Browsing by discipline "Familje- och kvarlåtenskapsrätt"
Now showing items 1-20 of 104
-
(2017)Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten tasinkoprivilegiin voidaan vedota tehokkaasti ja onko tasinkoprivilegi-ilmoitus tehokas muuttuneissa olosuhteissa? Tasinkoprivilegistä säädetään AL 103.2§:ssä: ”Osituksessa, joka toimitetaan ensiksi kuolleen puolison kuoleman jälkeen, ei eloonjäänyt puoliso ole velvollinen luovuttamaan omaisuuttaan ensiksi kuolleen puolison perillisille”. Säännös on tarkoitettu vain leskelle henkilökohtaisesti kuuluvaksi oikeudeksi. Lesken tasinkoprivilegi suoja ulottuu sekä perillisiä että testamentinsaajia kohtaan. Ruotsissa on tasinkoprivilegiä vastaava säännös ÄktB 12:2§:ssä. Se kuitenkin eroaa joissain kohdin AL 103.2§:stä, kuten ÄktB 12:2§ soveltuu myös puolison periessä kuolleen puolisonsa ja lisäksi ÄktB 12:2§:n voi vedota myös puoliso, jolla on vähemmän varallisuutta kuin kuolleella puolisolla. Tutkimuksessani selvitän ensimmäiseksi sitä, miten tasinkoprivilegiin voidaan vedota tehokkaasti? AL 103.2§:n sanamuoto viittaa siihen, että tasinkoprivilegiin tulee vedota osituksessa. Tasinkoprivilegiin on lesken itse vedota osituksessa, joka toimitetaan ensiksi kuolleen puolison jälkeen eli jäämistöosituksessa. Lesken tulisi vedota tasinkoprivilegiin ”ennen osituksen tosiasiallista loppuun saattamista”, jotta tasinkoprivilegi-ilmoitus olisi mahdollisimman tehokas. Tasinkoprivilegi on normaali varallisuusoikeudellinen tahdonilmaisu. Näin ollen, sen katsotaan sitovan antajaansa yleisten oikeustoimiopillisten periaatteiden mukaisesti. Leski voi kuitenkin muuttaa mieltänsä tasinkoprivilegin suhteen osituksen reaaliseen vaiheeseen asti. Sen jälkeen on katsottu, ettei leski voisi enää muuttaa mieltänsä tasinkoprivilegin käyttämisen suhteen, ellei hän esitä perustetta. Avioliittolaissa ei ole määritelty, missä muodossa tasinkoprivilegi-ilmoitus tulisi antaa. Tasinkoprivilegiin liittyy määräämisvalta. Leskellä on oikeus päättää, vetoaako hän tasinkoprivilegiin vai ei. Leski voi päättää tehokkaasti myös olla käyttämättä tasinkoprivilegiä hyväkseen; tätä pidetään laillisena oikeustoimena eikä sitä käsitellä lahjana perillisille. Leski voi vedota tehokkaasti tasinkoprivilegiin myös osittain, eikä sitä pidetä myöskään lahjana. Sen sijaan lesken ei ole katsottu kuitenkaan voivan tehokkaasti luopua myöhemmin käyttämästä oikeudestaan tasinkoprivilegiin, eikä leski voi myöskään tehokkaasti vedota tasinkoprivilegiin ehdollisena: näitä pidetään lahjaveronalaisena luovutuksena. Tutkimuksessani selvitän myös sitä, onko tasinkoprivilegi-ilmoitus tehokas muuttuneissa olosuhteissa? Ensimmäiseksi käsittelen muuttuneena olosuhteena tilannetta, jossa eloonjäänyt puoliso kuolee kesken osituksen toimittamisen ensiksi kuolleen puolison kuoleman jälkeen ja leski on ehtinyt vedota osituksessa tasinkoprivilegiin. Onko tällöin lesken tasinkoprivilegi-ilmoitus tehokas ja voimassa hänen perillistensä hyväksi? Kysymyksestä on annettu KKO:2001:12 ratkaisu, jota käsittelen tutkielmassani. Ositus tulisi olla ainakin lähes kokonaan saatettu valmiiksi lesken eläessä, jotta siinä lesken vetoama tasinkoprivilegi-ilmoitus olisi tehokas ja lesken perilliset voisivat saada tasinkoprivilegin hyödykseen. Jos taas ositus kumotaan tai sitä moititaan ja se siirtyy uudelleen pesänjakajalle ratkaistavaksi, niin väliin tuleva lesken kuolema, estäisi tasinkoprivilegin siirtymisen lesken perillisten hyväksi. Seuraava muuttunut olosuhde, jota käsittelen tutkielmassani, on tilanne, jossa ositusperuste muuttuu avioero-osituksesta jäämistöositukseen ja näin ollen, eloonjäänyt puoliso on entinen eloonjäänyt puoliso, puolison kuoleman hetkellä. Entinen eloonjäänyt puoliso voi tehokkaasti vedota AL 103.2§:n ja välttyä suorittamasta tasinkoa ensiksi kuolleen puolison perillisille, jos ensiksi kuollut puoliso kuolee, ennen kuin avioero-ositus on ehditty toimittaa loppuun puolisoiden eläessä. Tämän yhteydessä käsittelin myös vuonna 2016 annettua hovioikeuden ratkaisua HelHO:2016:15, jossa päädyttiin kuitenkin eri kannalle. Tuleeko oikeustila näin ollen muuttumaan? Kolmantena muuttuneena olosuhteena käsittelen tilannetta, jossa eloonjäänyt puoliso perii ensiksi kuolleen puolisonsa PK 3 luvun mukaan ja toimittaa pesänjaon PK 3:5a§:n mukaan. Onko mahdollista tällöin PK 3:5a§:n mukaisessa jaossa toimituttaa ositus, jossa leski voisi tehokkaasti vedota AL 103.2§:n? Tutkimuksessani käyn läpi KKO:1999:104 ratkaisua, jossa KKO otti kantaa siihen, voidaanko PK 3:5a§:n mukaisessa jaossa toimittaa laillista ositusta, jossa leski voisi vedota AL 103.2§:n. KKO katsoi, ettei PK 3:5a§:n tarkoittamassa jaossa voida toimittaa ositusta laillisesti. AL 103.2§ tulee sovellettavaksi vain osituksessa, joten eloonjäänyt puoliso ei voi näin ollen vedota tasinkoetuoikeuteen jaon yhteydessä. KKO:n linjauksesta on esitetty oikeuskirjallisuudessa puolesta ja vastaan argumenttia ja oikeustilan selventämistä on ehdotettu. Ilmiselvää, kuitenkin KKO:n ratkaisun perusteella on, ettei eloonjäänyt puoliso voisi vedota tehokkaasti AL 103.2§:n PK 3:5a§:n mukaisessa jaossa.
-
(2016)Tutkielmassa käsitellään alaikäisen asemaa kuolinpesän osakkaana ja perinnönjaossa. Koska alaikäinen ei voi vajaavaltaisuudestaan johtuen edustaa itseään perinnönjaossa, perintöoikeutta tarkastellaan edunvalvontaoikeuden näkökulmasta. Tutkielmassa tarkastellaan alaikäisen puolesta toimivan edunvalvojan tehtäviä ja velvollisuuksia pesänselvityksen ja perinnönjaon aikana. Lisäksi tutkielmassa selvitetään, millainen on holhousviranomaisena toimi-van maistraatin rooli alaikäisen kuolinpesän osakkaan edunvalvonnassa. Tutkielma koostuu johdannosta, neljästä pääluvusta sekä johtopäätöksistä. Tutkielman toisessa luvussa tarkastellaan alaikäisen edustajia. Luvussa perehdytään perinnönjaossa aktualisoituviin esteellisyystilanteisiin, joiden vuoksi alaikäisen lakimääräinen edunvalvoja on esteellinen edustamaan häntä perin-nönjaossa. Lisäksi perehdytään edunvalvojan sijaisen määräämiseen sekä perittävän mahdollisuuteen vaikuttaa edunvalvojan henkilöön testamenttimääräyksellä. Tutkielman kolmannessa luvussa tarkastellaan alaikäisen asemaa kuolinpesän yhteishallinnossa sekä pesänselvit-täjän hallinnossa. Luvussa käsitellään myös alaikäisen edustamista perunkirjoituksessa sekä lesken ja perillisten välillä toimitettavassa osituksessa. Lisäksi selvitetään perittävän elatuksesta riippuvaisen alaikäisen mahdollisuutta saada pesästä elatusavustusta pesänselvitysvaiheen aikana PK 18:6.2:n nojalla. Neljännessä luvussa tarkastellaan edunvalvojan tehtäviä ja velvollisuuksia edustaessaan alaikäistä ensinnäkin rin-taperillisenä, ja toiseksi yleistestamentin saajana. Tarkastelun kohteena ovat muun muassa testamentin vaikutus perillisen asemaan ja alaikäisen mahdollisuus saada pesästä PK 8:1:ssä tarkoitettua kasvatusavustusta perintö-osuutensa lisäksi. Luvussa pyritään myös selvittämään millaisia seikkoja on otettava huomioon kun arvioidaan, onko jako alaikäisen päämiehen edun mukainen. Lisäksi luvussa kuvataan edunvalvojan velvollisuutta tarvittaessa moittia perinnönjakoa. Viimeisessä pääluvussa käsitellään maistraatin roolia alaikäisen edunvalvonnassa maistraatin suorittaman ennak-kovalvonnan kautta. Luvussa perehdytään jäämistöä koskeviin luvanvaraisiin oikeustoimiin sekä luvan myöntämisen edellytyksiin. Lisäksi tarkastellaan lupakäsittelyn kestoa ja kustannusten kohdentamista. Lopuksi perehdytään vielä alaikäisen kuulemiseen lupa-asian yhteydessä ja lapsen mahdollisuuteen tällä tavoin vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon.
-
(2019)Tutkielman tarkoituksena on tarkastella Suomen holhoustoimijärjestelmää alaikäisen päämiehen edustamisen näkökulmasta. Tutkielmassa selvitetään minkälaisia velvoitteita holhoustoimesta annettu laki asettaa edunvalvojalle sekä holhousviranomaisena toimivalle maistraatille. Tämän lisäksi tarkastellaan lapsioikeuden alaa radikaalisti muuttaneen Yhdistyneiden kansakuntien sopimusta lapsen oikeuksista ja sitä minkälaisia velvoitteita sopimus asettaa sopijavaltioille. Lopuksi tarkastellaan holhousviranomaisen jäämistöoikeudellisten lupa-asioiden avulla sitä, kuinka Suomen lainsäädäntö sisältää tiettyjä ongelmakohtia lapsen oikeuksien sopimuksen näkökulmasta. Lapsen oikeuksien sopimuksen tulkinta-aineistona käytetään laajasti Yhdistyneiden kansakuntien lapsen oikeuksien komitean suosituksia ja yleiskommentteja. Vaikka sopijavaltiot eivät ole erikseen sopineet noudattavansa näitä suosituksia ja kommentteja, on lapsen oikeuksien komitea ylin kansainvälinen sopimusta tulkitseva elin, joten sen lausunnoille voidaan antaa merkittävää painoarvoa kun on kyse sopimuksen tulkinnasta. Lopuksi maistraatin jäämistöoikeudellisia lupa-asioita käytetään esimerkin ominaisuudessa kun selvitetään sitä, minkälaisia ongelmakohtia Suomen holhouslainsäädäntö sisältää lapsen oikeuksien sopimuksen näkökulmasta. Tutkielmassa esitetyn perusteella ei kuitenkaan ole estettä etteikö näitä samoja argumentteja voisi soveltaa myös muihin lupa-asioihin ja laajemminkin holhousviranomaisen ja edunvalvojien toimintaan.
-
(2018)Avhandlingen undersöker om faderskapslagens (11/2015) 67 § uppfyller de krav som Europeiska människorättsdomstolens rättspraxis uppställer på utomäktenskapliga barns jämlika rätt till arvsställning i sin biologiska fars släktgren, särskilt såsom den framträder i de centrala avgörandena Marckx mot Belgien, Mazurek mot Frankrike, Brauer mot Tyskland, Fabris mot Frankrike, Mitzinger mot Tyskland samt Wolter och Sarfert mot Tyskland. Samtidigt betraktas lagrummet som en yttring av de grundläggande och mänskliga rättigheternas relevans på familje- och kvarlåtenskapsrättens område. Metoden är rättsdogmatisk och begagnar Juha Karhus begrepp situationskänslighet, med vilket avses en särskild juridisk teknik som utgår från det enskilda fallets individuella särdrag och sammanhang för att gestalta de tillämpliga normerna. Arbetets disposition framskrider från gestaltning av sammanhanget till konkret tolkningsrekommendation. I avsnitt 2 presenteras rättshistorisk bakgrund till arvsrätt samt det relevanta inhemska och internationella normmaterialet. Faderskapstalan är en betonat personlig rätt som framhäver respekt för barnets och faderns vilja. Legal arvsrätt har av historiska skäl varit nära anknuten biologiskt släktskap, som tidigare styrktes med social tillhörighet i form av äktenskapet. Femårsfataljen i införandelagens (701/1975) 7 § 2 mom. stiftades för att förmildra de retroaktiva konsekvenserna av positiv faderskapstalan i lagen om faderskap (700/1975). Avsikten var att reglera arvsrätten, men samtidigt inskränktes barnets rätt att känna till sitt ursprung. Innehållet i de för avhandlingsämnet relevanta grundläggande rättigheterna GL 6 §, 10 §, 15 § och 21 § influeras av innehållet i motsvarande konventionsrättigheter, artiklarna 8, 14, P1-1 och P12-1. Tillämpningen av de grundläggande och mänskliga rättigheterna i faderskapsfrågor föranleder en avvägning mellan faderskapets personrättsliga och förmögenhetsrättsliga sida. Beredningen av FadL 67 § producerade en debatt om vad rättssäkerhet utkräver av utomäktenskapliga barn retroaktiva rätt att väcka faderskapstalan och synliggjorde polariserade förhållningssätt till de grundläggande och mänskliga rättigheternas tillämpning på ett familjeförmögenhetsrättsligt problem. Slutresultatet blev en komplicerad norm som åtskiljer faderskapet och arvsrätten. Avsnitt 3 redogör för inhemsk rättspraxis. Trolovningsbarnstalan under femårsfataljens gång tydde tidigt på fataljens jämlikhetsproblem och påminner om dagens FadL 67 §-problematik. De inhemska avgörandena påverkades så småningom av europeisk rättspraxis, i synnerhet då Finland 6.7.2010 prickades för den orubbliga tillämpningen av femårsfataljen. Tillämpningen i HD 2003:107 var uttalat legalistisk, medan den i HD 2012:11 visade en utveckling mot att harmonisera de grundläggande rättigheterna och konventionsrätten. Den sistnämnda domens minoritetsutlåtanden hade dock en avsevärd inverkan på faderskapslagens 67 § dikotoma inställning till familjerätten. I HD 2014:13 och HD 2014:14 utvecklade högsta domstolen din avvägning i angående femårsfataljen. Fallet Åbo HovR 2017:4 indikerar att FadL 67 § inte är tillämplig på arvstalan som anhängiggjorts innan faderskapslagens (11/2015) ikraftträdande. Avsnitt 4 redogör för Europadomstolens praxis. Allmänna konventionsrättsliga tolkningsprinciper presenteras. Europadomstolens rättspraxis gällande barnets rätt att känna till sitt redovisas. Därefter framställs praxis gällande det utomäktenskapliga barnets jämlika rätt till arvsställning. Proportionalitetstestet leder till tolkningen att berättigade förväntningar som baserar sig på diskriminerande lagstiftning inte skyddas mot krav på jämlik behandling. Konventionen värnar dock även om egendomsskydd och rättssäkerhet, vilket i framtiden kan leda till utvecklingen av nya tolkningar. Rättspraxis kring skälig gottgörelse för arvsförluster varierar, men i allmänhet kan den kränkta klaganden inte förvänta sig ekonomiskt betydande ersättning. Ministerkommitténs övervakning av domars verkställighet utsträcker sig inte till föregivna kränkningar, eftersom EMRD-domar inte har en erga omnes-verkan. En betraktelse av förutsägbarhets- och rättssäkerhetsbegreppen visar att dessa inte är synonyma, utan att rättssäkerhet även innebär ett krav på (etisk) godtagbarhet. Situationskänslig juridik understöder rättssäkerheten, eftersom den möjliggör en individuell och kontextuell gestaltning innan fallets juridiska analys. De grundläggande och mänskliga rättigheternas påstådda oförutsebarhet föranleds delvis av dess oklara rättskällehierarkiska ställning. Därför bör dessa tolkas situationskänsligt i sitt juridiska sammanhang utan att på förhand schematiskt fastställa deras normhierarkiska ställning. I belysning av Europadomstolens praxis beror faderskapslagens 67 § på dess tillämpning vid domstol. Lagrummet föreslås tolkas så att som ”av kärande oberoende särskilt vägande skäl” beaktas Europadomstolens avgörande Wolter och Sarfert mot Tyskland i synnerhet. Eftersom Europadomstolen utvecklat en praxis enligt vilken på diskriminerande lagstiftning baserade berättigade förväntningar inte skyddas, bör huvudregeln i FadL 67 § inte tillämpas om inte andra ”mycket vägande skäl” föreligger. Det är dock riskabelt för domstolen att spekulera vilka skäl som uppfyller måttet. Harmonisering mellan grundläggande och konventionsrättigheter befrämjar däremot rättssäkerheten.
-
(2016)Aviovarallisuusjärjestelmämme perustuu puolisoiden varojen ja velkojen erillisyydelle sekä sopimusvapaudelle. Puolisoiden vapauteen sitoutua keskinäisin sopimuksin on kuitenkin avioliittolaissa rajoituksia koskien avioehtosopimusta. Sopimustyyppi on tiukan muotomääräinen ja sisällöltään rajoitettu. Lisäksi sen muuttaminen on mahdollista vain uudella sopimuksella, eikä siitä voi yksipuolisesti irtisanoutua. Avioehtosopimuksen rinnalla on jo lain säätämisestä asti hyväksytty täysin vapaamuotoinen puolisoiden osituksen varalle tekemä sopimus, osituksen esisopimus. Näiden kahden sopimustyypin välillä vallitsevaan sääntelyn ristiriitaan on esitetty erilaisia kannanottoja jo vuosikymmenien ajan. Lainsäätäjä ei kuitenkaan ole nähnyt aiheelliseksi puuttua asiaan. Avioehtosopimuksen muotoa koskevat tiukat määräykset muodostavat tutkielman ensimmäisen osan. Muotosäädökset on ripoteltu avioliittolakiin kahteen kohtaan. Sopimuksen tulee olla paitsi kirjallinen, allekirjoitettu ja päivätty, myös kahden esteettömän todistajan allekirjoittama. Lain vaietessa muotosäännösten noudattamisesta tarkemmin, on oikeuskäytännössä sekä alan kirjallisuudessa syntynyt ohjeet mm. todistajien yhtäaikaista läsnäoloa koskien. Muotoa koskevasta virheestä on laissa ankara seuraus, sillä koko sopimus voidaan julistaa pätemättömäksi, mikäli puoliso tai kolmas, johon sopimuksella on vaikutusta, vetoaa siihen. Koska avioehtosopimus laaditaan usein liiton alussa ja sen vaikutukset tulevat voimaan vasta liiton päättyessä, voi pätemättömyys olla piilevää vuosikymmenten ajan. Laissa täysin sääntelemätöntä osituksen esisopimusta ja sen kohtuullistamista sekä mm. pätemättömän avioehtosopimuksen huomioimista osituksen esisopimuksena olen käsitellyt tutkielman neljännessä osassa. Muotosäännösten noudattamisen lisäksi avioehtosopimuksen voimaantulo edellyttää rekisteröintiä maistraatissa. Rekisteröinti ei ole varsinainen muotosäännös, mutta ilman sitä sopimus ei tule voimaan, eikä kolmansia sitovaksi. Rekisteröinti saattaa aiheuttaa puolisoille harhakuvitelman sopimuksen pysyvyydestä. Avioehtoa ei nimittäin lainkaan virallisesti tutkita rekisteröinnin yhteydessä, joten selvänkin muotovirheen sisältävä sopimus saattaa päätyä rekisteriin, ellei rekisteriviranomainen oma-aloitteisesti huomauta siitä. Tästä johtuen puolisoille voi tulla yllätyksenä myöhemmin ositustilanteessa, että sopimusta rasittaa pätemättömyys. Rekisteröintiin ja sopimuksen muodosta johtuvaan pätemättömyyden aiheuttamaan problematiikkaan olen paneutunut tutkielman kolmannessa luvussa. Tutkielman viides luku käsittelee sitä, kuinka osituksessa tulee huomioida pätemättömäksi osoittautunut avioehtosopimus ja kuinka toisaalta osituksen esisopimus. Myös sopimusten käyttöarvo vuonna 1988 mahdolliseksi tulleessa osituksen sovittelussa on huomioitu. Osituksen sovittelusta säädettäessä kumottiin säännös osituksen esisopimuksen sovittelusta, joka jätti sen sovittelun puolestaan OikTL 36 §:n varaan. Tutkielmassa kulkee jatkuvasti rinnan näiden kahden sääntelyltään vastakkaisen, mutta tarkoitukseltaan toisiaan lähentelevän sopimustyypin vertailu höystettynä testamenttioikeudellisella pätemättömyyspohdinnalla. Oikeuskäytäntöä olen hyödyntänyt mahdollisuuksien mukaan kuvaamaan käytännön ongelmatapauksia. Tutkielman loppuun olen koonnut katsannon aviovarallisuusjärjestelmän nykyaikaisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta käsiteltyjä sopimustyyppejä silmälläpitäen. Myös mm. oikeuskirjallisuudessa esille tulleet ehdotukset lainmuutokset olen koonnut loppukappaleeseen.
-
(2017)Yhä useammin puolisot päätyvät laatimaan avioehtosopimuksen, ja yhä useammin siihen sisällytetään monimutkaisia sopimuslausekkeita. Sekä avioehtoa laadittaessa että myöhemmin sitä sovellettaessa on oleellista tietää, missä kulkevat sopimusvapauden rajat. Lakimiesten yhtenäisen käytännön muodostumista hankaloittaa oikeuskirjallisuuden kannanottojen vaihtelevuus. Myöskään korkeimman oikeuden ennakkoratkaisuja ei juuri ole antamassa tulkintatukea. Puolisoiden yhdenmukaisen kohtelun toteutumiseksi on kuitenkin oleellista, että esimerkiksi pesänjakajat soveltavat avioehtosopimuksen sisältövapautta säätelevää avioliittolain 41 §:ää samalla tavalla. Tämä työ pyrkii kartoittamaan, olisiko löydettävissä kritiikin kestävä tulkintakannanotto avioehdon sallitusta sisällöstä. Aluksi tarkastellaan lain ja lainvalmisteluaineiston sekä lainsäädäntöympäristön muuttumisen vaikutusta avioliittolain 41 §:n tulkintaan. Sen jälkeen tutkitaan avio-oikeuden käytännön soveltamistilanteiden vaatimuksia. Tässä yhteydessä erotetaan kysymykset siitä, miten avio-oikeuden kohde tulee määritellä ja voidaanko avioehdossa sopia, että annettua määräystä sovelletaan vain tietyissä tilanteissa. Tämän jälkeen pohditaan, millaisia tulkintaongelmia liittyy vaatimukseen sisällön hyvän tavan mukaisuudesta. Seuraavaksi tarkastelun keskiössä ovat sivullisten eli velkojien ja perillisten etunäkökohdat. Lopuksi lähestyn teemaa sopimusvapauden näkökulmasta. Tarkastelu siirtyy sopijakumppaneihin, heidän hyötymiseensä avioehtosopimuksen sisältövapaudesta ja toisaalta, onko heitä syytä suojella sisältörajoituksin liian monimutkaisilta sopimuksilta. Sopimusvapauden toteutuminen on nykyisin itseisarvo myös perhevarallisuusoikeudessa. Tutkimus osoittaa, ettei enää ole löydettävissä tarpeeksi painavia argumentteja perustelemaan sopimusvapauden rajoittamisen tarkoituksenmukaisuutta. Sopimusvapauden periaatteen myötä on AL 41.2 §:n säätämää rajoitusta perusteltua tulkita suppeasti. Päädyn tulkintaan, jonka mukaan ko. kielto kohdistuu aviovarallisuusjärjestelmämme vastaisesti sopimiseen kuten puolittamisperiaatteesta poikkeamiseen. Sopimusvapaudella pyritään sopijoiden todellisen yhteisen tahdon toteuttamiseen. Molempien osapuolten on tullut ymmärtää sopimuksensa oikeusvaikutukset ja tehdä sitoutumispäätöksensä oikeiden tietojen pohjalta. Tämä edellyttää sopimuksen syntyolosuhteiden asianmukaisuutta, puolisoiden selonottovelvollisuutta toistensa tarkoituksesta ja lojaliteettiperiaatteen ulottamista myös aviovarallisuussopimuksiin. Tutkimuksessa päädytään siihen, että aviovarallisuusjärjestelmämme puitteissa voidaan avioehtosopimukseen sisällyttää vapaasi erilaisia määräyksiä ja ehtoja. Tällainen avioehto on pätevä suhteessa velkojiin, mikäli avioehdon vaikutukset eivät ylitä AL 41 §:n selkeästi salliman, vain toisen aviopuolison koko omaisuutta koskevan, avioehdon vaikutuksia. Tämä pätee myös suhteessa perillisiin jäämistöosituksessa. Puolisoiden keskinäisissä suhteissa vain kohtuullisuussyyt, OikTL:n pätemättömyysperusteet, häiriötekijät sopimusta laadittaessa tai hyvän tavan vastaisuus voivat estää sopimuksen toteutumisen sovitun mukaisesti. Puolisoilla on oikeus, mutta myös velvollisuus sitoutua sopimaansa.
-
(2013)Tutkielmassa tarkoituksena on ottaa kantaa siihen, millaisia kustannuksia saattaa syntyä erotilanteessa. Oikeustaloustieteen metodit ovat olennainen osa tutkielmaa ja tutkielma perustuu merkittävästi kannattavuuden arvioimiseen, ts. milloin avioerosta aiheutuu niin paljon kustannuksia, ettei avioeropäätös ole enää taloudellisesti kannattava. Kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa ei ole juurikaan pohdittu avioeron kustannuksia (tai avioeroa ylipäätään) oikeustaloustieteen näkökulmasta, joten siinä mielessä tämä tutkielma on varsin hyödyllinen. Tutkimuksessa käytetty lähdeaineisto onkin oikeustaloustieteellisen avioeron kustannusanalyysin osalta täysin ulkomaisten tutkijoiden aikaansaannosta ja tämä tutkielma on siinä mielessä innovatiivinen, että siinä pyritään vertaamaan ulkomaisten tutkijoiden kehittelemiä taloudellisia lainalaisuuksia suomalaiseen avioeroon ja sen kustannuksiin. Tutkielmassa käydään läpi sellaiset avioliittolainsäädännön ratkaisut aviovarallisuussuhteiden järjestämiseksi erotilanteessa, jotka saattavat muodostaa kuluja puolisoille (osituksen kautta mahdollisesti syntyvä tasingon suoritusvelvollisuus ja puolison avioeron jälkeinen elatusvelvollisuus ja toimitusositukseen liittyvät pesänjakokustannukset) sekä muutamia muita avioerossa käytännössä syntyviä kuluja. Tutkielmassa käydään läpi myös eri keinoja, joilla puuttua näihin kuluihin pienentävästi. Koska lainsäädäntö vaikuttaa merkittävästi kulujen syntyyn, tutkielmassa pohditaan myös lainsäädännön kehitystarpeita ja – suuntia, joiden kautta avioerosta voisi muodostua kustannustehokkaampi.
-
(2020)Helsingin käräjäoikeus antoi 22.3.2019 tuomion, jossa se velvoitti aviomiehen maksamaan entiselle vaimolleen pysyvää elatusapua kertakorvauksena 600.000 euroa. Käräjäoikeus sovelsi asiassa Yhdysvaltain Kalifornian osavaltion lakia. Suomessa elatusavun maksaminen avioliiton jälkeen on varsin poikkeuksellista, jolloin annettu ratkaisu herätti mielen-kiintoa laajemminkin Suomessa. Tuomiossa jouduttiin ottamaan kantaa moniin kansainvälisen yksityisoikeuden alaan kuuluviin merkittävimpiin kysymyksiin. Tutkielman pääkysymyksenä on lainvalintanormien selvittäminen avioliiton henkilökohtaisiin oikeusvaikutuksiin luetta-vissa elatuskysymyksissä. Pääkysymystä tukee sen selvittäminen, miten jako avioliiton henkilökohtaisten oikeusvaiku-tusten ja varallisuuskysymysten välillä on tehty ja miten ne suhteutuvat toisiinsa. Lisäksi siinä käydään läpi kansainväli-sen yksityisoikeuden rakennetta perheoikeudellisten kysymysten näkökulmasta. Tapauksen omatessa kansainvälisen kytkennän joudutaan esimerkiksi tuomioistuimessa käymään läpi useampi työvaihe ennen ratkaisun antamista. Selvitet-täväksi tulee muun muassa mikä tuomioistuin on toimivaltainen asiassa tai minkä valtion lakia asiaan sovelletaan. Tut-kielmassa selvitetään miten kvalifiointiin, toimivaltaan tai sovellettavaan lakiin liittyvät kysymykset tullaan ratkaisemaan kansainvälisen yksityisoikeuden sääntöjen mukaisesti. Tarkastelu kohdistetaan erityisesti aviopuolisoiden elatukseen ja siihen liittyvään sääntelyyn. Elatuskysymykset kansainvälisessä yksityisoikeudessa ovat varsin kattavasti säännelty EU:n elatusapuasetuksen sekä Haagin kansainvälisen yksityisoikeuden konferenssin vuoden 2007 pöytäkirjan avulla, jolloin kansallinen sääntely on jäänyt lähes kokonaan taka-alalle. EU:n vuonna 2008 antama elatusapuasetus eli asetus (EY) N:o 4/2009 toimivallasta, sovellettavasta laista, päätösten tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta sekä yhteistyöstä elatusvelvoitteita koskevissa asioissa kattaa sääntelyn toimival-lasta, sovellettavasta laista, päätösten tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta sekä yhteistyöstä elatusvelvoitteita koske-vissa asioissa. Haagin vuoden 2007 pöytäkirja, johon asetuksessa viitataan, koskee elatusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia. Pääsäännön mukaisesti elatusvelvoitteisiin sovelletaan sen maan lakia, jossa elatusapuun oikeutetun asuinpaikka on. Poikkeuksen tähän muodostaa kuitenkin puolisoihin ja entisiin puolisoihin sovellettava erityissääntö, jolloin toinen puolisoista voi vastustaa asuinpaikan lain soveltamista ja jonkin toisen valtion laki liittyy läheisemmin heidän avioliit-toonsa. Pöytäkirja antaa myös puolisoille mahdollisuuden valita sovellettava laki tietyissä tilanteissa. Tutkielmassa esi-merkkinä käytetyssä Helsingin käräjäoikeuden ratkaisussa nousi esille ongelma siitä, minkä valtion lain voitiin katsoa liittyvän läheisimmin puolisoiden avioliittoon. Osapuolet olivat eri mieltä asiasta ja käräjäoikeus joutui miettimään, oliko avioliitolla läheisempi liittymä, johonkin muuhun valtioon, kuin pääsäännön mukaisesti sovellettavaksi tulevaan, elatus-apuun oikeutetun asuinpaikan lakiin. Puolisoiden välillä oli myös tehty avioehtosopimus, jossa sovellettavaksi laiksi oli valittu suomen laki. Tässä nousi esille ongelma siitä, oliko avioehtosopimuksen tarkoitus kattaa myös puolisoiden väli-set elatuskysymykset. Manner-Europan oikeusjärjestyksissä on pääsääntöisesti tehty jaottelu avioliiton henkilökohtaisten oikeussuhteiden sekä puolisoiden varallisuussuhteiden välillä. Tutkielmassa vertaillaankin Suomen ja Yhdysvaltain, erityisesti Kaliforni-an, elatusapujärjestelmiä muun ohella tämän kysymyksen osalta. Tutkielmassa kartoitetaan elatusapuun liittyvää aineel-lista lainsäädäntöä Suomessa ja Yhdysvalloissa. Jos sovellettavaksi tulee vieraan valtion laki, voi tuomioistuin joutua ottamaan selvää vieraan valtion oikeudesta. Maiden valinnassa kimmokkeena oli edellä mainittu esimerkkitapaus, mutta valinta on perusteltu tutkimuksen näkökulmasta myös siksi, että yhtäältä Yhdysvaltain ja Suomen välillä on paljon vuo-rovaikutusta, ja toisaalta maiden järjestelmien välillä on kiinnostavia eroja. Esimerkiksi se, että Suomi kuuluu civil law- maihin ja Yhdysvallat taas on common law- maa. Esimerkkitapauksessa tuomittu, varsin korkea kertaluontoinen elatus-apu, herättää kysymyksiä siitä kuinka eri tavalla elatuksesta ja sen määräämisestä päätetään maiden välillä. Kuten tullaan huomaamaan ero ei kuitenkaan ole niin iso kuin ehkä alkuun voisi ajatella ja valtioissa on varsin paljon yhtenäisiäkin säännöksiä ja käytäntöä. Tutkielma sisältää sekä perhe- ja jäämistöoikeudelliseen että kansainvälisen yksityisoikeuden alaan kuuluvaa sääntelyä. Päämetodeina ovat lainoppi ja oikeusvertailu.
-
(2013)Tutkielman aiheena on ”avio-oikeudesta vapaa omaisuus ja puolison perintöoikeus”. Aviovarallisuusjärjestelmämme mukaan puolisolla on pääsääntöisesti avio-oikeus toistensa omaisuuteen. Avio-oikeudella tarkoitetaan oikeutta saada tasinkoa osituksessa. Puolisot voivat kuitenkin halutessaan itse määrittää tietyn omaisuuden avio-oikeudesta vapaaksi. Poikkeuksellisessa tilanteessa myös toinen puolisoista voi itse sulkea avio-oikeuden pois. Tämän lisäksi laissa on erityissäännös, jonka mukaan tietyt omaisuudet voivat olla tilanteesta riippuen joko avio-oikeuden alaista tai siitä vapaata. Myös puolisoihin nähden täysin ulkopuolinen henkilö voi testamenttiin, lahjakirjaan tai henkilövakuutuksen edunsaajamääräykseen ottamallaan vapaaomaisuusmääräyksellä määrätä, että saajan aviopuolisolla ei ole avio-oikeutta määrättyyn omaisuuteen. Vapaaomaisuusmääräyksistä ja avio-oikeuden alaisen omaisuuden rajoittamisesta huolimatta leski perii rintaperillisittä kuolleen aviopuolisonsa perintökaaren (5.2.1965/40, PK) 3 luvun nojalla riippumatta siitä oliko puolisolla tai puolisoilla avio-oikeuden alaista vai siitä vapaata omaisuutta. Leski saa perimäänsä omaisuuteen rajoitetun omistusoikeuden ja laajat oikeudet määrätä perimästään omaisuudesta inter vivos. Jotta leski ei voisi tehdä täysin tyhjäksi toissijaisten perillisten oikeutta ensiksi kuolleelta puolisolta jääneeseen omaisuuteen, hänen oikeuttaan testamentata perimäänsä omaisuutta on rajoitettu. Lesken kuoleman jälkeen jäljellä oleva omaisuus jaetaan lesken omien perillisten ja ensiksi kuolleen puolison toissijaisten perillisten kesken ensiksi kuolleen puolison jälkeen toimitetun perukirjan perusteella laskettavan suhdeluvun avulla. Suhdeluku voidaan tarvittaessa määrittää myös muun näytön perusteella. Tutkielman tavoitteena on selvittää, kuinka lesken pesä jaetaan PK 3 luvun mukaan hänen kuolemansa jälkeen kahden perillistahon, joilla on vastakkaiset intressit, välillä ja mikä rooli vo-omaisuudella on pesänjaossa. Tutkielmassa selvitetään myös leskeysaikana tapahtuneiden arvonmuutosten vaikutus jakoon. PK 3 luvun toimivuudesta ei ole tehty tutkimusta. Tutkielmassa pohditaankin PK 3:5:n otto- ja lunastusoikeuksiin liittyviä epäselvyyksiä ja ylipäätään PK 3 luvun toimivuutta. Tutkielman lopputulos on se, että lähes täysin alkuperäisessä muodossaan olevat lesken pesänjaon kannalta relevantit PK 3 luvun säännökset tulisi päivittää maatalousyhteiskunnan ajalta 2010-luvulle.
-
(2018)Avioliiton varallisuusoikeudelliset perusratkaisut perustuvat kolmen periaatteen varaan. Nämä ovat omaisuuden erillisyys, velkojen erillisyys sekä sopimusvapaus. Sopimusvapauteen kuuluu olennaisena osana oikeus valita sopimuskumppani, joten puolisot ovat luonnollisesti oikeutettuja tekemään varallisuusoikeudellisia sopimuksia myös keskenään. Velkojen erillisyydestä puolestaan seuraa, että puolisot voivat keskenään sitoutua velkasuhteeseen. Puolisoiden välisiä sopimuksia kohdellaan normaalikohtelun periaatteen mukaisesti eli niitä koskeviin kysymyksiin sovelletaan yleisen varallisuusoikeuden oppeja. Aviovarallisuusjärjestelmä tältä osin vain täydentää yleisen siviilioikeuden järjestelmää. Tämän tutkielman aihe on aviopuolisoiden keskinäiset velat ja niiden huomioiminen osituksessa. Oikeudenalajaottelussa tutkielma lukeutuu siviilioikeuden alaan käsitellen sen kantavimpia kysymyksiä eli varallisuus- ja velkasuhteita. Tutkielman tarkoituksena on ensinnäkin selvittää, mitä vaikutuksia puolisoiden solmimalla avioliitolla on heidän keskinäisen velan kannalta ja toteutuuko normaalikohtelun periaate täysimääräisesti puolisoiden keskinäisissä velkasuhteissa. Toisekseen tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten puolisoiden keskinäiset velat huomioidaan osituksessa ja eroaako niiden kohtelu joiltakin osin vierasvelkojen osituksesta. Tutkielman hypoteettinen lähtökohta on se, että puolisoiden läheinen henkinen ja taloudellinen suhde sekä avioliittolaista seuraava elatus- ja yhteistoimintavelvollisuus vaikuttavat puolisoiden välisen velan kohteluun ja estävät tietyissä tilanteissa normaalikohtelun periaatteen soveltamisen. Tämä tutkielma toteutettiin oikeusdogmaattista eli lainopillista metodia käyttäen. Tutkielman lähdemateriaali koostui kotimaisesta ja pohjoismaisesta oikeuskirjallisuudesta, lainvalmistelutöistä ja korkeimman oikeuden ennakkoratkaisuista. Tutkimus toteutettiin kerättyä lähdemateriaalia analysoimalla ja systematisoimalla. Tutkielma osoitti, että puolison asema velkojana poikkeaa monilta osin ulkopuolisen velkojan asemasta. Puolisoiden välinen läheinen henkinen ja taloudellinen suhde vaikuttaa monilta osin velkasuhteen tosiseikaston arviointiin ja asettaa puolisolle esimerkiksi normaalia pidemmälle menevän tiedonantovelvollisuuden sopijapuoltaan kohtaan. Tutkielma osoitti myös, että tietyillä velkasuhteilla on sellainen perheoikeudellinen leima, ettei niitä koskevia velkomusvaateita ole mahdollista ratkaista yleisen varallisuusoikeuden oppien mukaan. Tietyissä tilanteissa puolisoiden solmima avioliitto estää velkasuhteen synnyn tai ainakin asettaa sille ehtoja. Osituksen osalta selvisi, että puolisoiden keskinäiset velat huomioidaan yleisten velkojen kattamissääntöjen mukaan osituslaskelmassa, mutta tämä ei normaalisti vaikuta puolisoiden avio-osien suuruuteen. Keskinäisten velkojen jättäminen osituslaskelman ulkopuolelle horjuttaisi puolisoiden varallisuusoikeudellista tasapainoa. Tutkimushypoteesi osoittautui oikeaksi.
-
(2016)Avoliittojen määrä on Suomessa kasvanut tasaisesti viime vuosikymmenten aikana. Avopuolisoiden väliset varallisuussuhteet olivat pitkään kokonaisuudessaan samojen varallisuusoikeudellisten säännösten varassa, joita sovellettiin toisilleen vieraiden ihmisten välillä. Avoliittoja koskevaa erityissääntelyä saatiin vihdoin vuonna 2011, kun laki avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta (26/2011) tuli voimaan. Avoliittolailla säädetään puolisoiden varallisuussuhteista niissä tilanteissa, kun avoliitto on jo päättynyt joko eroon tai toisen puolison kuolemaan. Avoliittolaki selkeytti avopuolisoiden välistä varallisuusoikeudellista tilannetta jossain määrin, mutta paljon kysymyksiä on edelleen yleisten varallisuusoikeudellisten säännösten, oikeuskäytännön ja puolisoiden välisen sopimisen varassa, sillä avoliiton kestäessä varallisuussuhteet ovat edelleen vailla erityissääntelyä. Esimerkiksi puolisoiden välisestä elatuksesta avoliittolaki ei siten lausu mitään. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, minkälaisten yhdessä asuvien henkilöiden ajatellaan lainsäädännön, oikeuskäytännön ja oikeuskirjallisuuden valossa osallistuvan toistensa elatukseen silloinkin, kun elatuksesta ei ainakaan nimenomaisesti ole sovittu ja missä määrin tällainen avoliitossa eläminen vaikuttaa henkilön elatukseen. Lisäksi selvitän, mitä ongelmia tällaiseen avopuolisoiden väliseen elatukseen liittyy. Oikeuskäytännössä oletetaan tavanomaisten jokapäiväisten kulujen jakautuvan avoliitossa siten, että niiden takaisinmaksua elatusvelvollisuuden puuttumisen perusteella ei voida avoliiton päättyessä vaatia, mikäli takaisinmaksusta ei avoliiton kestäessä nimenomaisesti ole sovittu. Sosiaalioikeuden puolelta tutkimuksen kohteena ovat asumisen tuet. Mikäli asumisen tuet eivät riitä turvaamaan henkilön asumista, joudutaan turvautumaan toimeentulotukeen. Tämän vuoksi tutkielmassa luodaan myös lyhyt katsaus toimeentulotukeen. Avopuolisoiden väliseen elatukseen nämä tuet liittyvät siten, että sosiaalilainsäädännössä avopuolisot rinnastetaan aviopuolisoihin ja tätä kautta avopuolisoille on lailla säädetty niin sanottu sosiaalioikeudellinen elatusvelvollisuus. Elatukseen liittyvien ongelmien ohella tutkin avopuolison ja avoliiton käsitteitä sekä avoliittolaissa että sen ulkopuolella. Avoliiton määritelmä on avoliittolakia säädettäessä jätetty tulevan oikeuskäytännön varaan. Siitä syystä on ollut mielekästä pohtia, minkälaisiin ongelmiin tuomioistuimet mahdollisesti käsitteen osalta törmäävät avoliittolakia soveltaessaan. Tämän lisäksi avoliiton käsitteen osalta käsittelen avoliittoa sopimuksena yhteiselämästä tai yhteisestä taloudesta, sekä puolisoiden mahdollisuutta solmia muita varallisuusoikeudellisia sopimuksia. Lopuksi olen koonnut yhteen tutkimustulokset sekä avoliiton käsitteen osalta että sen osalta, kuinka siviilioikeudellisen elatusvelvollisuuden puuttuminen suhtautuu siihen, että sosiaalioikeudessa elatusvelvollisuudesta on myös avopuolisoiden kesken säännelty.
-
(2017)Perehdyn tutkielmassani lainopillista metodia käyttäen avopuolison saamaan suojaan niin esineoikeudellisesti kuin jäämistöoikeudellisesti Suomen lainsäädännön mukaan. Vertailen myös Suomessa voimassaolevaa järjestelmää muissa Pohjoismaissa voimassaoleviin järjestelmiin. Suomessa avoliittolain edellytykset täyttävät avoliitot saavat kyseisen lain suojan, kun taas ne avoliitot jotka eivät näitä edellytyksiä täytä jäävät normaalien varallisuusoikeudellisten säännösten varaan. Avoerossa esineen omistajuuteen liittyvät kysymykset ratkaistaan samoja lakeja ja periaatteita noudattaen kuin avio-eroissa. Ratkaisevassa asemassa on nimiperiaate ja yhteisomistusolettama. Perusteettoman edun palautussäännöstö on avoliittolaissa saanut uuden nimen, joka on hyvitys. Tutkielmassani tarkastelen avopuolisoiden mahdollisuuksia suunnitella varallisuusoikeudellisia suhteitaan avoliiton purkautumisen varalta. Jäämistöoikeudellisen suojan puolella tarkastelen avopuolisoiden mahdollisuuksia varautua toisen puolison kuolemaan jäämistösuunnittelun avulla, koska edelleenkään avopuolisot eivät peri toisiaan lain nojalla. Useita kymmeniä vuosia kestäneen avoliiton päättyessä toisen avopuolison kuolemaan voi avoleski jäädä tyhjän päälle ilman jäämistösuunnittelua. Avopuolisoiden olisi hyvä laatia jäämistösuunnitelmansa jo aikaisessa vaiheessa. Jäämistösuunnittelun keinoina avopuolisoilla on mahdollisuus käyttää hyväkseen testamenttia tai henkivakuutusta. Avopuolisoilla on mahdollisuus tehdä keskinäinen testamentti toistensa hyväksi.
-
(2016)Avoliittojen määrä on kasvanut tasaista tahtia 1970-luvulta lähtien ja yhä useampi pariskunta valitsee avoliiton koko elämän kestäväksi parisuhdemuodoksi. Puolisoiden välisiin varallisuusoikeudellisiin kysymyksiin on perinteisesti sovellettu yleisiä siviilioikeudellisia sääntöjä ja periaatteita, mutta näiden sääntöjen soveltamisen ongelmana on se, että ne eivät ota riittävällä tavalla huomioon avoparin välillä vallitsevaa taloudellista yhteyttä. Tilanne kuitenkin parantui, kun vuonna 2011 tuli voimaan avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta annettu laki (26/2011, lyhyemmin avoliittolaki), joka säätelee avopuolisoiden omaisuuden jakamista liiton päättyessä joko eron tai kuoleman johdosta. Lain myötä avoliitot voidaan jakaa kahteen ryhmään sen mukaan, kuuluvatko ne lain soveltamisalan piiriin vai eivät. Tutkielmassa tarkastellaan avopuolison oikeudellista suojaa avoliiton päättyessä. Tutkimus koskee sekä lakisääteisiä että erityislailla sääntelemättömiä avoliittoja, joten tarkastelun kohteena ovat sekä avoliittolain säännökset että myös yleiset siviilioikeudelliset säännöt ja periaatteet. Tarkasteltavana on myös muiden Pohjoismaiden avoliittoja koskeva oikeudellinen sääntely. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, suojaavatko Suomen avoliittoja koskevat säännökset riittävällä tavalla avopuolison asemaa vai onko nykyisessä oikeustilassa vielä kehittämiskohteita. Tutkielma koostuu kolmesta luvusta johdannon ja johtopäätösten lisäksi. Ensimmäisen asialuvun aiheena on avoliittojen oikeudellinen sääntely ja avoliittolaki. Toisessa asialuvussa käsitellään avopuolison oikeudellisen suojan laajuutta avoliiton päättyessä. Tarkasteltavana ovat puolisoiden omistusoikeuskysymykset sekä erilaiset keinot, joilla avopuoliso voi parantaa asemaansa. Kolmas asialuku koskee muiden Pohjoismaiden avoliittoja koskevaa sääntelyä sekä Suomen avoliittolainsäädännön kehittämistä. Luvussa tuodaan esille avoliittojen oikeudellisen sääntelyn ongelmia sekä avoliittolain parannusvaihtoehtoja, joihin voidaan ottaa mallia muista Pohjoismaista.
-
(2018)Tutkielmassa tarkastellaan lainopillista metodia käyttäen avoliittolain (laki avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta 14.1.2011/26) mukaista mahdollisuutta vaatia hyvitystä työpanoksen perusteella. Kysymyksen muotoon asetettuna kyse on siitä, minkälainen työpanos oikeuttaa avoliittolain mukaiseen hyvitykseen ja miten hyvityksen suuruus määräytyy. Kysymystä arvioidaan perusteettoman edun palautusta koskevan yleisen siviilioikeudellisen periaatteen valossa, ennen lain säätämistä muodostuneen avoliittoja koskevan oikeuskäytännön perusteella sekä avoliittolakia ja siihen liittyvää oikeuskäytäntöä vasten. Hyvityssääntelyn tutkimisessa on hyödynnetty erityisesti hovioikeuskäytäntöä. Työpanoksiin perustuvat vaateet ovat olleet oikeuskäytännössä jo ennen lain säätämistä yleisiä. Tyypillisesti korvausta on vaadittu rakennustyön, kotityön tai elinkeinotoiminnassa avustamisen perusteella. Tässä tutkielmassa työpanoksista tarkastellaan nimenomaan rakennustyötä, kotityötä sekä elinkeinotoiminnassa avustamista. Näiden työpanosten arviointi jäsentyy keskenään hieman eri tavoin. Työpanoksen perusteella hyvitystä vaadittaessa tilanteet ovat monimuotoisia ja ratkaisut hyvinkin tapauskohtaisia. Tässä tutkielmassa on pyritty nostamaan oikeuskäytännön perusteella esiin niitä seikkoja, joilla voisi olla yleisesti merkitystä hyvitysoikeuden hahmottamisen kannalta. Tällainen seikka on esimerkiksi hyvityksen ja edunpalautusopin suhde. Avoliittolain säätämisellä ei ole ollut suurta vaikutusta siihen, miten avopuolisoiden työpanoksia hyvitetään. Tutkielmassa pyritäänkin tuomaan esiin ne oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa vakiintuneet periaatteet ja käsitykset, jotka työpanosta koskevaa säännöstä tulkittaessa tulisi ottaa huomioon.
-
(2012)Omhändertagande är en åtgärd som starkt påverkar barnets liv. På grund av att omhändertagande gör intrång i barnets frihet och påverkar starkt barnets framtid måste också barnets rättskydd vid förfarandet vara tillräckligt. Barnets deltagande är en dimension av rättskyddet. De viktigaste elementen av barnets deltagande är hörandet av barnet, rätten att få information, rätten att föra talan samt rätten att söka ändring. Vissa av dessa rättigheter har i lagstiftning medgetts endast barn som nått 12 års ålder. Även mindre barns deltagningsmöjligheter skall ändå tryggas i mån av möjlighet. Barnets deltagande är beroende av många omständigheter. För det första skall myndigheterna möjliggöra ett faktiskt deltagande för barnet eftersom barnet som minderårigt inte har möjlighet att själv åberopa sin rätt att delta. För det andra måste barnet självt vara villigt att delta. För att deltagandet dessutom skall vara verkligt måste deltagandet ha en betydelse för processen eller beslutet. Enligt informed consent -principen skall barnets åsikt dessutom vara fritt formad för att den kan ha betydelse för avgörandet. Även om barnets åsikt inte formats fritt fungerar barnet alltid som informant i sitt ärende. Den information som fås av barnet är nämligen viktigt för beslutsfattaren eftersom den berättar mycket om barnets situation. Hur barnet tillåts delta och påverka avgörs med hjälp av ålders- och mogenhetsbedömningar. Ju äldre barnet är desto bättre möjligheter har barnet att få sin röst hörd. Ändå får barnets inflytande inte bli för starkt. Ett av de största problemen gällande barnets deltagande ligger just i sambandet mellan skyddsprincipen och barnets deltagningsrätt. Det är viktigt att barnet deltar så mycket som möjligt men barnet får inte bli domare i sin sak. Det är svårt att avgöra var gränsen skall gå och vilken princip som skall få mera vikt. I dagens läge behandlas de flesta av omhändertagningsfallen i socialnämnden. Vid denna beslutsmodell tryggas inte barnets rättskydd och socialarbetare hamnar i en svår dubbelroll där de måste fungera både som beslutsfattare och som stöd för barnet. I en förstainstansbehandling i förvaltningsrätten skulle däremot barnets deltagningsmöjligheter förmodligen försämras men å andra sidan skulle processen njuta större offentlig tillit.
-
(2017)Tutkielma käsittelee sitä, minkälaisia määräyksiä koskien omaisuuden hoitoa ja käyttöä testamentin tekijä voi liittää testamenttiinsa testamentatessaan omaisuutta alaikäiselle henkilölle. Erityisenä tarkastelun kohteena ovat määräykset, joilla alaikäiselle saajalle testamentilla tulevan omaisuuden hoito uskotaan muun henkilön kuin saajalla olevan edunvalvojan hoidettavaksi. Testamentin tekijällä katsotaan olevan oikeus vapaasti määrätä omaisuudestaan ja antaa testamentissaan määräyksiä, jotka velvoittavat saajaa edellyttäen että niitä ei voida pitää lain tai hyvän tavan vastaisina. Toisaalta tuomioistuimen tulee HolhTL 10 §:n 4 kohdan mukaan edunvalvojan kelpoisuus edellyttää tuomioistuimen määräystä ja tuomioistuimen tulee määrätä edunvalvoja vain, jos edunvalvojan määrääminen hoitamaan saatua omaisuutta on saajan edun mukaista. Tutkielmassa olen tarkastellut sitä, miten edunvalvontaoikeus rajoittaa testamentin tekijän tahdon kunnioittamista ja miten edunvalvojan tulee alaikäisen päämiehensä omaisuutta hoitaa, jos testamentissa on annettu erityisiä määräyksiä omaisuuden hoidosta. Vastakkain ovat siten testamentin tekijän oikeus vapaasti määrätä omaisuudestaan sekä päämiehen etujen ja oikeuksien suojaamiseen pyrkivä edunvalvontaoikeuden järjestelmä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, mitä seikkoja tuomioistuimen tulee ottaa huomioon harkitessaan sitä, onko määräys saajan edun mukainen ja näin hyväksyttävissä. Lisäksi olen tarkastellut sitä, miltä osin testamentin tekijä voi omaisuuden hoitoa ja käyttöä koskevin määräyksin syrjäyttää holhoustoimilain säännöksiä. Tätä kysymystä tarkastellaan lähinnä aiemman tutkimuksen näkökulmasta.
-
(2016)Holhoustoimen tarkoituksena on holhoustoimilain (422/1999) 1 §:n mukaan valvoa niiden henkilöiden etua ja oikeutta, jotka eivät vajaavaltaisuuden, sairauden, poissaolon tai muun syyn vuoksi voi itse pitää huolta taloudellisista asioistaan. Edunvalvontatehtävien hoidosta vastaavat edunvalvojat, joita järjestämistapansa puolesta on kahdenlaisia. Ensinnäkin edunvalvojana voi toimia yksityinen, yleensä päämiehen sukulainen tai muu läheinen henkilö. Toinen ryhmä ovat yleiset edunvalvojat. Yleiset edunvalvontapalvelut voidaan jakaa vielä oikeusaputoimistojen järjestämään edunvalvontaan ja yksityisten palveluntuottajien järjestämään yleiseen edunvalvontaan. Hoitaessaan tehtäväänsä edunvalvojalla on velvollisuus toimia holhoustoimilaissa säädettyjen käyttäytymisnormien mukaan. Jos edunvalvoja laiminlyö laissa säännellyt velvoitteensa ja tästä aiheutuu päämiehelle vahinkoa, seurauksena voi olla holhoustoimilain 45 §:ssä säädetty vahingonkorvausvastuu. Lainkohdan mukaan edunvalvoja on velvollinen korvaamaan vahingon, jonka hän on tehtävää hoitaessaan tahallisesti tai huolimattomuudesta aiheuttanut päämiehelleen. Vahingonkorvausvastuun edellytyksinä on näin ollen aiheutunut vahinko, syy-yhteys aiheutuneen vahingon ja edunvalvojan toiminnan välillä sekä edunvalvojan tahallisuus tai huolimattomuus, toisin sanoen tuottamus. Tutkielman aiheena on edunvalvojan vahingonkorvausvastuu holhoustoimilain edunvalvontajärjestelmässä. Vahingonkorvausvastuu voidaan nähdä edunvalvojalle asetettujen velvollisuuksien tehosteena, joten korvausvastuu ja sen edellytykset ovat sellaisia kysymyksiä, joilla on suuri merkitys muun muassa päämiehen edun ja oikeusturvan toteutumisen kannalta. Korvausvastuun aktualisoitumisen kannalta tuottamuksen asteella ei ole merkitystä, myös lievä huolimattomuus täyttää tuottamusvaatimuksen. Tutkielmassa pyritään täsmentämään vahingonkorvausoikeudellisen tuottamuskäsitteen sisältöä edunvalvojan korvausvastuun osalta. Tuottamusta arvioidaan sen huolellisuuden kautta, jota edunvalvojan voidaan tehtäväänsä hoitaessaan odottaa noudattavan. Huolellisuusarvioinnin lähtökohtana on perinteisen bonus pater familias – kriteerin lisäksi edunvalvojalle asetettujen käyttäytymisnormien kokonaisuus. Voidaan puhua normipainotteisesta tuottamusarvioinnista. Asiaa lähestytään edunvalvojalle holhoustoimilaissa asetettujen tehtävien ja velvollisuuksien kautta. Haasteita edunvalvonnassa vaadittavan huolellisuustason arvioinnissa, verrattuna esimerkiksi asianajajiin tai muuhun yhtenäiseen ammattikuntaan, aiheuttaa kuitenkin se edunvalvonnan erityispiirre, että edunvalvojana toimivat sekä oikeudellisen tai muun koulutuksen saaneet yleiset edunvalvojat että yksityiset, usein omaisedunvalvojat, joilla ei välttämättä ole koulutusta tai osaamista edunvalvojan tehtäviin. Lisäksi vanhemmat toimivat alaikäisten lastensa edunvalvojina suoraan lain nojalla luonnollisesti ilman perehdytystä edunvalvojan tehtäviin. Tutkielmassa pohditaan sitä, tuleeko tuottamusta arvioida yhtenäisesti kaikkien edunvalvojien osalta, vai voiko huolellisuus- ja selonottovelvollisuuden taso vaihdella sen mukaan, kuka edunvalvontatehtävää hoitaa. Holhoustoimilaki ei sinänsä erottele eri edunvalvojia toisistaan, mutta yleisellä ja yksityisellä edunvalvonnalla on kuitenkin sellaisia toiminnan luonteeseen liittyviä erityispiirteitä, joilla voinee tosiasiallisesti olla merkitystä tuottamusarvioinnin kannalta. Tutkielma keskittyy pääasiassa niihin säännöksiin, jotka määrittävät edunvalvojan toimivaltaa eli edunvalvojan suhdetta päämieheensä. Edunvalvojan suhdetta ja velvollisuuksia esimerkiksi maistraattiin nähden käsitellään kuitenkin niiltä osin kuin arvioidaan, mikä merkitys maistraatin toiminnalla voi olla edunvalvojan korvausvastuun aktualisoitumisen kannalta. Kun edunvalvoja on itse vastuussa toimistaan ja toisaalta laiminlyönneistään, oikeuskirjallisuudessa katsotaan pääsääntöisesti, että muiden tahojen toiminnalla ei ole merkitystä edunvalvojan korvausvastuun kannalta. Tutkielmassa katsotaan kuitenkin, että esimerkiksi edunvalvojan saamilla neuvoilla ja ohjeilla voi olla merkitystä sen arvioinnissa, voidaanko edunvalvojan katsoa toimineen huolimattomasti. Sen sijaan edunvalvojan subjektiivisille ominaisuuksille voitaneen antaa merkitystä lähinnä vahingonkorvauksen sovittelua koskevassa tuottamusarvioinnissa, ja siinäkin vain rajallisessa mielessä.
-
(2013)Yksityistäminen on länsimainen ilmiö. Suomessa yksityistämiskeskustelu alkoi 80-luvulla ja on kiihtynyt koko ajan. Ensinnäkin yksityistäminen voi tarkoittaa sitä, että julkinen sektori myy kannattamatonta yritystoimintaansa kokonaan pois itseltään. Toisaalta valtio tai kunta voi yksityistää vain tarjonnan, jolloin tuotantovastuu siirtyy yrityksille, ohjauksen ja rahoituksen säilyessään edelleen julkisella sektorilla. Kunnallishallinnossa yksityistäminen on viime vuosina kohdistunut suurimmassa määrin sosiaali- ja terveyspalveluihin, joissa on havaittu monia eri ongelmia. Valtion uutena yksityistämisen kohteena on holhoustoimen edunvalvontapalvelut. Holhoustoimen tarkoituksena on valvoa niiden henkilöiden etua ja oikeutta, jotka eivät vajaavaltaisuuden, sairauden, poissaolon tai muun syyn vuoksi voi pitää huolta taloudellisista tai muista asioistaan. Hyvinvointiyhteiskunnan velvollisuutena on tarjota tällaisille henkilöille tukea edunvalvontapalveluiden yleisen edunvalvojan määräämisen muodossa. Holhoustoimilain voimaan tullessa vuonna 1999 kunta huolehti edunvalvontapalveluluiden järjestämisestä. Kymmenen vuotta myöhemmin holhouspalvelut siirrettiin tuotettavaksi virkatyönä valtion oikeusaputoimistoissa. Samalla lainsäädännössä annettiin oikeusaputoimistoille mahdollisuus ulkoistaa palveluitaan. Yksityistäminen aiheuttaa erilaisia ongelmia edunvalvottavana olevien henkilöiden perusoikeuksien toteutumisen kannalta. Tutkielmassani tarkastelen sitä, kuinka hyvin yksityistäminen säilyttää päämiesten välisen yhdenvertaisuuden eri osa-alueilla. Otan kantaa siihen, tulisiko päämiehiä kuulla yksityistämistilanteissa ja mikä merkitys päämiehen mielipiteelle tulisi antaa. Haluan selvittää, miten edunvalvottavien oikeusturva toteutuu, kun edunvalvontapalvelujen tuottaminen siirtyy valtiolta yksityiselle yritykselle. Pyrin avaamaan myös yksityisten palveluntuottajien valvonnan erityistä tehtävää päämiehen oikeusturvan kannalta ja sitä, onko valvonta tällä hetkellä riittävää. Lisäksi minua kiinnostaa, onko edunvalvontapalveluiden markkinoita syntynyt, pienentääkö yksityistäminen todellisuudessa palvelujen tuottamisesta valtiolle aiheutuvia kustannuksia ja onko ostopalveluntuottajan toiminnan jatkuvuus varmaa. Kyseessä on lainopillinen eli oikeusdogmaattinen tutkimus, jonka tavoitteena on tutkia edunvalvottavien perusoikeuksien toteutumista edunvalvontapalvelujen yksityistämisen yhteydessä. Oikeussäännösten, oikeuskirjallisuuden sekä lainvalmisteluaineiston ohella tutkimuksen kannalta tärkeän lähderyhmän muodostavat oikeusministeriön lausunnot ja mietinnöt, jotka tarkentavat valtion linjaa edunvalvontapalvelujen yksityistämisestä.
-
(2018)Tutkielma käsittelee vahvistettujen ja vahvistamatta jätettyjen edunvalvontavaltuutusten käytännössä ilmenneitä ongelmia. Edunvalvontavaltuutuksesta säädetään edunvalvontavaltuutuksesta annetussa laissa (25.5.2007/648). Lain oltua voimassa jo yli 10 vuotta, ovat käytännön ongelmat alkaneet aktualisoitua. Tutkielmassa tarkastellaan ensiksi sitä, millaiset vähimmäisvaatimukset laki asettaa edunvalvontavaltuutukselle ja mistä kaikista asioista valtakirjassa on mahdollista määrätä pätevällä tavalla. Toiseksi tutkielmassa tarkastellaan sitä, millaisia edunvalvontavaltuutukset todellisuudessa ovat hyödyntäen tutkielmaa varten hankittua aineistoa. Kolmanneksi yhdistetään teoria ja käytäntö keskeisimpien ongelmien kartoittamiseksi ja arvioidaan nykyisen sääntelyn toimivuutta käytännön valossa de lege ferenda. Tutkielman metodeina ovat lainoppi ja empiirinen oikeustutkimus. Tutkimusaiheen kannalta relevanttien säännösten ja mahdollisten teoriassa esitettyjen ongelmien paikantamisessa hyödynnetään lainoppia. Tutkielmaa varten kerätyn tutkimusaineiston hyödyntäminen puolestaan tapahtuu empiirisen oikeustutkimuksen avulla. Tutkielmaa varten hankittu empiirinen aineisto koostuu kahdesta osasta. Tutkielman kvantitatiivisen osan muodostavat vuonna 2016 Espoon maistraatissa vireille tulleet ja ratkaistut edunvalvontavaltuutusta koskevat asiat edunvalvontavaltuutuksineen ja valmistelumateriaaleineen. Tutkielman kvalitatiivinen osa muodostuu tutkielmaa varten tehdystä asiantuntijan teemahaastattelusta. Kvantitatiivinen aineisto taulukoitiin ja kvalitatiivinen aineisto litteroitiin ennen analyysia. Aineiston analyysin perusteella selvisi, että edunvalvontavaltuutuksissa käytännössä ilmenneet ongelmat ovat osittain samanlaisia ja osittain erilaisia vahvistettujen ja vahvistamatta jätettyjen valtakirjojen kohdalla. Erityisesti vahvistamattomien valtakirjojen ongelmia ovat vireilleajantulokohta ja valtuutusten pätemättömyys. Tutkielma osoittaa, että lakia tulisi muuttaa joiltain osin, jotta edunvalvontavaltuutus vastaisi entistä paremmin yhteiskunnan ja yksilön tarpeita. Lisäksi instituution parempi tunnettavuus vähentäisi ongelmia. Kuitenkin tutkimushavaintojen perusteella laki jo nykyisellään mahdollistaa edunvalvontavaltuutuksen käytön useimmissa tilanteissa toivotulla tavalla, kunhan edunvalvontavaltuutus laaditaan hyvissä ajoin ennen oman toimintakyvyn menetystä ammattitaitoisen asiantuntijan avustuksella.
-
(2015)Tutkielmassa käsitellään edunvalvontavaltuutetun kelpoisuuden rajoja tilanteissa, joissa valtuuttajan edun mukaista voisi olla vastikkeeton jäämistöoikeudellisesta etuudesta luopuminen. Tässä yhteydessä tarkastellaan perinnöstä luopumista, pesäosuuden luovuttamista sekä jäämistöositusta. Lain mukaan valtuutettu ei saa lahjoittaa päämiehen omaisuutta, jos lahjan perusteita ei ole yksilöity edunvalvontavaltakirjassa. Valtuutettu on kuitenkin samalla velvollinen hoitamaan päämiehen omaisuutta tämän edun mukaisesti. Päämiehen etu on edunvalvontaoikeuden kantavia periaatteita. Valtuutetun tehdessä oikeustoimia päämiehen puolesta hänen on varmistuttava, että niiden ehdot ovat päämiehen edun mukaisia. Tällöin valtuutetun on lähtökohtaisesti toimittava yhteistyössä päämiehen kanssa tämän mielipidettä kunnioittaen. Valtuuttajan oikeudellinen toimintakyky on usein tosiallisesti menetetty valtakirjan tultua vahvistetuksi. Tällöin valtuutetun tulee pyrkiä toimimaan päämiehen toimiohjeiden, arvomaailman sekä aiemman terveen tahdon mukaisesti. Kun valtuuttaja on tällöin tosiallisesti vajaakykyinen, valtuutetun tulee huomioida myös päämiehen suojaamisen tarve päätöksenteossaan. Edunvalvontavaltuutuslaki lähtee siitä, että valtuutettu toimii kelpoisuutensa ja toimivaltansa rajoissa eikä tarvitse erillistä viranomaisen lupaa päämiehen lukuun tekemilleen oikeustoimille. Tällöinkin valtuutettu joutuu huomioimaan lain säännökset omaisuuden hoitamisesta ja lahjoituskiellosta. Edunvalvontavaltuutuslaki on suhteellisen nuori ja siihen liittyviä prejudikaatteja ei vielä ole. Analogiaa voidaan hakea edunvalvontaa koskevista KHO:n ratkaisuista, joissa jäämistöoikeudelliseen luopumiseen päämiehen puolesta on suhtauduttu yksiselitteisen kielteisesti. Oikeuskäytännöstä tukea valtuutetun kelpoisuudelle luopumisoikeustoimiin ei olekaan löydettävissä. Esimerkiksi perinnöstä luopuminen on kiistämättä oma oikeustoimensa eikä laissa nimenomaisesti kielletty lahjoitus. Lain esitöissä lahjoituksena pidetään myös muita oikeustoimia, jotka asiallisesti johtavat päämiehen varallisuuden vähenemiseen. Olennaista on kuitenkin onko oikeustoimi valtuuttajan edun mukainen. Valtuutettu on lain mukaan velvoitettu hoitamaan päämiehen omaisuutta niin, että omaisuus ja sen tuotto voidaan käyttää päämiehen hyödyksi ja tyydyttämään hänen henkilökohtaisia tarpeitaan. Perinnöstä luopumisen osalta oikeudellisen toimintakykynsä menettäneen vanhuksen edun määrittäminen muilla kuin taloudellisilla perusteilla katsotaan tässä yhteydessä olevan liian epämääräistä oikeusohjeeksi. Tutkielmassa otettu kanta onkin, että jos edunvalvontavaltakirjassa ei ole tarkempia määräyksiä, valtuutettu ei ole kelpoinen luopumaan perinnöstä valtuuttajan puolesta, mikäli se johtaa päämiehen varallisuusaseman heikentymiseen. Sama koskee vastikkeetonta pesäoikeuden luovutusta sekä tasinko-oikeuksista luopumista. Valtuutetun kelpoisuuden puute luopua valtuuttajalle tulevasta perinnöstä ei tarvitse tarkoittaa päämiehen itsemääräämisoikeuden rajoittamista. Valtuuttajahan voi halutessaan antaa valtakirjassa valtuutetulle kelpoisuuden luopua perinnöstä tai muusta jäämistöoikeudellisesta etuudesta. Edunvalvontavaltuutus mahdollistaa sen käyttämisen myös sen jälkeen, kun henkilö itse on menettänyt oikeudellisen toimintakykynsä. EVVL 18.2 §:n mukaisesti tehdyllä valtuutuksella valtuutettu voikin päämiehensä puolesta luopua vastikkeetta jäämistöoikeudellisesta etuudesta, joka olisi lisännyt päämiehen varallisuutta. Edellytyksenä on, että määräys asiasta on otettu mukaan edunvalvontavaltakirjaan, ja samalla huolehdittu ainakin esteettömän varavaltuutetun nimeämisestä.
Now showing items 1-20 of 104