Browsing by Issue Date

Yrityskaupat ovat olennainen osa tervettä ja toimivaa taloutta. Yrityskauppojen myötä voidaan saavuttaa parannuksia muun muassa yritysten kilpailukykyyn ja elinkelpoisuuteen. Samalla ne voivat kuitenkin mahdollistaa myös yritysten markkinavoiman lisääntymisen, josta aiheutuu haittaa niin kuluttajille kuin yhteiskunnalle laajemminkin. Yrityskauppavalvonnan tarkoituksena on puuttua nimenomaan tällaisiin haitallisiin muutoksiin markkinoiden rakenteessa. Kilpailuongelmia herättävissä yrityskaupoissa kilpailuviranomaisen tulee pyrkiä ensisijaisesti ratkaisemaan havaitut kilpailuhuolet yrityskaupan osapuolten antamin sitoumuksin. Yrityskaupalle asetettavat ehdot voivat kohdistua liiketoiminnan tai sen osan luovutuksiin sekä keskittymän tulevan käyttäytymisen sääntelemiseen. Sitoumuksilla on näin ollen olennainen merkitys niiden kohteena olevan yrityskaupan lopullisen sisältöön, mikä tekee niistä mielenkiintoisen tutkimuskohteen. Tutkielmassa tarkastellaan yrityskauppavalvonnan yhteydessä annettavia sitoumuksia koskevia käytäntöjä Suomessa. Tarkastelun tavoitteena on muodostaa kattava yleiskuva sitoumusten tarjoamiseen liittyvistä käytännöistä sekä arvioida kuinka nämä käytännöt ovat kehittyneet viimeisen kymmenen vuoden aikana. Sitoumuskäytäntöä pyritään systematisoimaan tarkastelemalla sekä Kilpailu- ja kuluttajaviraston (”KKV”) että Euroopan komission antamia ohjeistuksia ja päätöksiä yrityskauppa-asioissa. Yrityskauppavalvonnan erityisluonteen vuoksi oikeusdogmaattista lähestymistapaa täydennetään myös muilla tutkimusmetodeilla. Erityisesti kvantitatiivinen tutkimusote on keskeisessä asemassa kilpailuviranomaisten ratkaisukäytännöstä tunnistettavien laajempien kehityssuuntien hahmottamisessa. Tutkielmassa tehdään neljä keskeistä havaintoa viimeaikaisesta sitoumuskäytännöstä. Ensinnäkin huomataan, että valinta rakenteellisten ja ei-rakenteellisten sitoumusten välillä noudattaa edelleen tyypillisesti jakoa horisontaalisiin ja vertikaalisiin yrityskauppoihin. Toiseksi havaitaan yhä useamman yrityskaupan päätyvän jatkokäsittelyvaiheeseen sekä niiden päätteeksi annettavien sitoumusten lisääntyneen. Tämän katsotaan voivan olla seurausta KKV:n linjanmuutoksesta ja/tai valvontaprosessin yleisestä kehittymisestä. Kolmanneksi todetaan KKV:n olleen aiempaa kiinnostuneempi luovutettavien omaisuuserien ostajista. Tämä on nähtävissä erityisesti etukäteisostaja- sekä fix-it-first-sitoumusten nopeasta yleistymisestä KKV:n ratkaisukäytännössä muutaman viime vuoden aikana. Lopuksi todetaan digitaalisten markkinoiden asettavan uusia vaatimuksia myös sitoumusten näkökulmasta. Tämän ennakoidaan johtavan ei-rakenteellisten sitoumusten yleistymiseen tulevaisuudessa.

Tutkielmassa käsitellään vastuun samastukseksi kutsuttua osakeyhtiölaissa (OYL) sääntelemätöntä poikkeusta osakkeenomistajien rajoitetusta vastuusta. Samastus on ilmiönä tunnistettu ja pitkälti hyväksytty oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa. Kiintopisteeseen otetaan yleisen tietosuoja-asetuksen (TSA) mukaisten vahingonkorvausten sekä hallinnollisten sanktioiden kohdentaminen ja samastus niiden jokseenkin erityisen luonteen takia. Aihe on monien yhtiöiden kannalta merkittävä, koska edellä mainitut TSA:n mukaiset seuraamukset voivat nousta rahalliselta arvoltaan hyvinkin korkeiksi ja vaikuttaa kohtalokkaasti etenkin pienten ja keskisuurten yritysten toimintaan. Maksuvaikeuksiin joutuvan yhtiön osakkeenomistajia voi kiinnostaa, voivatko he joutua vastuuseen yhtiön velvoitteista maksukyvyttömyyden uhatessa. Intuitiivinen vastaus on, että osakkeenomistajat eivät ole henkilökohtaisessa vastuussa yhtiön veloista edes konkurssissa, mutta tutkielmassa huomataan, että tähän pääsääntöön on varsin yllättävä ja jokseenkin epäselvä poikkeus TSA:ssa. Havaitusta poikkeuksesta ei kuitenkaan ole vielä sitovaa alaspesifiä oikeuskäytäntöä kansallisella eikä unionin tasolla. Ennen tietosuojavastuiden erityispiirteisiin tutustumista tutkielmassa syvennytään vastuun samastukseen yhtiöoikeudessa. Samastus on tietoisesti osakeyhtiölain muutostarpeita tutkittaessa jätetty kehittymään oikeuskäytännön varaan. Tätä kotimaista oikeuskäytäntöä sekä sitä tulkitsevaa kirjallisuutta hyödyntäen samastukselle pyritään tässä tutkielmassa luomaan mahdollisimman yleisesti pätevät edellytykset, joiden täyttyessä osakkeenomistajien rajoitetusta vastuusta voidaan poikkeuksellisissa tilanteissa poiketa. TSA:n mukaisten vahingonkorvausten ja sanktioiden osalta perehdytään siihen, mille taholle ne asetuksen mukaan kohdennetaan ja vaikuttaako se osakkeenomistajien vastuuasemaan. Itse asetus on vastuiden kohdentamisen suhteen melko selkeäsanainen, mutta sen johdanto-osassa oleva viittaus SEUT 101 ja 102 artikloihin sekoittaa pakkaa. Niitä koskevan EUT:n oikeuskäytännön mukaan vastuut kilpailuoikeudellisista rikkomuksista voidaan kohdentaa taloudellisille yksiköille, jotka voivat koostua useista oikeushenkilöistä. Tämän perusteella Euroopan tietosuojaneuvosto on ohjeistuksessaan linjannut, että myös emoyhtiö voidaan asettaa vastuuseen tytäryhtiönsä hallinnollisten sanktioiden maksamisesta. Lopuksi otetaan kantaa siihen, miten tämä soft law -luonteinen linjaus vaikuttaa osakkeenomistajien vastuuseen TSA:n mukaisista seuraamuksista. Asiantila ei ole täysin selvä, koska EUT ei ole vielä ottanut siihen kantaa, eikä kansallistakaan käytäntöä juurikaan ole. Lisäksi, jos ohjeistusta on tulkittava niin, että emoyhtiö voidaan asettaa vastuuseen vain hallinnollisista sanktioista, niitä kohdellaan eri tavalla kuin vahingonkorvauksia. Tämä asettaa haavoittuvassa asemassa olevat vahingonkorvausvelkojat epäedulliseen asemaan. Konsernien näkökulmasta vastuun rajoittumien vain yksittäiseen yhtiöön on osakkeenomistajan oikeusturvan kannalta hyvä asia, mutta asetuksen soveltamisen epäjohdonmukaisuuden takia jää nähtäväksi, miten oikeuskäytännössä eri seuraamuksia lopulta tullaan kohtelemaan.

Tutkimuksessa käsitellään työsopimuslain (55/2001) 7 luvun 2 §:n mukaista työsopimuksen irtisanomista. Tarkastelu kohdistuu siihen, milloin irtisanomisperusteen asiallisuuden ja painavuuden vaatimus täyttyy silloin, kun irtisanomisperusteena on työntekijän epäasiallinen käyttäytyminen. Tutkimus on toteutettu pääosin lainopillisin metodein, sillä tutkimuskohteena on voimassa oleva työoikeudellinen sääntely. Työsopimuslain 7 luvun 2 §:n mukaan työntekijästä johtuvana tai hänen henkilöönsä liittyvänä asiallisena ja painavana irtisanomisperusteena voidaan pitää työsopimuksesta tai laista johtuvien, työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavien velvoitteiden vakavaa rikkomista tai laiminlyöntiä sekä sellaisten työntekijän henkilöön liittyvien työntekoedellytysten olennaista muuttumista, joiden vuoksi työntekijä ei enää kykene selviytymään työtehtävistään. Asiallisuuden ja painavuuden vaatimuksen voi täyttää sellainen työntekijän epäasiallinen käyttäytyminen, jonka vuoksi työnantajalta ei voida enää kohtuudella edellyttää työsopimussuhteen jatkamista. Arviointi toteutetaan kokonaisharkinnan avulla, jossa otetaan huomioon sekä työntekijän että työnantajan tilanteeseen vaikuttavat olosuhteet. Johtopäätöksenä todetaan, että arvioitaessa työntekijän epäasiallista käyttäytymistä työsopimuslain tarkoittamana asiallisena ja painavana syynä, on käsillä hyvin tulkinnanvarainen irtisanomisperuste. Tulkinnanvaraisuus johtuu etenkin siitä, että työntekijän epäasiallista käyttäytymistä on usein haastavaa näyttää objektiivisesti toteen. Lisäksi päättämisharkinta on erityisen haastavaa tilanteissa, joissa työntekijä on hoitanut työtehtävänsä moitteettomasti. Tutkimuksen mukaan irtisanomiseen oikeuttavaa työntekijän epäasiallista käyttäytymistä voi olla yhteistyökyvyttömyys ja muut työntekijästä johtuvat yhteistyöongelmat, häirintä ja kiusaaminen sekä epäasiallinen kielenkäyttö. Mitä moitittavammasta menettelystä on kyse, sitä vähemmän tuomioistuin on harkinnassaan kiinnittänyt huomiota työntekijän työtehtävien suorittamisen laatuun.

The Cambridge Analytica scandal placed the spotlight on how social media users’ personal data can be exploited for political gain and consequently, putting liberal democracy at risk. The scandal motivated this thesis to evaluate how the common values of the Union enshrined in Article 2 of the Treaty on European Union (TEU) are impacted by digital platforms. This thesis focuses on the rule of law, fundamental rights, and liberal democracy as the three principles of the Union’s common values. The thesis considers the closeknit, interdependent relationships between the three principles, and evaluates the threats posed by digital platforms on the framework of values established by Article 2 TEU. Through analysing caselaw on data protection and existing research on Article 2 TEU, it is concluded that the business models of the biggest digital platforms put the three principles at risk. Therefore, it is recommended that legislators, Court of Justice of the European Union as well as local data protection authorities take a firm stand against digital platforms to uphold data protection and the common values of the Union.

Since early 2020, COVID-19 has indiscriminately affected societies around the globe, resulting in significant consequences on various aspects of our lives. Nonetheless, throughout the pandemic, our human and planetary systems have had to confront additional crises, such as rapid climate change. As such, there is a growing concern about environmental problems related to consumption and waste management, and research points to the need for extensive, substantial shifts in our societies and activities. In 2020, the European Commission published the European Green Deal, an unprecedented and transformative policy framework, aiming to reshape the landscape of sustainability in the European Union. At the forefront of the European Green Deal is the objective of transforming the European Union into a circular economy, shifting away from the linear economy model. Key activities to promote sustainability and a circular economy are different forms of material and product reuse, such as upcycling, furthermore, contributing to preserving the life cycle of a product. Despite its contribution to a sustainable and circular economy, upcycling may potentially constitute trademark infringement under the current framework of EU trademark law. Significantly, trademark proprietors may invoke their rights to oppose attempts by third parties to upcycle products containing the proprietor's trademark if done without the consent of the trademark proprietor. The intersection between trademark rights, sustainability, and the circular economy furthermore presents the need to reconsider the current trademark system in light of the growing environmental challenges of our society. Situated within the context of upcycling, this thesis aims to provide insight into the alignment of prevailing EU trademark law with the objectives of promoting sustainability and a circular economy in the EU. Furthermore, this thesis contributes with a discussion of how the trademark law can be better shaped to ensure integration with sustainability and circularity objectives. The thesis concludes that under the current trademark system, the extent to which trademark proprietors can control their products in relation to activities conducted by third parties is not aligned with the objectives of the European Green Deal. In the future, structural-level amendments to the current trademark law could be made to promote sustainability and circularity. However, at the present, revisiting existing provisions, namely exceptions and limitations, can be considered a viable strategy. Overall, it is argued that existing provisions should be interpreted more broadly, ensuring that the trademark system evolves with contemporary interests and does not impede the development of sustainable and circular practices.

Benefit corporation on yritys, jonka tarkoituksena on tuottaa voittoa osakkeenomistajilleen sillä ehdolla, että taloudellinen voitto saadaan aikaan harjoittamalla liiketoimintaa vastuullisista lähtökohdista. Benefit corporation -malli jakautuu kahteen eri pääkategoriaan: benefit corporation on oikeudellinen yhtiömuoto ja B Corp yksityisen sektorin tahon tarjoama sertifikaatti. Benefit corporation -ilmiön taustalla on kahden yhtiöoikeudellisen teorian, osakkeenomistajakeskeisyyden ja sidosryhmäteorian, välinen vastakkainasettelu. Voitontavoittelua ja sidosryhmien huomioimista yhdistelevän hybridimallin luomisen kannatuksen taustalla voidaan nähdä perinteisten yhteisömuotojen puutteellisuus, yritysmaailman epävarmuus yhteiskuntavastuun ja voiton tavoittelun yhdistämisen sallittavuudesta, kasvun ja omistajavaihdoksien tuomat haasteet sekä tahto valjastaa yrityssektori yhteiskuntavastuun suunnannäyttäjäksi. Ensimmäinen benefit corporation -laki saatettiin voimaan Marylandin osavaltiossa vuonna 2010. Benefit corporation -laki on nyky-ään voimassa yli neljässäkymmenessä Yhdysvaltain osavaltiossa ja muutamassa muussa Euroopan, Etelä-Amerikan ja Afrikan valtiossa. Benefit corporation -lainsäädäntö perustuu laajalti mallilainsäädäntöön, jonka neljä kulmakiveä ovat yhteiskuntavastuullisuutta ja voitontavoittelua yhdistävä toiminnan tarkoitus, yhtiön johdon sidosryhmiin liittyvät velvollisuudet, laajennettu kanneoikeus sekä avoimuutta ja läpinäkyvyyttä lisäävät raportointisäännökset. Ensimmäinen ja Suomessa jo nykyään mahdollinen tapa omaksua benefit corporation -malli on B Corp -sertifikaatin hankkiminen. Sertifikaatin myöntämisen edellytyksenä on maakohtaisten oikeudellisten vaatimusten täyttyminen. Mahdollisen kotimaisen benefit corporation -lain säätämisen kannalta tutkielmassa kartoitetaan relevantin yhtiöoikeudellisen sääntelyn nykytilaa. Tutkielmassa tullaan siihen lopputulokseen, että Suomen osakeyhtiölaki ei ole osakkeenomistajakeskeisyyden periaatteen mukainen, vaan voittoa osakkeenomistajille tuotetaan pitkällä aikavälillä valistuneen arvonmaksimoinnin hengessä. Yhtiön pitkän aikavälin taloudelliseen tuloksellisuuteen tähtäävä tarkoitussäännös sallii yhtiön johdolle käytännöllisesti katsoen melko laajat mahdollisuudet yhteiskuntavastuun tavoitteluun. Valistuneen arvonmaksimoinnin periaate osoittaa kotimaisen osakeyhtiölain kuuluvan kuitenkin niin sanotun heikon yhteiskuntavastuun piiriin. Vahvan yhteiskuntavastuullisuuden mukaisuus edellyttäisi mahdollisuutta sellaiseen päätöksentekoon, jossa voiton tavoittelu edes pitkällä aikavälillä ei ole avainasemassa ja sidosryhmien etujen huomioiminen nostetaan samalle tasolle osakkeenomistajien edun kanssa. Kotimaisen yhtiöoikeuden puitteissa pitkäaikaisen voitontavoittelun sivuuttavat vastuullisuuspyrkimykset voidaan mahdollistaa muuttamalla yhtiön toiminnan tarkoitusta yhtiöjärjestysmääräyksellä. Benefit corporation -lain säätämisessä kohdattaisiin Suomessa monia haasteita. Viherpesun torjunnan välineenä benefit corporation -yhtiömuoto olisi heikko, sillä sääntelystä puuttuva johdonmukaisuus ja täytäntöönpanomekanismien tehottomuus vähentävät ajan myötä benefit corporation -nimikkeen uskottavuutta ja painoarvoa. Valistuneen arvonmaksimoinnin mukaisella voitontavoittelulla ja yhtiöjärjestysmuutoksilla voidaan käytännössä luoda tarpeeksi kattava turvasatama vahvaan yhteiskuntavastuuseen sitoutuneen yhtiön johdolle, joka haluaa toteuttaa laajojakin vastuullisuushankkeita. Pelkkä yritysjohtajien mahdollinen epävarmuus voitontavoittelun rajoihin liittyvästä oikeustilasta ei yksinään riitä perusteeksi suomalaisen benefit corporation -lain säätämiselle. Toiminnan tarkoitusta koskevat benefit corporation -mallilainsäädännön säännökset eivät toteuta tavoitettaan sidosryhmien huomioimisesta selkeästi, kun tulkinnanvaraisuuksia on enemmän kuin käytännön suuntaviivoja. Lisäksi uuden yhtiömuodon lisääminen osakeyhtiön ja yleishyödyllisen yhteisön väliin voisi kuitenkin horjuttaa olemassa olevia yhteisömuotoja. Benefit corporation -yhtiömuotoa voitaisiin väärinkäyttää luomalla benefit corporationeista mielikuvaa ”hyvänä yrityksenä” siinä missä tavalliset osakeyhtiömuotoiset kilpailijat olisivat ”huonoja yrityksiä”, jotka eivät toimi vastuullisesti. Lain säätäminen voisi vahvistaa väärää käsitystä siitä, että perinteisiä osakeyhtiöitä johdetaan pelkkä osakkeenomistajien taloudellinen voitto tähtäimessä. Benefit corporation -raporttia laadittaessa käytettävän standardin vapaa valittavuus, tilintarkastajan varmentamisvelvollisuuden puuttuminen ja virallisen sanktion puute raportin julkaisematta jättämisestä tekevät benefit corporation -mallilainsäädännön mukaisesta raportointivelvollisuudesta alttiin väärinkäytölle ja viherpesulle. Lisäksi benefit corporation -mallin yleishyödyllisen toiminnan tarkoituksen täytäntöönpanomenettely näennäisesti laajentaa osakeyhtiölain mukaista kanneoikeutta, mutta loppujen lopuksi säännökset tuovat vähän konkretiaa ja paljon epäselvyyttä. Tutkielmassa tullaan siihen lopputulokseen, että benefit corporation -mallin mukainen voitontavoittelun ja yhteiskuntavastuun yhdistävä ”hybridiyhtiö” on mahdollista luoda olemassa olevan yhtiöoikeudellisen sääntelyn puitteissa. Lähitulevaisuuden vahvan yhteiskuntavastuun periaatteen mukainen yhtiö syntyy yleishyödyllisen toiminnan tarkoituksen mahdollistavalla yhtiöjärjestysmääräyksellä ja EU-sääntelyn mukaisilla vastuullisuusvelvoitteilla, eikä benefit corporation -laille näin ollen ole paikkaa suomalaisessa yhtiöoikeudessa.

Suomen lainsäädäntöön on sisältynyt jo pitkän aikaa erisisältöistä lainsäädäntöä, jonka nojalla on seurattu ja mahdollisesti estetty ulkomaisten sijoittajien toteuttamia omistusosuuksien hankintoja suomalaisista yrityksistä. Erityisesti Suomen liittyminen Euroopan unioniin johti kuitenkin siihen, että Suomen oli arvioitava uudelleen ulkomaisten sijoitusten seurantaa koskevaa lainsäädäntöään. Euroopan unionin tavoite vapaista sisämarkkinoista edellyttää perusvapauksien tehokasta toteuttamista. Tästä huolimatta Euroopan unionin jäsenvaltiot voivat rajoittaa perusvapauksien toteuttamista muun muassa jäsenvaltion turvallisuuteen liittyvistä syistä johtuen. Suomen nykyisen lainsäädännön puitteissa ulkomaisia yritysostoja voidaan seurata ja rajoittaa erittäin tärkeän kansallisen edun suojelemiseksi. Vuodesta 2020 alkaen ulkomainen yritysosto on ollut mahdollista vahvistaa myös ehdollisena. Tutkielmassa tarkastellaan seuraavia ehtojen asettamista koskevia kysymyksiä: miten ehtojen asettamista koskevaan säännökseen on suhtauduttava sääntelyteoreettisesta näkökulmasta, mitä tarkoitetaan yhtäältä sillä, että ehtoja on mahdollista asettaa vain erittäin tärkeän kansallisen edun suojelemiseksi ja toisaalta sillä, että ehtojen tulee olla välttämättömiä, ja miten yksittäisen ulkomaisen yritysoston yksilölliset piirteet määrittävät asetettavien ehtojen sisältöä. Tutkielmakysymyksiä tarkastellaan lainopin, teoreettisen lainopin, regulaatioteorian ja oikeustaloustieteen metodein. Ehtojen asettamisessa on kyse hyvin uudesta sääntelystä, eikä ratkaisukäytäntöä ole vielä muodostunut. Lisäksi ehtojen asettamista koskeva säännös ja sitä koskevat lain esityöt ovat luonteeltaan hyvin avoimia. Siten säännöstä koskeva oikeustila on tällä hetkellä äärimmäisen epäselvä ja joiltain osin jopa täysin ratkaisematon. Tutkielmassa pyritään systematisoimaan ehtojen asettamiseen liittyviä perustavanlaatuisimpia kysymyksiä ja siten asettamaan ne oikeudelliset puitteet, joiden sisällä ehtojen asettamisen tulisi tapahtua. Tutkielmassa on havaittu, että ulkomaisten yritysostojen kohdalla julkisen vallan interventio sääntelyn keinoin on välttämätöntä, jotta turvallisuuteen intressit on mahdollista ottaa asianmukaisesti huomioon. Lisäksi ehtojen asettamista koskevaa säännöstä on pidettävä vähimmän haitan periaatteen mukaisena sääntelyvaihtoehtona. Ehtojen asettamisen tapauskohtaisuudesta ja aikasidonnaisuudesta huolimatta ehtojen asettamista koskeva säännös on systematisoitavissa siten, että asetettavien ehtojen on aina täytettävä tietyt oikeudelliset reunaehdot riippumatta kunkin yksittäisen ulkomaisen yritysoston yksilöllisistä piirteistä. Ehtojen valintaa yksittäisen ulkomaisen yritysoston kohdalla ohjaa ensisijaisesti suhteellisuusperiaate. Ehtojen asettamisessa on kuitenkin otettava huomioon se, minkä tasoisen erittäin tärkeän kansallisen edun turvaamiseen ehtojen asettaminen liittyy. Mitä perustavanlaatuisemmasta turvallisuusedusta on kysymys, sitä rajoittavampia ehtoja on mahdollista asettaa, ja joissain tapauksissa ehtojen asettamismenettelyn aloittaminen ylipäätään ei ole mahdollista.

Oikeudenkäynnin julkisuus on perus- ja ihmisoikeus, joka vahvistetaan muun muassa Suomea sitovissa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa ja perustuslaissa yhtenä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin osatekijöistä. Julkisuutta toteuttaessa rikosasian oikeudenkäynnissä on otettava huomioon lisäksi rikoksen uhrin eli asianomistajan yksityisyyden suoja. Kun rikoksen uhrina on alaikäinen lapsi, tulee tuomioistuimen huomioida myös Yhdistyneiden kansakuntien lapsen oikeuksien sopimuksessa turvatut lapsen oikeudet ja niistä johtuvat velvoitteet. Tässä tutkielmassa analysoidaan lainopin menetelmien avulla lapsen oikeuksien sopimuksen 3(1) artiklan mukaista lapsen edun ensisijaisuuden vaikutusta oikeudenkäynnin julkisuuteen. Tarkastelu painottuu siihen, mitä rikosasian tuomarin on otettava huomioon rikosasiaa koskevia julkisuusratkaisuja tehdessään. Kyseessä on lapsen ennakollisen oikeusturvan toteuttaminen ja hänen perus- ja ihmisoikeuksiensa kunnioittaminen lapsen edun mukaisesti. Oikeudenkäynnin julkisuutta analysoidaan kokonaisuutena sisältäen käsittelyn, asiakirjojen ja ratkaisun julkisuuden. Julkisuuden toteuttamista tarkastellaan pääasiassa yleisö- ja mediajulkisuuden kannalta. Lapsen oikeuksien sopimus edellyttää, että lapsen etu arvioidaan ja ratkaisut toteutetaan sen mukaisesti kaikissa lasta koskevissa asioissa. Tutkielmassa analysoidaan lapsen oikeuksien sopimuksen lapsikäsitystä ja omaksutaan lapsi itsenäisenä oikeuksien haltijana, erityisen suojelun kohteena sekä aktiivisena osallistujana. Tätä lapsioikeudellista näkökulmaa hyödynnetään tutkielmassa, kun systematisoidaan oikeudenkäynnin julkisuuteen liittyvää käytäntöä oikeuskirjallisuuden, lainvalmisteluaineiston ja oikeuskäytännön mukaan. Tutkielmassa esitetään, että lapsen edun lisäksi rikosasiassa asianomistajana olevan lapsen oikeuksia tulee arvioida myös uhrin edun mukaisesti. Julkisuuteen liittyviä kysymyksiä tulee punnita ottaen huomioon tapauskohtaiset seikat. Keskeistä on löytää ratkaisu, joka toteuttaa sekä lapsen etua että uhrin etua siten, että myös rikosprosessuaaliset oikeudet ja tavoitteet toteutuvat.

Avoimet sijoitusrahastot tarjoavat vähittäissijoittajille hajautuksen etuja, korkean likviditeetin ja ammattimaista varainhoitoa. Rahastojen keskimääräiset kustannukset ovat kuitenkin edelleenkin Euroopassa korkeat. Vaikka kohtuuhintaisia rahastoja löytyy markkinoilta, voi ongelmaksi muodostua vähittäissijoittajien rajoittunut tietämys ja kyky tehdä rationaalisia sijoituspäätöksiä. Keskeisesti tätä kulutasoon liittyvää ongelmaa ratkomaan Euroopan komissio julkaisi toukokuussa 2023 niin kutsutun vähittäissijoittajastrategian, johon sisältyy kattavia uudistuksia vähittäissijoittajia koskevaan EU:n kehykseen. Ehdotuksella pyritään parantamaan sijoittajansuojaa muun muassa tarpeettomien kustannusten kiellon ja niin kutsutun ”value for money” -periaatteen kautta.   Sijoittajien ja rahastoyhtiön välinen suhde on luonteeltaan eräänlainen toimeksiantosuhde, jota voidaan tarkastella päämies-agenttiteorian kautta. Rahastoyhtiö vastaa rahaston hoidosta ja saa vastineeksi tällaisena "agenttina" toimimisesta korvauksen palkkioiden ja kulujen muodossa. Ongelmaksi voi kuitenkin muodostua intressien erilaisuus ja agentin opportunistinen käyttäytyminen. Keskeiseksi tavoitteeksi muodostuukin näin agentin motivoiminen päämiehen etujen mukaiseen toimintaan. Perinteinen esimerkki tästä ovat erilaiset kannustinpalkkiojärjestelmät, joiden avulla agentin etu sidotaan päämiehen etuihin. Tutkielman tavoitteena on oikeustaloustieteellisestä näkökulmasta tarkastellen selvittää, onko avoimien sijoitusrahastojen kulujen kohtuullisuudesta tarkoituksenmukaista asettaa sääntelyä, vai varmistaako nykyinen sääntely yhdistettynä markkinakuriin ja toimivaan kilpailuun jo riittävällä tavalla kulujen kohtuullisuuden. Tutkielmassa tarkastellaan rahastojen perimiä kuluja ja palkkioita sekä näiden nykyistä sääntelyä. Tarkoituksena on luoda yleiskuva nykyisen sääntelyn asettamista rajoitteista sekä tavoista suojata osuudenomistajia mahdollisilta väärinkäytöksiltä kulujen ja palkkioiden määrissä. Tutkielmassa nähdään, että sääntely asettaa jo nykyisellään monia velvoitteita rahastoyhtiöille. Rahastoyhtiötä sitoo esimerkiksi velvollisuus toimia asiakkaidensa edun mukaisesti sekä olla veloittamatta tarpeettomia kustannuksia. Tutkielmassa päädytään ehdotetun uuden EU-sääntelyn osalta siihen, ettei vertailuarvomekanismi huomioi riittävästi erilaisia sijoitustuotteita eikä myöskään laajan tuotevalikoiman hyötyjä. Ehdotuksen merkittävimpinä ongelmina näyttäytyvät sääntelytaakan aiheuttamat suuret kustannukset, mahdollinen kilpailun vähentyminen sekä tuotevalikoiman ja innovaatioiden supistuminen. Näin tutkielmassa päädytään johtopäätöksenä siihen, että eniten potentiaalia suojata sijoittajia kohtuuttomilta kuluilta on sellaisilla keinoilla, jotka tukevat luonnollisen markkinakurin toimivuutta – viime kädessä siis lunastusoikeuksien tehokkaan käyttämisen mahdollistamisella sekä markkinoiden korkeamman kilpailutason vahvistamisella.

Viime vuosina on käyty laajaa keskustelua yrityskauppavalvonnan tehokkuudesta. Haasteeksi on etenkin osoittautunut yrityskaupat, joissa vakiintuneen markkina-aseman omaava toimija ostaa pois markkinoilta pienemmän, vasta kehittymässä olevan innovatiivisen toimijan, tarkoituksenaan vahvistaa omaa asemaansa yrityskaupan avulla. Markkinoiden kehitys on tuonut mukanaan kasvavan määrän yrityskauppoja, joissa mukana olevien yritysten liikevaihto ei välttämättä heijasta yritysten todellista tai potentiaalista kilpailuasemaa markkinoilla. Jos yrityskauppa ei ylitä EU:n sulautuma-asetuksessa tai kansallisessa lainsäädännössä asetettuja liikevaihtorajoja, siitä ei tarvitse ilmoittaa kilpailuviranomaiselle, jolloin yrityskauppa jää kilpailuviranomaisten tarkastelun ulkopuolelle. Tästä ilmiöstä on käytetty nimikettä killer acquisitions. Euroopan unionin tuomioistuimen maaliskuussa 2023 antama tuore ratkaisu asiassa Towercast (C-449/21) nosti aiheen entistä vahvemmin pinnalle. Ratkaisu selvensi, että EU-sääntely yrityskauppojen etukäteisestä ilmoitusvelvollisuudesta ei estä kansallisia viranomaisia ryhtymästä jälkikäteisiin tutkimuksiin niissä tapauksissa, joissa yrityskauppaa ei ole siirretty komission käsiteltäväksi sulautuma-asetuksen 22 artiklan mukaisesti ja joissa yrityskauppaa epäillään täyttävän määräävän markkina-aseman väärinkäytön tunnusmerkit. Asetelma korostaa yritysjärjestelyihin osallistuvien osapuolten tarvetta varautua ennakkoon SEUT 102 artiklan mahdolliseen soveltamiseen ja samalla tarvetta hankkia tarkempaa tietoa SEUT 102 artiklan soveltamisen konkreettisista edellytyksistä. Tutkielman pääasiallisena tarkoituksena on arvioida, missä määrin EU:n ja kansallisten liikevaihtorajojen alle jääviä yrityskauppoja voidaan tutkia jälkikäteisesti SEUT 102 artiklan nojalla, etenkin Towercast-tapauksen tuoman oikeuskäytännön mukaisesti. Tutkielmassa kartoitetaan yrityskauppavalvonnan täytäntöönpanovajetta killer acquisitions -järjestelyiden osalta ja pohditaan, mikä merkitys uudella Towercast-oikeuskäytännöllä on tässä suhteessa. Tämän tarkastelun myötä hahmotetaan tuomion vaikutuksia niin yleisesti kuin killer acquisitions -järjestelyihin. Tutkielmassa havaitaan, että Towercast-tapauksen kautta täsmentyneellä oikeuskäytännöllä voi olla yrityskauppavalvonnassa esiintyvän täytäntöönpanovajeen vuoksi täydentävä ja aukkoja paikkaava tehtävä. Towercast-tapauksen tarkastelun jälkeen todetaan, että vaikka SEUT 102 artiklan soveltaminen voi lisätä joustavuutta ja mahdollisuuksia puuttua killer acquisitions -järjestelyihin, sen soveltamisala pysyy kuitenkin rajallisena. Johtopäätöksenä todetaan, että kilpailuviranomaisilla on uusi, mutta rajallinen väline puuttua killer acquisitions -ilmiöön. SEUT 102 artiklan soveltamisen sisältö jää vielä täsmentymään tulevassa oikeuskäytännössä.