mille taholle työsuhdekeksintöön liittyvät oikeudet siirtyvät, vai siirtyvätkö ne ylipäätään. Tutkimuskysymyksiä tarkastellaan etenkin työntekijän oikeuksia silmällä pitäen sekä kohtuullisen korvauksen näkökulmasta. Tutkielman tarkoituksena on myös tarkastella työsuhdekeksintölain tarkoituksen toteutumista sekä sitä, kannustaako järjestelmä luomaan keksintöjä epätyypillisessä työssä. Tutkielman näkökulma on kansallinen, mutta tutkielmassa hyödynnetään myös pohjoismaisia lähteitä argumentaation tukena. Tutkielman tarkoituksena on tarkastella työsuhdekeksintölain soveltuvuutta epätyypilliseen työhön, eikä tutkielman avulla sinänsä pyritä esittämään ratkaisuja siihen, minkälainen lainsäädännön tulisi olla.