Browsing by discipline "Hallinto-oikeus"
Now showing items 1-20 of 71
-
(2020)Hallintolain (434/2003) 7 §:ssä säännelty palveluperiaate velvoittaa viranomaista järjestämään asioinnin viranomaisessa siten, että hallinnossa asioiva saa asianmukaisesti hallinnon palveluita ja viranomainen voi suorittaa tehtävänsä tuloksellisesti. Prima facie periaatteen sisältämät kaksi erillistä tavoitetta, asianmukaisuuden ja tuloksellisuuden vaatimukset, näyttävät vastakkaisilta ja asettavat viranomaisen punnintatilanteeseen. Asianmukaisuuden vaatimus on moraalinen vaatimus ja pyrkii määrittelemään hallintoiminnan laatua oikeusvaltiollisesta näkökulmasta käsin. Tuloksellisuuden vaatimus taas on luonteeltaan poliittinen tavoite, joka pyrkii asettamaan rajat hallintotoiminnan laadun kehittämiselle. Tutkielmassa tarkastellaan lainopin näkökulmasta sitä, mitä viranomaiselle hallintolain 7.1 §:ssä asetettu velvoite ”järjestää asiointi ja asiankäsittely siten, että hallinnossa asioiva saa asianmukaisesti hallinnon palveluita” tarkoittaa. Lisäksi tarkastellaan sitä, miten mainitun säännöksen vaatimus viranomaisen tehtävien tuloksellisesta suorittamisesta sovitetaan yhteen palveluiden asianmukaisen järjestämisen kanssa. Tutkielmani perusteella asianmukaisuuden vaatimus näyttää kapenevan ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisuissa epäasianmukaisuuden puutteeksi. Vaatimus asianmukaisuudesta tarkoittaa ratkaisuissa ennen kaikkea vaatimusta perustuslain ja hallintolain noudattamisesta. Näin ymmärrettynä asianmukaisuudesta tulee synonyymi lainmukaisuudelle ja asianmukaisuus kapenee virheiden välttämiseen. Ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisukäytännössä palveluperiaate ei saakaan optimointikäskyn luonnetta, sillä oikeuskanslerin ja eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisuissa laillisuusvalvojat eivät juurikaan punnitse palveluperiaatteen sisältämiä asiallisuuden ja tuloksellisuuden vaatimuksia keskenään ja suhteessa käsillä olevan tapauksen tosiseikastoon. Sen sijaan palveluperiaatteelle on vakiintunut laillisuusvalvojien ratkaisuissa sisältö, jossa tuloksellisuuden vaatimusta ei juurikaan huomioida. Vaikka asianmukaisuuden vaatimukseen implisiittisesti sisältyvä oikeuden ja moraalin suhteen problematisointi on oikeustieteen ikuisuuskysymys, tuloksellisuusvaatimukseen sisältyvä oikeuden ja poliittiseksi tavoitteeksi asemoituvan kustannustehokkuuden suhde näyttäytyy palveluperiaatteen näkökulmasta tyystin jäsentymättömänä. Vaikuttaa siltä, että oikeus on kyllä pintapuolisesti omaksunut poliittiselle järjestelmälle ominaisen käsitteen ja tavoitteen tuloksellisuudesta, mutta tosiasiallisia keinoja tuloksellisuuden vaatimuksen oikeudellistamiselle ei ole. Asianmukaisen palvelun reunaehtojen määrittelyssä on kyse myös julkisia tehtäviä virkavastuulla hoitavan virkamiehen oikeusturvasta, sillä viime kädessä asianmukaisuus toteutuu yksittäisissä virkamiehen ja hallinnon asiakkaan kohtaamisissa. Tästä näkökulmasta on huolestuttavaa, että vaikka palveluperiaate on hallintolain säätämisen myötä nostettu lain tasoiseksi säännökseksi, periaate ja siihen sisältyvä palvelun asianmukaisuuden sekä viranomaisen toiminnan tuloksellisuuden vaatimus tuntuvat jättävän normin soveltajalle enemmän kysymyksiä kuin antavan vastauksia. Oikeusperiaatteiden luonteesta seuraa se, että emme koskaan voi täysin varmasti osoittaa periaatteen sisältöä ja todeta, että asianmukaisilla palveluilla tarkoitetaan kaikissa tapauksissa yhtä ja samaa. Paradoksaalisesti oikeuden pintatason nopeaa muutosta systematisoivaa palveluperiaatetta on siis itsessään mahdoton vangita yksiselitteiseen määritelmään, jota voitaisiin soveltaa, kunnes säännöstä lainsäätäjän toimesta tietoisesti muutetaan. Mutta säännöksen tehokkuus oikeuspoliittisesta näkökulmasta taitaakin perustua juuri tähän, sillä se mahdollistaa periaatteen sisällön muuttumisen ja mukautumisen muuttuvaan yhteiskuntaan.
-
(2020)Keskeinen tapa saattaa lapsen mahdollinen lastensuojelun tarve lastensuojeluviranomaisten tietoon on lastensuojelulain 25 §:n mukainen ilmoitus kunnan sosiaalihuollosta vastaavalle toimielimelle eli lastensuojeluilmoitus. Lastensuojeluilmoituksen voi tehdä kuka tahansa. Velvollisuus sen tekemiseen on monilla eri tahoilla mm. sosiaali- ja terveydenhuollossa sekä opetustoimessa. Lastensuojeluilmoituksen taustalla voi olla hyvin moninaisia huolta herättäneitä seikkoja lapsen hyvinvointiin liittyen. Lastensuojeluilmoituksen kohteena olevan perheen halutessa tietää ilmoituksen tekijän tulevat sovellettavaksi säännökset yleisöjulkisuutta laajemmasta asianosaisjulkisuudesta. Asianosaisella on julkisuuslain 11.1 §:n mukaan oikeus saada tieto muunkin kuin julkisen asiakirjan sisällöstä, joka voi tai on voinut vaikuttaa hänen asiansa käsittelyyn. Asianosaisen tiedonsaantioikeudella on tärkeä merkitys asianosaisen oikeusturvan kannalta. Tutkielmassa selvitetään ensin asianosaisjulkisuuden perusteiden täyttymistä lastensuojeluilmoituksen kohdalla. Tarkasteltavaksi tulevat asianosaisuus lastensuojeluasiassa sekä lastensuojeluilmoituksen asema asian käsittelyyn vaikuttavana salassa pidettävänä asiakirjana. Tutkielmassa käsitellään myös mahdollisuutta tehdä lastensuojeluilmoitus jo alun perin anonyymisti. Lähtökohtana olevaa asianosaisen tiedonsaantioikeutta voidaan rajoittaa julkisuuslain 11.2 §:n 1 kohdan mukaan erittäin tärkeän yleisen edun, lapsen edun tai muun erittäin tärkeän yksityisen edun perusteella. Tutkielmassa haetaan vastausta siihen, mitä nämä asianosaisjulkisuutta rajoittavat vahvemmat edut lastensuojeluilmoituksen tekijätietoon liittyen voivat olla. Asianosaisjulkisuuden soveltamistilanteet edellyttävät tapauskohtaista eri intressien välistä punnintaa, joiden osalta tutkielmassa selvitetään, millaisia erilaisia oikeuksia joudutaan sovittamaan yhteen ja millaisia seikkoja lastensuojeluilmoituksiin liittyen on soveltamistilanteissa otettu huomioon. Viranomaiselta edellytetään asianosaisjulkisuuden ratkaisutilanteissa kokonaisharkintaa siitä, onko ilmoituksen tekijätiedon salassapidon tarve julkisuuslain 11.2 §:n 1 kohdan perusteilla suurempi kuin asianosaisen intressi saada tieto lastensuojeluilmoituksen tekijästä.
-
(2016)Avoimuus on noussut nykyipäivänä yhdeksi julkisen vallankäytön merkittävimmistä käsitteistä. 1990-luvulta lähtien se on esiintynyt tiiviisti kansainvälisten järjestöjen suosituksissa ja arvioissa, ja se luetaan laajalti yhdeksi hyvän hallinnon tärkeimmistä elementeistä. Sen merkitys poliittisessa retoriikassa ja päivittäisessä mediassa on niin ikään huomattava, ja näin se vaikuttaakin juurtuneen vahvaksi osaksi nykyistä kulttuuriamme. Avoimuus (transparency) yhdessä sukulaiskäsitteidensä kuten tilivelvollisuuden (accountability) ja hyvän hallinnon (good governance) kanssa toistuukin ympäri maailmaa lainsäädäntöuudistusten perusteluissa, kansalaisjärjestöjen vaatimuksissa ja taloudellisen kilpailukyvyn analyyseissä. Avoimuuden vaihtelevat ilmenemismuodot, näiden väliset ristiriitaisuudet, samoin kuin avoimuuden tosiasialliset vaikutukset yhteiskunnassa tulevat kuitenkin vain harvoin tarkemmin huomioiduiksi. Näin avoimuus on päätynyt epämääräiseksi taikasanaksi, jonka itsestäänselvän positiivinen käyttötapa kätkee sisäänsä useita kysymyksiä. Tässä tutkielmassa tarkoituksena on nostaa avoimuuden käsite kriittiseen tarkasteluun. Aloittaen avoimuuden ilmenemismuotojen erottelusta tutkielmassa käydään läpi aiheen kannalta olennainen lainsäädäntö niin kotimaassa kuin Euroopan unionissa. Tämän materiaalin valossa näyttää selvältä, että poikkeavista lähtökohdistaan huolimatta Suomi ja EU ovat yhtä lailla omaksuneet avoimuuden yhdeksi demokraattisen ja taloudellisen kehityksen olennaisista mittapuista. Siinä missä Suomi on voinut kokea avoimuuden luontevana tapana hyödyntää olemassaolevia vahvuuksiaan kansainvälisillä areenoilla, on EU korostanut avoimuuden merkitystä sen omien heikkouksien kuten byrokraattisen imagon ja heikon legitimiteetin korjaamisessa. Suomessa vakiintuneesti noudatettu julkisuusperiaate ja siihen olennaisesti kuuluva asiakirjajulkisuus (access to documents) ovat saaneet perustelunsa viime kädessä viranomaistoiminnan demokraattisen valvonnan välineinä. Viime vuosien kansainvälisen kehityksen myötä julkisuusperiaate on kuitenkin siirtymässä suuntaan, jossa julkisen vallan oletetaan aktiivisin toimenpitein toteuttavan avoimuuden päämääriä. Nämä kytkeytyvät usein demokratian ja laillisuuden sijasta kansainvälisen rahaliikenteen sujuvuuteen ja markkinataloudellisiin näkökohtiin. Samalla pääsy julkiseen tietoon on alettu nähdä viime kädessä sen taloudellisen hyödynnettävyyden kautta. Näin avoimuus on omaksunut muotoja, jotka eivät perustelujensa, sisältönsä tai tavoitteidensa puolesta enää vastaa perinteistä käsitystä julkisuusperiaatteesta. Usko avoimuuden vaikutukseen yleisön luottamuksen ja legitimiteetin kohentamisessa on ollut lähtökohtana useille Euroopan unionissa toteutetuille uudistuksille 1990-luvulta alkaen. Uudistuksista huolimatta luottamus unionin instituutioihin ei näytä parantuneen. Eurooppalaisen politiikan rakenteellisten ongelmien ohella näyttääkin siltä, että unionin pyrkimykset ovat perustuneet yksinkertaistetulle ja virheelliselle näkemykselle julkisuuden ja avoimuuden vaikutuksista kansalaisten asenteisiin. Kuten empiirisissä tutkimuksissa on pystytty osoittamaan, päätöksenteon läpinäkyvyydellä on harvoin yksiselitteistä vaikutusta ihmisten kokemaan luottamukseen. Tosiasiallinen tiedonsaanti voi useassa tapauksessa pikemminkin heikentää sitä auktoriteettia, jolle asiantuntijaelimien toiminta tyypillisesti perustuu. Avoimuuden taustalla voidaan yhä edelleen nähdä valistuksen vuosisadalla 1700-luvulla voimistuneet käsitykset, joiden mukaan parhaat edellytykset rationaaliselle päätöksenteolle yhteiskunnassa syntyvät silloin, kun tieto on saatavilla kaikille kansalaisille ja vapaa julkinen keskustelu on turvattu. Kuten muiden ohella Jürgen Habermas on todennut, tämä toimiva julkisuuden sfääri on kuitenkin taipuvainen kohtaamaan useita ongelmia. Informaatioyhteiskunnassa tiivis viestintä omaksuu usein lyhytjännitteisen ja nopeita vastakkainasetteluja herättävän muodon, jossa omalähtöisen ajattelun sijaan yksilö päätyy kuluttamaan viihteellisen mielipideilmaston tarjoamaa, tuotteistettua ja kontekstistaan irrallista informaatiota. Vaikka avoimuuteen kriittisesti suhtautuvaa tutkimusta on yhteiskuntatieteiden alalla ilmestynyt viime vuosina suhteellisen runsaasti, on alue oikeustieteen näkökulmasta melko kartoittamaton. Koska vaatimukset avoimuuden lisäämiseksi kotimaisessa ja eurooppalaisessa hallinnossa tulevat todennäköisesti jatkumaan, on oikeustieteenkin piirissä syytä kiinnittää huomiota avoimuuden sisältämiin ongelmiin ja mahdollisuuksiin. Tämän tutkielman tarkoitus on ottaa askel tähän suuntaan.
-
(2016)I syfte att utreda misstänkta konkurrensbegränsningar får konkurrensmyndigheterna göra inspektioner bl.a. i näringsidkares företagslokaler. Enligt 44 § i konkurrenslagen får ett beslut om förrättande om en sådan här inspektion inte överklagas. I avhandlingen granskas detta besvärsförbuds förenlighet med europarätten samt de nationella domstolarnas handlingsutrymme enligt den gällande lagstiftningen. Avhandlingen har två huvudsakliga frågeställningar: För det första granskas besvärsförbudet i 44 § i konkurrenslagen i ljuset av europadomstolarnas praxis. Den konkreta frågeställningen lyder: Är besvärsförbudet i 44 § i konkurrenslagen förenligt med europarätten? För det andra granskas de nationella domstolarnas handlingsutrymme enligt den gällande nationella lagstiftningen. Frågan jag söker svar på är följande: Hur kan en nationell domstol eliminera den eventuella normkonflikten mellan besvärsförbudet och europarätten ifall en näringsidkare, besvärsförbudet till trots, skulle överklaga inspektionsbeslutet? Tre olika alternativ granskas, nämligen domstolens möjlighet att göra en människorättsvänlig tolkning av besvärsförbudet, att lämna besvärsförbudet utan tillämpning på basis av grundlagens företräde samt att lämna besvärsförbudet utan tillämpning på basis av EU-rättens företräde. Ifall besväret inte tas till prövning kan Finland göra sig skyldig till en kränkning av människorättskonventionen och EU-rätten. Metoden i avhandlingen är rättsdogmatisk och det huvudsakliga forskningsmaterialet består av rättspraxis från den Europeiska människorättsdomstolen och EU-domstolen, nationella förarbeten samt såväl nationell som utländsk rättslitteratur. På basis av forskningsresultaten i avhandlingen rekommenderar skribenten att besvärsförbudet i 44 § i konkurrenslagen upphävs. Ifall man anser att besvärsförbudet förbjuder överklagande både enskilt och i samband med behandlingen av huvudsaken, vilket dess formulering tyder på, verkar det klart att besvärsförbudet är oförenligt med europarätten. Även om överklagande i samband med huvudsaken vore möjligt är besvärsförbudet problematiskt på flera olika sätt, bl.a. eftersom tillgången till rättsmedlet är osäkert och oberoende fördröjt med åtskilliga år. Även granskningen av domstolarnas handlingsalternativ för att eliminera normkonflikten mellan besvärsförbudet och europarätten talar för att besvärsförbudet borde upphävas. Det verkar inte möjligt att göra en människorättstolkning av besvärsförbudet pga. dess entydiga formulering och tillämpning av GL 106 § kräver att det finns en uppenbar konflikt mellan tillämpningen av en lagbestämmelse och grundlagen. Således borde en nationell domstol dels harmonisera tolkningen av grundlagsbestämmelserna med människorättskonventionen och även bedöma om det s.k. uppenbarhetskriteriet uppfylls. Detta kan vara mer problematiskt än man först anar. EU-rätten däremot kräver företräde förutsatt att det handlar om en situation då EU-rätten blir tillämplig.
-
(2014)Rahtaussopimuksella aluksia rahdataan kuljettamaan sekä ihmisiä että tavaroita ja suorittamaan erilaisia palveluja tai toimintoja merellä. Rahtaussopimuksena on käytetty jo 1900-luvun vaihteesta lähtien vakiosopimuskaavakkeita, joiden merkittävimpänä laatijana ja kehittäjä toimii kansainvälinen meriteollisuuden järjestö BIMCO. Tämän tut-kielman tarkastelun kohteena on BIMCO:n SUPPLYTIME 2005 -vakiosopimuskaavake ja sen tulkinta Pohjois-maissa. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, miten BIMCO:n kansainvälistä SUPPLYTIME 2005 -aikarahtaussopimuskaavaketta pitäisi tulkita, jos sovellettavaksi laiksi on valittu Suomen tai jonkun muun Poh-joismaan oikeus. Yleensä tulkinta- ja riitatilanteissa SUPPLYTIME 2005 -vakiosopimuskaavakkeeseen sovelletaan merenkulun oikeutena pidettyä Englannin oikeutta, joka on kaavakkeessa oletuksena. SUPPLYTIME 2005 on laadittu englanninkielellä ja siinä käytetään termejä ja ilmaisuja, jotka ovat tyypillisiä englantilaisessa sopimusoi-keudessa. Erityisenä tarkastelun kohteena on, vaikuttaako englannin kieli vakioehtojen sisältöön ja mikä merkitys vakiosopimuskaavakkeen taustalla vaikuttavalla Englannin oikeudella on tulkintaan Pohjoismaissa. Lisäksi tut-kielmassa syvennytään muutamaan jäänmurtotoiminnan kannalta tärkeään SUPPLYTIME 2005 klausuulin tulkin-taan. Tätä tutkielmaa ja sen tutkimustuloksia voidaan hyödyntää Liikennevirastossa tehtäessä päätöksiä SUPPLYTIME 2005 -vakiosopimuskaavakkeen käyttämisestä jäänmurtajien rahtauksessa. Tutkielmassa on käytetty lähdemateriaalina erityisesti pohjoismaisia meri- ja kuljetusoikeuden teoksia ja artikkelei-ta. Vakiosopimuskaavakkeen tulkintaa on pyritty avaamaan sekä pohjoismaista että englantilaista oikeuskäytäntöä hyödyntäen. Tutkielman johtopäätöksenä todetaan, että Pohjoismaissa SUPPLYTIME 2005 -vakiosopimuskaavakkeen tulkin-nassa voidaan käyttää apuna esimerkiksi kaavakkeen valmistelumateriaalia ja kaavakkeen laatijan kommentaariko-koelmia, joihin on kuitenkin suhtauduttava varauksella. Pohjoismaissa SUPPLYTIME 2005:n kaltainen englannin-kielinen sopimus ja siihen liittyvä Englannin oikeuden vaikutus eivät lähtökohtaisesti vaikuta tulkintaan, vaan vakiosopimuksia käsitellään samalla tavalla kuin kansallisella kielellä muotoiltuja sopimuksia. Pohjoismaisten merioikeuden asiantuntijoiden keskuudessa ei olla täysin yksimielisiä siitä, voiko kansainvälisten vakiosopimusten tulkinnassa käyttää hyväksi ulkomaisia oikeusratkaisuja, mutta vakioehtojen tulkinnan harmonisointia pidetään kuitenkin tärkeänä. SUPPLYTIME 2005 -kaavakkeen aiempia versioita ja muita vakiosopimuskaavakkeita koske-vien ratkaisujen käyttämistä tulkintakeinoja ei suositella. Tutkielmassa tarkasteltujen jäänmurtotoiminnan kannalta tärkeiden ehtojen tulkinnassa voi ilmetä ongelmia Pohjoismaissa, ellei esimerkiksi off hire- ja knock for knock -ehtoon ole tehty tarkennuksia.
-
(2014)Tutkielman tarkoituksena on esitellä Suomessa käytössä oleva järjestelmä lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten selvittämisessä. Tutkielman tarkoituksena on esitellä ja arvioida nykymuotoista järjestelmää ja sen ongelmakohtia. Tutkielman metodi on lainopillinen tutkimus, jonka keinoin on pyritty systematisoimaan ja selvittämään nykyistä oikeustilaa. Tutkielmassa on esitelty lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten tunnusmerkistöjä ja niistä tuomittuja rangaistuksia. Lisäksi on esitelty lapsen asemaa esitutkinnassa ja esitutkinnassa tehtävää viranomaisten yhteistyötä. Tutkielman olennaisena osana on myös arvioida lapsen edun toteutumista esitutkinnan aikana. Tutkielma keskittyy poliisin suorittamaan esitutkintaan ja poliisin apuna selvittämistyössä toimiviin viranomaisiin. Keskeisiä lähteitä tutkielmassa ovat lainsäädännön lisäksi lakien esityöt, oikeuskäytäntö sekä kotimainen ja ulkomainen oikeuskirjallisuus. Lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten selvittämisessä kansainvälisesti tutkitusti parhaana vaihtoehtona pidetään moniammatillista viranomaisyhteistyötä. Tutkielmassa esiteltyyn viranomaisyhteistyöhön voivat osallistua edustajat poliisista, sosiaalihuollosta, terveydenhuollosta, syyttäjälaitoksesta ja päivähoidosta tai koulusta. Nykymuotoisen viranomaisyhteistyön lisäksi tutkielmassa on esitelty ns. lastentalomalli. Lastentalomallia ollaan parhaillaan tuomassa osaksi Suomen oikeusjärjestystä ja korvaamaan nykymuotoista lapsiin kohdistuvin seksuaalirikosten selvittämisen järjestelmää. Tutkielmassa on esitelty lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten selvittämisen ongelmakohtia, joiksi on tutkimusta tehdessä huomattu ainakin lapsen kuulemiseen esitutkinnassa liittyvät oikeussuojaongelmat, 16–17-vuotiaiden alhaisempi suojan taso, lastensuojeluilmoituksen ja rikosilmoituksen tekemiseen liittyvät lainsäädännön epäselvyydet, viranomaisten salassapitonormien sekavuus, ongelmat esitutkinnan menettelyssä ja muiden viranomaisten tekemissä tutkimuksissa, lainsäädännön muuttuminen, mutta ohjeistusten vanhentuneisuus ja lakimuutosten hidas eteneminen. Tutkielmassa on pyritty esittämään näihin ongelmiin ratkaisuja esittämällä lainsäädäntöön kehitysehdotuksia, joiden avulla lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten selvittämistä voitaisiin selkeyttää.
-
(2018)EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen soveltaminen alkoi kaikissa jäsenvaltioissa 25.5.2018. Tietosuoja-asetuksen tavoitteita ovat luonnollisten henkilöiden suojeleminen henkilötietojen käsittelyn yhteydessä sekä henkilötietojen liikkuvuuden esteiden poistaminen unionissa. Näitä tavoitteita ei ole aikaisemmin saavutettu riittävällä tavalla mm. siksi, että kansallisilla viranomaisilla ei ollut yhtenäisiä valtuuksia valvoa tietosuoja-asetusta edeltäneen henkilötietodirektiivin säännösten soveltamista. Yhtenäinen seuraamusjärjestelmä ja valvontaviranomaisten riittävät toimivaltuudet ovat keskeisessä osassa oikeusvarmuuden vahvistamiseksi tietosuojan alalla. Valvontaviranomaisen toimivaltaan kuuluu erilaisia korjaavia toimenpiteitä tietosuoja-asetuksen 58 (2) artiklan mukaisesti. Yksi näistä seuraamuksista on tietosuoja-asetuksen 83 artiklan mukainen hallinnollinen sakko, joka voi olla enintään 20 miljoonaa euroa tai 4 %:ia yrityksen edeltävän tilikauden vuotuisesta maailmanlaajuisesta kokonaisliikevaihdosta sen mukaan, kumpi määristä on suurempi. Tietosuoja-asetus tarkoittaa uudenlaista tilannetta kansallisessa oikeusjärjestyksessä, sillä asetuksen mukaista sakkoa ei voi verrata muihin kansallisten viranomaisten määräämiin hallinnollisiin seuraamuksiin. Tästä johtuen riittävien oikeusturvatakeiden merkitys tietosuojaa koskevassa seuraamusmenettelyssä on korostunut. Tietosuoja-asetuksen hallinnollisten sakkojen huomattava ankaruus, säännösten tulkinnanvaraisuus sekä valvontaviranomaisen laaja harkintavalta tiukentavat seuraamusmaksumenettelylle asetettavia vaatimuksia. Koska hallinnollinen sakko on rangaistusluonteinen taloudellinen seuraamus, sen määräämisessä on huomioitava erityisiä menettelyllisiä oikeuksia, kuten rikosoikeudellinen itsekriminointisuoja, syyttömyysolettama ja ne bis in idem -periaate. Hallinnollisia sanktioita koskeva terminologia ja sääntely on epäyhtenäistä, eikä ole selvää missä laajuudessa rikosoikeudellisia menettelytakeita on noudatettava hallinnollista seuraamusmaksua koskevassa menettelyssä. Tutkielmassa tarkastellaan rekisterinpitäjän oikeusturvaan liittyviä kysymyksiä perus- ja ihmisoikeusmyönteisestä lähtökohdasta. Keskeinen tiedonintressi koskee sitä, minkälaisia vaatimuksia hallinnollisen sakon määräämismenettelylle voidaan nykyisen lainsäädännön ja oikeuskäytännön valossa asettaa. Tutkielma on näin ollen oikeusdogmaattinen tutkimus, jossa tarkoituksena on hallinnolliseen seuraamusmenettelyyn liittyvien hajanaisten oikeuslähteiden jäsentäminen, ja niiden tulkinta tietosuoja-asetuksen yhteydessä. Hallinnollisten sanktioiden määräämistä koskevien menettelyllisten oikeuksien kokonaisuus on hajanainen, rakentuen kansallisten ja ylikansallisten perus- ja ihmisoikeussäännösten sekä yleisten hallinto-oikeudellisten säännösten kokonaisuudesta. Vaikka EU:lla on keskeinen vaikutus hallinnollisten sanktioiden lisääntymiseen jäsenvaltioiden seuraamusjärjestelmissä, olennainen vaikutus sanktioita koskevien menettelyllisten takeiden muodostumiseen on ollut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen antamilla tulkintalinjauksilla. Tietosuoja-asetus velvoittaa unionin jäsenvaltioita säätämään niille osoitetun liikkumavaran puitteissa eräistä valvontaviranomaiseen sekä seuraamuksiin liittyvistä seikoista, joista on Suomessa tarkoitus säätää EU:n yleistä tietosuoja-asetusta täydentävässä lainsäädännössä. Tietosuojalakia koskevan hallituksen esityksen (HE 9/2018 vp) sekä perustuslakivaliokunnan lausuntojen (PeVL 14/2018 vp) ja (PeVL 24/2018 vp) kautta tutkielmassa on nostettu esille hallinnolliseen seuraamusmaksumenettelyyn liittyviä oikeusturvaongelmia. Tutkimusote on ongelmakeskeinen, joka tarkoittaa, ettei tarkoituksena ole määritellä rekisterinpitäjän oikeusturvan sisältöä tyhjentävästi. Tavoitteena on enemmänkin suhtautua hallinnollista sakkoa koskevaan seuraamusmaksumenettelyyn kriittisesti ja nostaa esille teemoja, joihin liittyy erityisiä ongelmakohtia tai avoimia kysymyksiä.
-
(2020)Tämän tutkielman tavoitteena on vastata kysymykseen siitä, miten tiettyjen unionin hajautettujen virastojen valvonta on säännelty unionin oikeudessa. Unionin hajautetut virastot ovat osa kehittyvää monitasoista eurooppalaista hallintoa, mutta ne on kukin perustettu vastaamaan kulloiseenkin tarpeeseen johdetun oikeuden säädöksin. Tämän vuoksi virastojen yhteisenä nimittäjänä onkin voinut pitää niiden eroavuutta toisistaan. Virastojen perustamisesta ja niiden valtuuttamisesta ei ole säännelty perussopimuksissa, eivätkä unionin poliittiset toimielimet ole päässeet yksimielisyyteen virastojen yhteisestä sääntelykehyksestä tai eurooppalaisesta hallintosäädöksestä. Keskeisten sääntelyrakenteiden puuttuessa erilaisten unionin virastojen määritelmät ovat jääneet osin täsmentymättömiksi ja yhteisöjen tuomioistuimen vanha oikeuskäytäntö on muodostanut reunaehdot virastojen perustamiselle sekä niille siirretyn toimivallan oikeutukselle, ulottuvuudelle ja luonteelle. Samalla järjestelmä on ollut virastojen vastuuvelvollisuuden näkökulmasta läpinäkymätön. Unionin hajautettujen virastojen sääntely-ympäristössä on kuitenkin tapahtunut merkittäviä muutoksia, kuten se, että Lissabonin sopimuksen myötä perussopimuksessa säädetään nykyään unionin virastojen tuomioistuinvalvonnasta. Tätä taustaa vasten unionin tuomioistuin hyväksyi uudemmassa oikeuskäytännössään virastojen perustamisen unionin tasolle ja sen, että unionin lainsäätäjä voi siirtää niille täsmällisesti määriteltyä täytäntöönpanovaltaa, jonka käyttöä tuomioistuin valvoo. Ratkaisu siirtää painopistettä virastojen perustamisesta niiden valvontaan. Tutkielman johtopäätös on, että vaikka unionissa ei edelleenkään ole yhtenäistä hallinto-oikeudellista vastuuvelvollisuussäännöstöä, virastojen valvontaan on unionin sääntelyssä kehittynyt erilaisia toisiaan täydentäviä ennakollisen oikeudellisen ja poliittisen valvonnan sekä poliittisen, hallinnollisen, oikeudellisen ja sosiaalisen vastuuvelvollisuuden muotoja.
-
(2014)Tutkielmassa tarkastellaan eurooppaoikeudesta johtuvia vähimmäisvaatimuksia kansalliselle tuomioistuinmenettelylle ja niiden täyttymistä jäsenvaltion korvausvastuuasioiden käsittelyssä Suomessa. Jäsenvaltion korvausvastuu on unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössään kehittämä periaate, josta ei ole säännöksiä kirjoitetussa EU-oikeudessa. Periaatteen mukaan yksityisellä on oikeus saada jäsenvaltiolta korvausta vahingosta, jonka jäsenvaltio on aiheuttanut rikkomalla EU-oikeutta. Periaatetta pidetään yhtenä unionituomioistuimen oikeuskäytännön merkittävimmistä aikaansaannoksista, sillä se tehostaa jäsenvaltioiden toimien laillisuuskontrollia vahvistamalla yksityisten mahdollisuuksia valvoa EU-oikeuden soveltamista. Suomessa on epäselvyyttä periaatteen soveltamiseen toimivaltaisesta tuomioistuimesta. Toimivallasta ei ole säädetty ja ylimmät tuomioistuimet ovat kumpikin katsoneet oman tuomioistuinlinjansa olevan toimivaltainen käsittelemään siihen perustuvat korvausvaatimukset. Korkein oikeus katsoo, että asiat tulisi käsitellä riita-asioina yleisissä tuomioistuimissa, kun taas korkein hallinto-oikeus katsoo, että asiat voidaan tutkia hallintoriita-asioina hallintotuomioistuimissa. Asiasta on siis muodostunut positiivinen toimivaltakiista tuomioistuinlinjojen välille. Euroopan ihmisoikeussopimuksen oikeudenkäyntiä koskevat vaatimukset koskevat kaikkea tuomioistuinmenettelyä, jossa on kyse yksityisistä oikeuksista ja velvollisuuksista. Ne määrittävät tuomioistuinmenettelyn vähimmäistason myös jäsenvaltion korvausvastuuasiassa. Koska jäsenvaltion korvausvastuun periaate on unionioikeudellinen normi, tulee sen toteuttamismenettelyn täyttää myös EU-oikeudelliset vähimmäisvaatimukset kansalliselle tuomioistuinmenettelylle. Vallitsevaa kansallista oikeustilaa korvausvastuukanteiden osalta peilataan siten sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen että unionioikeuden prosessuaalisiin vähimmäisvaatimuksiin. Tämän jäsenvaltion korvausvastuun periaatteen, eurooppaoikeudellisten prosessia koskevien vähimmäisvaatimusten ja kansallisten menettelyvaihtoehtojen keskinäistarkastelun perusteella vastataan seuraaviin kysymyksiin: Mitä vaatimuksia eurooppa- ja unionioikeus asettavat kansalliselle tuomioistuinmenettelylle? Miten vallitseva kansallinen oikeustila jäsenvaltion korvausvastuukanteiden käsittelyn osalta täyttää nämä vaatimukset? Lisäksi esitetään näkemys siitä, kumpi kansallisista menettelyvaihtoehdoista olisi EU-oikeuden kannalta edullisempi. Kuten tutkimuskysymyksistä ilmenee, tässä työssä ei ole pyrkimyksenä selvittää kansallisen oikeussuojamenettelyn valintaan vaikuttavia seikkoja tyhjentävästi, vaan käsittely rajoittuu asian EU- ja osin eurooppaoikeudelliseen arviointiin. Tähän tutkielmaan on valittu EU- ja eurooppaoikeudellinen näkökulma, koska EU-oikeudesta johtuvia vaatimuksia ei voida kansallisessa oikeudessa ohittaa ja koska EU-oikeuden on myös arvioitu tuovan oikeussuojamenettelyn valintaan sellaisia näkökohtia, joita ei vahingonkorvauslakia 1970-luvulla säädettäessä ole voitu ottaa huomioon. Tutkimuskysymykset liittyvät eurooppaoikeuteen, korvausoikeuteen ja prosessioikeuteen. Niitä on luontevaa lähestyä lainopillisesta näkökulmasta, sillä kysymykset koskevat voimassa olevaa oikeutta ja siitä vedettäviä johtopäätöksiä. Tutkimuskysymyksistä johtuen tutkielman lähdeaineisto koostuu toisaalta eurooppalaisista lähteistä ja toisaalta puhtaasti kansallisista lähteistä. Oikeuskäytännön ja oikeuskirjallisuuden merkitys on korostunut, koska niin jäsenvaltion korvausvastuun periaate kuin eurooppaoikeudelliset tuomioistuinmenettelyä koskevat vähimmäisvaatimuksetkin perustuvat pääosin muuhun kuin kirjoitettuun oikeuteen. Lainsäädäntö on pääroolissa lähinnä kansallisten menettelyvaihtoehtojen tarkastelussa.
-
(2015)I avhandlingen undersöks de grundlagsenliga språkliga rättigheterna utgående från den statliga regionförvaltningsreformen. Först undersöks de grundlagsenliga språkliga rättigheterna på ett teoretiskt plan med utgångspunkt i grundlagens 17 § om rätten till eget språk och grundlagens 122 § om administrativ indelning. Därefter belyses rättigheterna utgående från ett konkret exempel; den statliga regionförvaltningsreformen. Den teoretiska referensramen med utgångspunkt i grundlagen och dess bestämmelser om språkliga rättigheter kompletteras med en översyn av den folkrättsliga inramningen av språkliga rättigheter på basen av de internationella konventioner som Finland förbundit sig till. Vidare redogörs för grundlagsprövning i lagstiftningsarbetet samt utreds vilka möjligheterna är för att anföra besvär över förvaltningsindelning. Den teoretiska referensramen speglas i ljuset av ett konkret exempel, nämligen den statliga regionförvaltningsreformen. Reformen genomfördes under Vanhanens II regering och är ett intressant exempel i och med att den kom att gå igenom nästan alla stadier som är möjliga för förhandskontroll av grundlagsenlighet. I och med att de språkliga rättigheterna testades i förhållande till ändamålsenlig administrativ indelning i ett flertal instanser för grundlagskontroll redogörs det relativt detaljerat för reformen.
-
(2014)Tässä tutkielmassa selvitetään, millä rajaehdoilla hallinnollisia päätöksiä voidaan tehdä hyödyntäen tietojärjestelmiä ja antaa tiedoksi sähköisesti. Siten tutkimuksen kohteena ovat IT-oikeudelliset periaatteet, sähköinen päätöksenteko ja sähköinen tiedoksianto. Tutkielman lähdeaineistona on käytetty asiaa käsittelevää oikeuskirjallisuutta aina 1980-luvusta alkaen ja lisäksi runsaasti valtion tietohallintoon liittyviä ohjeita, selvityksiä ja lausuntoja. Tutkimuksen metodi on oikeusdogmaattinen eli tarkoituksena on selvittää voimassa olevien oikeusnormien sisältö. IT-oikeudelliset periaatteet, kuten muutkin oikeusperiaatteet, ohjaavat viranomaisten toimintaa. Juuri sähköisessä julkisessa hallinnossa IT-oikeudellisilla periaatteilla on tärkeä funktio, sillä periaatteet takaavat sen, ettei viranomaisten IT-toiminta jää riippuvaiseksi ainoastaan lainsäädännöstä vaan viranomaiset kehittävät IT-toimintansa itsenäisesti huomioiden tietotekniikan kehityksen ja muuttumisen. IT-oikeudellisia periaatteita ovat sähköisen muodon syrjimättömyyden periaate, käytettävyyden ja saavutettavuuden periaatteet, tietoturvallisuuden periaate, yhteentoimivuuden periaate, todennettavuuden periaate sekä läpinäkyvyyden periaate. Periaatteet eroavat toisistaan niin, että toisten periaatteiden ydin on hallintoprosessissa eli nämä periaatteet tähtäävät tukemaan hallinnossa asiointia sähköisesti. Toiset periaatteet ohjaavat viranomaisia järjestämään nimenomaan teknisiä valmiuksia sähköiseksi asioinniksi hallinnossa. Hallintopäätöksestä ilmenee hallintoasian ratkaisu. Hallintopäätöksen tulee olla pääsääntöisesti kirjallisessa muodossa. Hallintolaissa (434/2003) ei ole säädetty päätöksen sähköisestä muodosta. Se, että sähköisessä muodossa oleva päätös on oikeusvaikutuksiltaan samanlainen kuin kirjallinen päätös, ilmenee välillisesti muusta lainsäädännöstä. Sähköinen päätöksenteko tarkoittaa hallintopäätöksen tekemistä tietotekniikkaa hyödyntäen. Tällöin tietojärjestelmä tukee päätöksentekoprosessia. Sähköinen päätöksenteko ei kuitenkaan tarkoita sitä, että oikeudellisen harkinnan suorittaisi tietojärjestelmä. Sähköinen päätöksenteko palvelee hallinnossa asioivia, koska se nopeuttaa asioiden käsittelyä. Sähköistä päätöksentekoa käytetäänkin erityisesti hallinnollisessa massamenettelyssä, jossa tuhansia päätöksiä tuotetaan samanaikaisesti. Sähköinen päätöksenteko myös yhdenmukaistaa käsittelyä ja päätöksiä. Sähköisen päätöksenteon eräs ongelma on automaattiset perustelut. Esimerkiksi massamenettelyssä tehdyssä päätöksessä perustelut päätöksen ratkaisuun saattavat olla ennalta laaditut. Tällöin päätökseen ratkaisuun vain valitaan sopiva perusteluteksti. Tällaisten perustelujen voidaan katsoa vaarantavan hyvää hallintoa, koska perusteluista ei ilmene, että juuri päätöksen kohteena olevan asianosaisen asiaa olisi huolellisesti käsitelty ja pohdittu. Hallintopäätös on viipymättä annettava tiedoksi. Päätöksen tiedoksianto on päätöksen toteuttamisen yleinen edellytys eli päätöstä ei voida panna täytäntöön ennen kuin se on annettu tiedoksi, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Päätös voidaan antaa tiedoksi sähköisesti, mutta se edellyttää aina asianosaisen suostumusta. Tällä pyritään varmistamaan, että päätöksen kohteella on tosiasiallinen mahdollisuus vastaanottaa sähköisessä muodossa olevia asiakirjoja. Sähköinen tiedoksianto voi tapahtua todisteellisena tai tavallisena tiedoksiantona. Todisteellisessa sähköisessä tiedoksiannossa itse asiakirjaa ei lähetetä tiedoksi, vaan ainoastaan ilmoitus siitä, että viranomaisen palvelimelle on tallennettu päätös. Tällöin asianosaisen tulee tunnistautua päätöstä hakiessa. Tämä tarkoittaa, että henkilön tai oikeushenkilön täytyy selvittää sähköisesti identiteettinsä. Sähköisessä tiedoksiannossa on siten korkea suojauksen taso. Toisin kuin Tanskassa, Suomessa sähköinen tiedoksianto ei ole vielä pääsääntö. Toistaiseksi Suomessa korostetaan tiedoksiantomenettelyn vapaavalintaisuutta ja suostumuksen merkitystä.
-
(2018)Tutkimuksen tavoitteena on perehtyä ensinnäkin julkishallinnossa tapahtuneeseen muutokseen ja sen seurauksesta johtuviin virkamiesaseman ja virkamiesetiikan haasteisiin. Tarkoituksena on selvittää, miten hallinto on muuttunut, miten se on vaikuttanut virkamiesten toimintaympäristöön ja millaisia haasteita muutokset aiheuttavat virkamiesetiikalle. Toisena tutkimustehtävänä on selvittää, miten korruptio kytkeytyy hallintoon, millaisissa muodoissa se ilmenee ja miten sitä kansainvälisesti pyritään torjumaan. Kolmanneksi tarkastellaan, millaisia virkamiesoikeudellisia ja virkamieseettisiä keinoja Suomessa on käytössä korruption ja muiden epäeettisten toimintatapojen ehkäisemiseksi ja mitä mahdollisia puutteita tai epäkohtia sääntelyssä on. Tutkimuksen metodi on oikeusdogmatiikka siltä osin, kun tavoitteena on selvittää voimassa olevan oikeuden sisältöä. Aiheen ja kysymyksenasettelun takia tarvitaan kuitenkin myös muita lähestymistapoja. Tutkimuksen näkökulman voidaan sanoa olevan osittain oikeussosiologinen. Oikeussosiologiassa pohditaan oikeuden suhdetta yhteiskunnalliseen muutokseen ja päinvastoin: yhteiskunnallisten muutosten merkitystä oikeudelle. Siinä missä oikeusdogmatiikka on käsitteellinen ja ohjaileva tutkimusala, on oikeussosiologia kuvaileva ja selittävä tutkimusala. Oikeussosiologiassa näkökulma on ulkopuolisen tarkkailijan näkökulma eikä oikeuden sisäinen, kuten oikeusdogmatiikassa. Viime vuosikymmenten aikana hallinnossa on tapahtunut merkittäviä muutoksia. Uudistuksiin pakottivat alun perin muun muassa hyvinvointivaltion hallinnon kasvusta johtuneet taloudelliset haasteet. New Public Management –doktriinin myötä siirryttiin byrokraattisesta hallinnosta markkinaohjautuvaan ja tuloskulttuuriin perustuvaan hallintoon. Hallintotoimintaa alettiin tarkastella tehokkuuden, taloudellisuuden ja vaikuttavuuden mittareilla. Toisaalta viranomaiskeskeisestä näkökulmasta alettiin siirtyä kohti kansalais- ja asiakasnäkökulmaa. Modernissa hallinnossa organisaatiorakennetta on pyritty entisestään tehostamaan ja uudelleenorganisoimaan. Yksityistäminen, ulkoistaminen ja kilpailuttaminen ovat arkipäivää. Virkamiesten osaamista haastavat yhä syvemmälle etenevä hallinto-oikeuden eurooppalaistuminen, sääntelyn määrä ja muutokset oikeuslähdejärjestyksessä. Hyvän hallinnon periaatteen sekä perus- ja ihmisoikeuksien vahvistumisen myötä viranomaiselta osataan odottaa hyvää ja laadukasta palvelua. Muutosten myötä perinteisiä julkisen toiminnan lähtökohtia ovat haastamassa yksityisen toiminnan arvot ja lähtökohdat. Julkisen ja yksityisen välisen rajan madaltumisen myötä julkinen sektori on entistä enemmän tekemisissä elinkeinoelämän edustajien kanssa. On esitetty, että muutokset altistavat myös korruptiolle ja muille epäasiallisille toimintatavoille. Korruption selvin ja konkreettisin muoto on lahjonta, mutta korruptio ilmenee myös muissa muodoissa. Tutkimusten mukaan Suomea koskeva ongelma on erityisesti rakenteellinen korruptio, mikä ilmenee esimerkiksi päätöksenteon kaksoisrooleissa ja eturistiriidoissa. Uudistuneessa toimintaympäristössä on alettu kiinnittää entistä enemmän huomiota virkamiesetiikkaan ja sen edistämiseen. Virkamiesetiikalla on keskeinen merkitys hyvän hallinnon takeena ja korruption torjunnassa. Virkamiehet hoitavat merkittäviä yhteiskunnallisia tehtäviä ja käyttävät valtaa. Julkiselta toiminnalta edellytetään puolueettomuutta, tasapuolisuutta, riippumattomuutta ja yleisen edun toteuttamista. Ilman niitä julkinen toiminta ei säilytä legitimiteettiään kansalaisten silmissä. Useat kansainväliset toimijat ovat huomauttaneet, että Suomessa tulisi kiinnittää enemmän huomiota korruptionvastaiseen taisteluun ja integriteetin suojaamiseen. Tutkimusten mukaan epäkohta on esimerkiksi se, ettei ilmiantajille tarjota erillistä suojaa. Suomessa ei myöskään ole lobbausrekisteriä eikä säännöksiä lobbauksesta.
-
(2014)Tutkielmassa tarkastellaan hallintolain 34 §:n, eli niin sanotun kuulemispykälän toteutumista mielenterveyslain mukaisesta tahdosta riippumattomasta hoidosta päätettäessä ja sen suhdetta mielenterveyslain omaan kuulemispykälään. Tähän liittyvää problematiikkaa tarkastellaan ensisijaisesti mielenterveyslain 3 ja 4 luvussa tarkoitettujen niin sanottujen kriminaalipotilaiden, eli mielentilatutkimukseen määrättyjen, kannalta. Aihe on käytännönkin kannalta merkityksellinen, sillä uuden mielenterveyslain valmistelu on ollut esillä jo jonkin aikaa ja kuulemista koskeva sääntely ja ohjeistus on aiemmin ollut jossain määrin puutteellista. Kuulemiskysymykset ovatkin toivottavasti yksi uutta lakia valmisteltaessa esiin nouseva seikka. Tämän ongelman ratkaisemisessa ei voida tukeutua pelkästään hallintolain kuulemispykälän tulkintaan, vaan on pyrittävä paremmin ottamaan huomioon mielentilatutkittavien erityislaatuinen tilanne ja olosuhteet, jotka monilta osin poikkeavat hallinnon asiakkaan asemasta tyyppitilanteissa. Tutkielman alussa tarkastellaan tutkimuksen aihetta koskevia perustuslain, hallintolain ja mielenterveyslain säännöksiä, näiden taustoja ja niissä ilmeneviä ongelmia Tämän lisäksi aihetta tutkitaan kahden erityiskysymyksen kautta: mitkä ovat mahdollisuudet poiketa kuulemisvelvollisuudesta ja mitä tapahtuu, jos kuulemisvelvollisuus laiminlyödään täysin, tai jos kuuleminen ei toteudu sille asetettujen sisällöllisten vaatimusten mukaisesti. Tutkielmaa varten olen myös saanut mahdollisuuden tutkia mielentilalausuntoja terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksella. Tarkastelun kohteena ovat olleet mielentilalausunnot vuosilta 1988-1989, 1991-1992 ja 2012-2013. Tutkielman tavoitteena on selvittää kuulemiselle asetettuja yleisiä vaatimuksia ja sitä, miten niitä tulisi soveltaa erityishallinto-oikeuteen kuuluvan tahdosta riippumattomasta hoidosta päättämisen osalta. Tavoitteena on tuoda esille etenkin sitä problematiikkaa, joka liittyy mielenterveyslain mukaisen päätöksenteon kohteena olevien henkilöiden erityisasemaan ja nostaa esille tämän tuomia haasteita kuulemiselle. Tutkielmassa nostetaan esille monia kuulemisessa käytännössä esiintyviä ongelmia. Täysin selviin ja yksiselitteisiin lopputuloksiin on kuitenkin vaikea päätyä, sillä kysymys siitä, millainen kuuleminen todella täyttäisi perustuslain asettamat vaatimukset, turvaisi tutkittavien oikeusturvan ja huomioisi kuitenkin tutkittavien edun parhaiten, vaatisi laajempaa tutkimusta myös lääketieteelliseltä kannalta. Läpi tutkielman esitän kuitenkin myös omia näkökantojani ja tuon esille seikkoja, joita nähdäkseni erityisesti tulisi huomioida kuulemistilanteiden lainmukaisuutta arvioitaessa.
-
(2014)Tutkielmassa tarkastellaan hallintolakiin (6.6.2003/434) kirjattua luottamuksensuojaperiaatetta ja sen suhdetta viranomaisen neuvontavelvollisuuteen ylimpien laillisuusvalvojien ja ylimpien tuomioistuimien ratkaisujen kautta. Luottamuksensuoja merkitsee yksilön suojaa julkista valtaa vastaan ja rajoittaa hallin-topäätösten muuttamista yksityiselle epäedulliseen suuntaan sekä edunsuovien päätösten taannehtivin vaikutuksin peruuttamista. Sen soveltamisessa on kyse siitä, millä edellytyksillä yksityinen voi luottaa julkista valtaa käyttäen tehdyn päätöksen pysyvyyteen ja minkälainen turva tällä on viranomaisten toi-minnan odottamattomia muutoksia vastaan. Luottamuksen suojaaminen edellyttää vilpitöntä mieltä ja selonottovelvollisuuden täyttämistä. Luottamuksensuojaperiaatteella on juuret eurooppalaisissa oikeus-järjestyksissä. Taustoituksena tutkielman aihepiirille perehdytään oikeusperiaatteiden syntymiseen ja luonteeseen oikeusnormeina, hallinto-oikeuden muihin oikeusperiaatteisiin sekä hallinto-oikeuden eu-rooppalaistumiskehitykseen. Viranomaisen antaessa neuvoja toimivaltaansa kuulumattomassa asiassa, ottaa tämä riskin neuvontansa seurauksista. Kerrottaessa vakiintuneesta ratkaisukäytännöstä tulee selvittää, ettei juuri kyseinen asia kuitenkaan välttämättä ratkea samalla tavalla. Näin vältytään aiheuttamasta odotuksia neuvojen kysyjälle. Kantelukäytännössä korostuu viranomaisten vastuu antamistaan neuvoista sekä huolellisuus neuvojen antamisessa. Viranomaisten tulee huolehtia hallinnon asiakkaalla mahdollisesti olevien väärien käsitysten oikaisemisesta sekä toimivaltaisen viranomaisen osoittamisesta. Jotta neuvonta voisi sisältää julkisen vallan käyttöä, tulee sen antajalla olla tähän kelpoisuus oikeusjär-jestykseen perustuen. Luottamuksensuojan syntyminen edellyttää neuvojen kysyjän riippuvaista asemaa neuvojen antajaa kohtaan. Siihen, ovatko neuvot annettu julkista valtaa käytettäessä, vaikuttavat myös asian laatu ja tarkoitus. Asian arviointiin vahingonkorvauslain (31.5.1974/412) kannalta vaikuttaa, onko neuvojen antaja toiminut hänelle kohtuudella asetettavia vaatimuksia noudattaen. Arviointiin vaikuttavat myös annetun neuvonnan merkitys neuvojen kysyjän kannalta ja niiden vaikutus kysyjän toimiin. Luot-tamuksensuoja merkitsee viranomaisen velvollisuutta ottaa vastuu mahdollisista virheellisen toimintansa aiheuttamista seurauksista, oli kyseessä julkisen vallan käyttö tai ei. Luottamuksensuoja on perusteltua erityisesti tilanteissa, joissa annetulla neuvonnalla on ollut harkitun päätöksen luonne. Tällöin neuvojen antajalla on mahdollisuus varmistua neuvojen oikeellisuudesta ja harkita asian ilmaisutapaa. Yleisluonteisessa neuvonnassa tai tiedottamisessa luottamuksensuojan edellytykset voivat olla käsillä tiedottamisen ollessa harkittua ja valmisteltua. Tiedottamisen koskiessa lakia ja virallismääräyksiä ovat luottamuksensuojan edellytykset vahvemmat kuin muunlaisen tiedon ollessa kyseessä. Valtion taholta annettua tiedottamista kohtaan voidaan katsoa olevan vahvat edellytykset luottamuksensuojan syntymiselle, vaikka kyse ei olisi julkisen vallan käytöstä. Luottamuksensuojan kannalta sitovan tahdonilmaisun tunnusmerkkejä tiedottamisen yhteydessä ovat tietojen riittävä yksityiskohtaisuus ja varauksettomuus sekä tiedottamisen tarkoitus tavoittaa tietyt kohderyhmät suuren yleisön ohella.
-
(2013)Hankintalainsäädännön viimeisin kokonaisuudistus tuli voimaan kesäkuun alusta vuonna 2007. Uudistus koostui julkisista hankinnoista annetusta laista (348/2007, hankintalaki). Lakia täydentävät sähköisestä huutokaupasta ja dynaamisesta hankintajärjestelmästä annettu laki (698/2011) sekä julkisista hankinnoista annettu valtioneuvoston asetus (614/2007, hankinta- asetus). Hankintalaissa ja sitä täydentävissä säädöksissä säädetään lakien soveltamisalaan kuuluvien yksiköiden hankintojen kilpailuttamismenettelyistä ja niihin liittyvistä oikeusturvakeinoista. Voimassa olevat kansalliset julkisten hankintojen menettelyjä sääntelevät säädökset perustuvat unionin hankintoja koskeviin direktiiveihin 2004/17/EY sekä 2008/18/EY. Kansallinen laki julkisista hankinnoista sisältää hankintadirektiivin määräyksiin perustuvien säännösten ohella myös sääntelyä EU kynnysarvon alittavista hankinnoista, ns. B-palveluista sekä palveluja koskevista käyttöoikeussopimuksista. Hankintalain oikeusturvakeinoja on muutettu kesäkuun alusta vuonna 2010 voimaantulleella lailla (321/2010). Muutoksella on pantu täytäntöön neuvoston direktiivien 89/665/ETY ja 92/13/ETY muuttamisesta julkisia hankintoja koskeviin sopimuksiin liittyvien muutoksenhakumenettelyjen tehokkuuden parantamiseksi annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2007/66/EY (oikeussuojadirektiivi) sekä korotettu hankintalain mukaisia kansallisia kynnysarvoja valtioneuvoston selontekoon (VNS 7/2008 vp) eduskunnan antaman kannan (EK 5/2009 vp) mukaisesti. Markkinaoikeuden määräämiksi seuraamuksiksi säädettiin hankintasopimuksen tehottomuusseuraamus, seuraamusmaksu ja sopimuskauden lyhentäminen. Uudet seuraamukset koskevat vain EU-kynnysarvon ylittäviä hankintoja. Aikaisemmin käytössä olleista seuraamuksista hyvitysmaksun määrää täsmennettiin, minkä lisäksi muun muassa seuraamusten yhteisvaikutuksesta säädettiin uusi oma pykälä. Oikeussuojadirektiivin keskeisenä tavoitteena on ollut oikeussuojakeinojen tehostaminen ennen kuin hankintaa koskeva sopimus tehdään, koska hankintasopimuksen solmiminen välittömästi hankintapäätöksen jälkeen, oli johtanut siihen, ettei tuomioistuimen ollut enää mahdollista tehokkaasti puuttua hankintaan. Varsinkin tilanteissa, joissa hankinta on toteutettu suorahankintana eli ilman tarjouskilpailua, valvontadirektiivien oikeussuojakeinot ovat olleet tehottomat. Sopimussuhde hankintayksikön ja toimittajan välillä on useimmiten alkanut siinä vaiheessa, kun mahdolliset muut tarjoajat saavat tiedon hankinnasta, eikä muutoksenhaulla ole päästy hakijaa tyydyttävään lopputulokseen. Myös Euroopan unionin tuomioistuin on edellyttänyt, että kansallisen lainsäädännön tulee mahdollistaa muutoksen hakeminen hankintapäätökseen ennen hankintasopimuksen tekemistä niin, että virheellinen hankintapäätös voidaan tosiasiallisesti kumota eikä oikeus vahingonkorvaukseen yksinään ole riittävä oikeussuojakeino. Ensimmäiset uusia oikeussuojakeinoja koskevaa ratkaisua markkinaoikeus antoi vasta kaksi ja puoli vuotta hankintalain oikeussuojauudistuksen jälkeen marras-joulukuussa vuonna 2012. Ratkaisuista toisessa (MAO:403/12) markkinaoikeus määräsi hankintayksikön maksamaan seuraamusmaksua valtiolle, mutta valittajan vaatimus tehottomuusseuraamuksesta hylättiin, koska myös sen tarjous oli ollut tarjouspyynnön vastainen. Toisessa ratkaisussa (MAO:510/12) markkinaoikeus määräsi suorahankintasopimuksen tehottomaksi. Tutkimuksessa todetaan, että pienellä varauksella (päätökset ovat vailla lainvoimaa) voidaan näiden markkinaoikeuden ratkaisujen perusteella jo todeta, että hankintalain oikeusturvauudistuksen mukaisilla EU-kynnysarvon ylittäviin hankintoihin kohdistuvilla oikeussuojakeinoilla voidaan tehokkaasti turvata sekä EU-oikeuden tehokas toteutuminen että yksittäisessä oikeusprosessissa muutosta hakevan kilpailevan toimittajan syrjäytetyt oikeudet. Hankintalain oikeusturvauudistuksen uudet oikeussuojakeinot koskevat ainoastaan EU-kynnysarvon ylittäviä hankintoja. Kun kyseessä on kansallinen suorahankinta tai muu hankintamenettely, jossa hankintasopimus on solmittu ennen markkinaoikeuskäsittelyä, ei tuomioistuimella ole tehokasta keinoa puuttua hankintaan. Lisäksi muutoksenhakijan oikeusturvan tehokkuutta vähentää markkinaoikeuden ja erityisesti korkeimman hallinto-oikeuden pitkät käsittelyajat, mikä saattaa johtaa muutoksenhakijan reaaliseen oikeussuojan tehottomuuteen myös EU-kynnysarvon ylittävissä hankinnoissa. Tutkimuksessa ehdotetaan kilpailevan toimittajan oikeussuojan parantamiseksi, että uudet oikeussuojakeinot ulotettaisiin myös kansallisiin hankintoihin ja samalla niiden kynnysarvoja nostettaisiin, millä uskotaan olevan positiivisia vaikutuksia sekä tuomioistuinten käsittelyaikoihin että kilpailuttamisesta hankintayksiköille ja toimittajille kuluja aiheutuvaan hallinnolliseen taakkaan.
-
(2016)Hankintalainsäädännön tavoitteena on tehostaa julkisten varojen käyttöä, edistää laadukkaiden hankintojen tekemistä sekä turvata yritysten ja muiden yhteisöjen tasapuolisia mahdollisuuksia tarjota tavaroita, palveluita ja rakennusurakointia julkisten hankintojen tarjouskilpailuissa (hankintalain 1 §). Hankintalainsäädännöllä on näin ollen kaksi päätavoitetta: julkisten varojen tarkoituksenmukaisen käytön turvaaminen ja yhteisön sisämarkkinoiden toimivuuden edistäminen. Tavoitteeseen pyritään asettamalla kriteerit täyttäville hankintayksiköille velvollisuus kilpailuttaa hankinnat hankintalainsäädännön vaatimusten mukaisesti. Tutkielmassa pyritään hahmottamaan rajanvetoa julkisena hankintana kilpailutettavien rakennus- ja käyttöoikeusurakoiden ja muiden järjestelyjen, kuten vuokrauksen, välillä. Julkisyhteisön omistaman omaisuuden vuokraaminen ja myyminen eivät lähtökohtaisesti kuulu hankintalainsäädännön soveltamisalaan. Vuokrauksen sisältävän rakennusurakan ja kiinteän omaisuuden vuokrauksen välinen rajanveto osoittautuu kuitenkin usein ongelmalliseksi. Useimmiten kysymys nousee esiin silloin, kun hankintayksikkö on hankkimassa uusia toimitiloja. Toimitilojen hankkiminen ja niiden vuokrauksen kilpailuttamisvelvollisuus riippuu usein siitä, millä tavoin ja milloin tilat otetaan käyttöön. Mikäli kyseessä on toimistokäytössä oleva rakennus, jossa suoritetaan vain tavanomainen saneeraus, eikä vuokrasopimus ole normaalia alan käytäntöä pidempi, on kyseessä tavanomainen vuokrasopimus eikä hankinta. Mikäli taas vuokra-aika on tavanomaista pidempi ja kokonaan uusi tai saneerattu kiinteistö muokataan vuokralaisen yksilöllisiin tarpeisiin, kyseessä on hankintalain tarkoittamalla tavalla hankinta. Oikeuskäytännön ja -kirjallisuuden perusteella voidaan katsoa, että järjestelyn kuuluminen hankintalainsäädännön piiriin ratkeaa ensisijaisesti hankinnan tosiasiallisen objektiivisen luonteen mukaan. Merkitystä ei ole sillä seikalla, mihin juridiseen muotoon tarjouspyyntö on puettu. Lisäksi rakennusurakan ja vuokrauksen välisessä rajanvedossa arvioidaan sitä, pyydetäänkö tarjous pysyvistä vuokratiloista, rakennetaanko tilat hankintayksikön hallitsemalle maalle vai muualle ja siirtyykö vuokratilojen omistusoikeus hankintayksikölle vai ei. Tavaranhankintasopimusten ja rakennusurakan välisestä rajanvedosta voidaan tiivistetysti todeta lähtökohdan olevan seuraava: Jos tavaranhankinnan ja asennus-, käyttöönotto-opastuksen tai muun rakentamiseksi luonnehdittavien toimintojen arvot on mahdollista eritellä, katsotaan hankinta joko tavaranhankinnaksi tai rakennusurakaksi riippuen siitä, kumman taloudellinen arvo on suurempi. Näin ollen kysymys siitä, sovelletaanko tavaranhankintaa vai rakennusurakkaa koskevia säännöksiä, ratkeaa lähtökohtaisesti taloudellisen arvon suuruuden perusteella Hankintojen kilpailuttamisvelvoitteella turvataan osaltaan hankintalain taustalla olevien tavoitteiden ja periaatteiden toteutumista ja se on poikkeus kilpailuttamisvelvollisuuden pääsäännöstä. Tutkielmassa käsitellään laajemmin lähinnä rakennus- ja käyttöoikeusurakoihin soveltuvia poikkeuksia kilpailuttamisvelvoitteesta. Hankintayksiköt pyrkivät yleensä hyödyntämään mahdollisuuden käyttää suorahankinamenettelyä eli mahdollisuuden ostaa tavara tai palvelu ilman hankintalain mukaista tarjouskilpailua. Suorahankintaperusteista on säädetty hankintalain 27 ja 28 §:ssä.
-
(2019)Tiedekunta – Fakultet – Faculty Oikeustieteellinen tiedekunta Koulutusohjelma – Utbildingsprogram – Degree Programme Oikeustieteen maisteri Tekijä – Författare – Author Teemu Jokinen Työn nimi – Arbetets titel – Title Harkintavallan väärinkäyttö – erityisesti virkarikosvastuun perustavan säännöksen tai määräyksen rikkomisen kannalta Oppiaine/Opintosuunta – Läroämne/Studieinriktning – Subject/Study track Hallinto-oikeus Työn laji – Arbetets art – Level Pro gradu -tutkielma Aika – Datum – Month and year Elokuu 2019 Sivumäärä – Sidoantal – Number of pages XXI + 93 Tiivistelmä – Referat – Abstract Harkintavallan väärinkäytön kielto kuuluu oikeusvaltioperiaatteen keskeisiin yleisiin oppeihin ja arvoihin. Hallinnon lainalaisuusperiaatteen mukaisesti julkisessa toiminnassa on tarkoin noudatettava lakia. Hallinnon valtiosäännön mukaan viranomaisen tulee taata ja turvata tiettyjen menettelyllisten oikeuksien toteutuminen. Harkintavaltainstituutio perustuu ilmeisen tarpeelliselle joustavan sääntelyn tavoitteille, sillä kaikesta ei voida säännellä kasuistisesti. Joustavia normeja soveltaessaan viranomainen ei voi toimia vapaasti saati mielivaltaisesti, vaan sen on otettava huomioon harkintavaltaa rajoittavat periaatteet. Nämä periaatteet tulee huomioida yksittäisten toimivaltanormien tulkinnoissa. Vaikka kansalaisella on valtiosääntöisiä takeita viranomaisen valtaa ja sen väärinkäyttöä vastaan, myös viranomaisella on oikeuksia tekemiensä virheiden suojaksi virkarikosvastuulta vapautuakseen. Hallinnon lainalaisuudesta ja hallinnon valtiosäännöstä huolimatta rikosoikeudellinen laillisuusperiaate ja erityisesti sanarajasääntö sekä muut rikoslainkäytössä noudatettavat periaatteet, kuten ultima ratio -periaate ja yleinen ennustettavuuden vaatimus asettavat avoimien toimivaltanormien tulkinnoille ahtaat rajat. KKO on suhtautunut rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen tiukasti virkarikoksia koskevassa oikeuskäytännössä. Avoimet ja tulkinnalliset säännökset eivät ole kelvanneet virkarikosvastuun perustaksi, ja erityisesti virkarikosoikeudellinen tahallisuuskonstruktio vaikuttaa osittain perusteella hajanaiselta. Tuoreessa alioikeuskäytännössä on lisäksi hieman yllättävästi torjuttu se, että kunnan toimielinten päätöksenteossa ja toimivaltanormien tulkinnassa edes säännöksi konstituoitu HL 6 §:n oikeusperiaate voisi johtaa virkarikosvastuuseen. Hallinnon lainalaisuusperiaatteen sekä rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen välinen punnintakollisio luo tutkimusteeman keskeisen ongelman. Tutkielman johtopäätöksenä kuitenkin esitetään, että harkintavallan väärinkäyttö ei eroaisi niin keskeisellä tavalla muista virkarikoksista, että se voisi selittää oikeuskäytännön vähäisyyttä. Laillisuusperiaatteen sanarajasääntöä ei ole katsottu loppuun, ja sen asettamissa rajoissa olisi tilaa myös erilaiselle kriminaalipoliittiselle painotukselle. Oikeuskäytäntöä kaivattaisiin lisää. Tutkimusmetodina on käytetty sekä teoreettista että käytännöllistä lainoppia, painotus jälkimmäisellä. Tutkimuksen päälähteinä on käytetty kotimaista ja ulkomaista oikeuskirjallisuutta sekä kotimaista oikeus- ja laillisuusvalvontakäytäntöä. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Harkintavalta, lainalaisuusperiaate, laillisuusperiaate, virkavastuu Ohjaaja tai ohjaajat – Handledare – Supervisor or supervisors Apulaisprofessori Ida Koivisto Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Helsingin yliopiston pääkirjasto Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information
-
(2013)Tarkastelen työssäni kysymystä siitä, millä perusteella henkilötietojen siirtäminen on sallittua Euroopan unionin ja Euroopan talousalueen ulkopuolelle (kolmansiin maihin) ja miten eri siirtoperusteet eroavat toisistaan. Viittaan tällaisiin siirtoihin työssäni henkilötietojen kansainvälisinä siirtoina. Suomessa henkilötietojen kansainvälisistä siirroista säädetään henkilötietolain (523/1999) 5 luvussa, johon on implementoitu unionin tietosuojadirektiivin säännökset. Työni metodina on argumentaatiota kehittelevä dogmatiikka. Kyseinen argumentaatiotapa keskittyy selvittämään oikeudenalan eri argumentaatiotapojen sisältöä, rakenteita ja niiden suhdetta toisiinsa. En näin ollen pyri muodostamaan käsittelemieni siirtoperusteiden välistä hierarkiaa, vaan tarkastelen kunkin siirtoperusteen ominaisuuksia ja käytettävyyttä. Näiden pohjalta voidaan tarvittaessa tehdä tapauskohtainen siirtoperusteen valinta. Käytän työssäni oikeustaloustieteen periaatteita havainnollistaessani eri siirtoperusteiden ominaisuuksia. Henkilötietojen käsitteleminen tulee aloittaa sovellettavan lain arvioimisesta. Sovellettava lainsäädäntö vaikuttaa merkittävästi siihen, miten henkilötietoja tulee siirtää kolmansiin maihin. Tarkastelen työni aluksi sovellettavan lainsäädännön valintaa sekä henkilötietojen käsittelyn sääntelyä Suomessa. Jotta henkilötietojen siirrettävyyden arvioiminen olisi tämän jälkeen mahdollista, tarkastelen työssäni sitä, millainen tieto katsotaan henkilötietolain mukaiseksi henkilötiedoksi. Tämä on tarpeen, sillä mikäli tieto ei ole henkilötieto, ei siihen myöskään sovelleta henkilötietolakia, eikä lain kansainvälisiä siirtoja koskevaa lukua. Henkilötietojen kansainvälisiä siirtoja arvioitaessa tulee ennen itse siirrettävyyden arviointia kiinnittää huomiota siirtoa edeltävään käsittelyyn. Henkilötietojen siirtäminen, myös kansainvälinen siirtäminen, luetaan nimittäin henkilötietojen käsittelyyn. Jotta siirto olisi sallittu, tulee siirrettäessä huomioida henkilötietolain sisältämät käsit-telyä sääntelevät yleiset periaatteet, rekisteröidyn oikeudet ja muu lainsäädäntö. Mikäli henkilötietojen käsittely on ollut lainvastaista ennen siirtämistä, ei myöskään itse henkilötietojen siirto ole lainmukainen. Henkilötietojen siirtämisenä voidaan pitää kaikkia niitä tilanteita, joissa rekisterinpitäjä ryhtyy toimenpiteisiin saattaakseen henkilötietoja sivullisen saataville. Siirto katsotaan kansainväliseksi siirroksi, mikäli siirto kohdistuu kolmannessa maassa sijaitsevalle siirronsaajalle. Kansainvälisten siirtojen siirtoperusteet on lueteltu henkilötieto-lain 5 luvussa ja käsittelen niitä työni luvuissa 3-5. Siirtoperusteiden sääntelyn avulla voidaan varmistaa, että henkilötiedot nauttivat riittävää suojaa siirron jälkeen tai että siirrolle on muu peruste, jonka vuoksi siirron toteuttamista pidetään poikkeuksellisesti sallittuna. Jotta siirtoperusteiden yksityiskohtainen tarkastelu ja niiden välinen vertailu olisi mahdollista, olen jakanut siirtoperusteet työssäni niiden tarjoaman tietosuojan tason kattavuuden perusteella kolmeen kategoriaan. Käyttämäni jaottelu ei pohjaudu lain systematiikkaan, vaan perusteena on tietyn kategorian mukaisten siirtoperusteiden yhteiset piirteet, joita pyrin havainnollistamaan valitsemani jaottelun avulla. Tämä systematisointi toimii myös työni rakenteen pohjana. Tarkastelussani etenen laajimman tietosuojan tason tarjoavista siirtoperusteista aina niihin siirtoperusteisiin saakka, jotka eivät kiinnitä huomiota tietosuojan tason riittävyyteen, vaan siirron oikeuttavaan muuhun perusteeseen. Työni lopuksi käsittelen esittämiäni näkökohtia johtopäätösten muodossa. Korostan johtopäätöksissäni siirtope-rusteiden välisten erojen merkitystä. Mielestäni siirtoperusteen käyttö tulee aina olla tapauskohtaisen valinnan tulos, eikä siirtoperusteita ole siten mahdollista asettaa hierarkkiseen soveltamisjärjestykseen. Siirtoperusteiden käytettävyyden haasteena nykyään on globalisaation ja teknisen kehityksen merkityksen kasvu. Nämä asettavat vaatimuksia lainsäädännölle, edellyttäen muun muassa teknologianeutraaliutta ja laajaa sovellettavuutta. Näistä haasteista huolimatta, käsitykseni mukaan oikein toteutettuna uudet henkilötietojen siirtoon perustuvat palvelut voivat parhaimmillaan hyödyttää kaikkia osapuolia: lainsäätäjä pystyy turvaamaan yksilöiden henkilötietojen suojan ja rekisterinpitäjä saa kilpailuetua lainsäädännön kannalta oikein toteutetun palvelunsa kautta.
-
(2017)Tutkielman tavoitteena on selvittää poliisin toimivallan määräytymistä ja rajoja yleisellä paikalla suoritettavan huumausaineiden katuvalvonnan yhteydessä. Huumausainevalvonnan toteuttamiseen liittyy käytännössä lähes poikkeuksetta huumausaineiden etsintään koulutetun koiran käyttäminen apuna, joten tutkielmassa keskitytään suurelta osin koiran käyttämisen näkökulmaan. Huumausaineiden katuvalvonnalle ei ole selkeää perustaa poliisia koskevassa lainsäädännössä, joten aihetta lähestytään muun muassa yleisten toimivaltaa koskevien määritelmien valossa, ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisukäytännön kautta ja etsimällä muualta lainsäädännöstä vertailukohteita. Koska perusoikeudet vaikuttavat viranomaisten toimivallan määräytymiseen ja valvonnan kannalta suurin merkitys on yksityisyyden suojalla, hahmotellaan tutkielmassa myös aiheen kannalta relevanttia yksityisyyden suojan sisältöä. Aikaisemmin poliisilla on ollut laaja ja jopa pääosin tavanomaiseen oikeuteen perustuva niin kutsuttu yleistoimivalta. Nykyään on kuitenkin selvää, että oikeus julkisen vallan käyttöön voi perustua vain nimenomaisiin laintasoisiin toimivaltasäännöksiin. Julkisen vallankäytön käsitteen ytimenä taas on yksityisen oikeusasemaan puuttuminen. Mikä tahansa viranomaisen menettely ei siis ole julkisen vallan käyttöä ja edellytä toimivaltasäännöstä. Edellyttääkseen nimenomaista laintasoista toimivaltanormia, poliisin toiminnan täytyy ylittää se, mikä on yhteiskunnassa sallittua jokaiselle. Yksityisyyden suojaan kohdistuvan puuttumisen merkitystä arvioitaessa on otettava huomioon yksityiselämän suojaa koskeva perusteltu odotus, puuttumisella mahdollisesti saatavien tietojen luonne ja puuttumisen ajallinen kesto. Ylimmät laillisuusvalvojat ovat antaneet johtopäätöksiltään vastakkaisia ja ainakin osittain ristiriitaisia ratkaisuja koskien huumausaineiden etsintään koulutettujen koirien käyttämistä poliisin yleisellä paikalla suorittamassa huumausainevalvonnassa. Erimielisyydet ovat koskeneet jo toiminnan luonteen määrittämistä: toimintaan sallivasti suhtautuvissa ratkaisuissa on käytetty säännönmukaisesti käsitettä valvonta, kun taas kieltävästi suhtautuvissa ratkaisuissa toiminnan on katsottu olevan tarkastamista. Käsitteenä valvonnalla voidaan poliisilakien esitöiden ja ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisujen perusteella katsoa tarkoitettavan ennalta määräämättömään henkilöjoukkoon hetkellisesti, avoimesti, lyhytaikaisesti ja satunnaisesti kohdistuvaa havaintojen tekemistä. Tällaisen menettelyn sallittavuudesta ei ole katsottu aiheelliseksi säätää erikseen laissa. Tarkkailulla puolestaan tarkoitetaan jo käsitteenä tiettyyn henkilöön salaa kohdistettavaa havaintojen tekemistä tiedonhankintatarkoituksessa. Tarkastamisella taas viitataan ainakin poliisin toimivaltuuksia koskevassa lainsäädännössä toimenpiteisiin, joiden yhteydessä on mahdollista puuttua kohteen fyysiseen koskemattomuuteen. Tutkimuksen perusteella poliisilla olisi siis mahdollisuus ilman toimivaltasäännöstäkin suorittaa valvontaa, jolla ei puututa kohteiden koskemattomuuteen, joka kohdistuu ennalta määräämättömään henkilöjoukkoon ja joka on vain hetkellistä eli lyhytaikaista ja satunnaista. Huolimatta siitä, että asiasta on annettu vastakkaisiakin laillisuusvalvontaratkaisuja, on Poliisihallitus päätynyt ohjeellaan kieltämään huumausaineiden etsintään koulutettujen koirien käyttämisen yleisellä paikalla kunnes menettelystä on säädetty laissa. Poliisilakiin tutkimusta kirjoitettaessa vireillä olevassa uudistuksessa on tarkoitus antaa poliisille hieman laajemmat valtuudet turvallisuustarkastuksen suorittamiseen yleisötilaisuuksien yhteydessä. Hankkeen selvitystyön yhteydessä selvityksen alla oli myös yleisellä paikalla ilman liityntää yleisötapahtumaan suoritettava huumausainevalvonta, mutta siitä ei katsottu aiheelliseksi ehdottaa säännöksiä. Yleisötilaisuuksiin liittyvät tarkastustoimivaltuudet parantavat osaltaan poliisin mahdollisuuksia valvoa huumausaineiden käyttöä, mutta myös huumausaineiden katuvalvonta voisi olla perusteltua siksi, että sillä pystytään vaikuttamaan huumausaineiden kysyntään ja liitännäisrikollisuuteen. Toisaalta voidaan argumentoida, että poliisin resurssit voidaan hyödyntää tehokkaammin ja vaikuttavammin muunlaisessa valvonnassa, kuten juuri yleisötilaisuuksiin liittyvässä menettelyssä. Muualta lainsäädännöstä on vaikea löytää suoraan verrannollista sääntelytilannetta, sillä silloin kun huumausaineisiin liittyvästä muun muassa koiran avulla tapahtuvasta menettelystä on säädetty laissa, on toimivaltaiselle taholle annettu valtuus tarkastamiseen, jossa saadaan puuttua henkilön ruumiilliseen koskemattomuuteen. Tällainen toimivaltuus on annettu muun muassa tullille ja vankiloille. Toimivaltuus on näissä tilanteissa myös sidottu tiukemmin tiettyyn paikkaan tai ympäristöön. Toisaalta poliisi on jo perinteisesti ainoa viranomainen, jonka toimivaltaa ei ole normaalioloissa sidottu niin tiukasti tiettyyn paikkaan tai ympäristöön, kuten tullialueelle saapumisen yhteyteen tai rangaistuslaitoksen alueelle.
-
(2017)Elämme informaatioyhteiskunnassa, jossa henkilötietoja kerätään ja välitetään huomattavasti suuremmassa mittakaavassa kuin aikaisemmin. Tämä aiheuttaa uusia haasteita henkilötietojen tietoturvaloukkausten ilmoitusvelvollisuuteen. Rekisterinpitäjien ja henkilötietojen käsittelijöiden tulisi toiminnassaan ottaa henkilötietojen tietoturvaloukkaukset vakavasti huomioon ja puuttua niihin tehokkaasti, sillä niistä voi aiheutua luonnollisille henkilöille monenlaista vahinkoa. Vahinko voi olla fyysistä, aineellista, aineetonta, taloudellista tai sosiaalista, esimerkkinä omien henkilötietojen valvomiskyvyn menettäminen, maineen vahingoittuminen ja identiteettivarkaus. Tähän mennessä Suomen tietosuojalainsäädännössä ei ole yleislainsäädännön tasolla säännelty henkilötietojen tietoturvaloukkauksen ilmoitusvelvollisuudesta. Elämme tästä johtuen mielenkiintoista murrosaikaa, sillä EU:n yleistä tietosuoja-asetusta aletaan soveltaa 25.5.2018 lähtien. Tämä tulee merkittävästi vaikuttamaan Suomen tietosuojalainsäädäntöön. Tietosuoja-asetuksen ansiosta henkilötietojen tietoturvaloukkauksen ilmoitusvelvollisuutta aletaan soveltaa kaikilla aloilla EU:ssa. Jokaisen rekisterinpitäjän ja henkilötietojen käsittelijän tulee noudattaa EU:n yleistä tietosuoja-asetusta, mikäli he käsittelevät EU:n kansalaisten henkilötietoja. Velvoitteiden täytäntöönpanoa on tehostettu merkittävillä hallinnollisilla sanktioilla, joten rekisterinpitäjien ja henkilötietojen käsittelijöiden asennoituminen henkilötietojen tietoturvaloukkauksia kohtaan tulee varmasti uudistumaan. Tutkimuskohteena on EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen 33 artikla ”Henkilötietojen tietoturvaloukkauksesta ilmoittaminen valvontaviranomaiselle” ja 34 artikla "Henkilötietojen tietoturvaloukkauksesta ilmoittaminen rekisteröidylle”. Tarkoituksenani on selvittää, millä edellytyksillä rekisterinpitäjän tulee ilmoittaa henkilötietojen tietoturvaloukkauksesta valvontaviranomaiselle ja rekisteröidylle, millä edellytyksillä rekisterinpitäjän ei tule ilmoittaa henkilötietojen tietoturvaloukkauksesta valvontaviranomaiselle ja rekisteröidylle sekä millä edellytyksillä henkilötietojen käsittelijän tulee ilmoittaa henkilötietojen tietoturvaloukkauksesta rekisterinpitäjälle. Edellä mainitun lisäksi selvitän, millä edellytyksillä valvontaviranomainen voi velvoittaa tai vapauttaa rekisterinpitäjän henkilötietojen tietoturvaloukkauksen ilmoitusvelvollisuudesta rekisteröityä kohtaan. Esimerkkitapauksien avulla pyrin konkretisoimaan ja selkeyttämään henkilötietojen tietoturvaloukkaustilanteita. Tutkielman tavoitteena on antaa mahdollisimman perusteellinen kuvaus rekisterinpitäjän ja henkilötietojen käsittelijän henkilötietojen tietoturvaloukkausten ilmoitusvelvollisuuden sisällöstä sekä nostaa esille mahdollisia tulkinnallisia ongelmia, jotka liittyvät henkilötietojen tietoturvaloukkauksen ilmoitusvelvollisuuteen. Tietosuoja-asetuksen 33 ja 34 artikloiden lisäksi, tarkastelen Euroopan komission tietosuoja-asetusehdotuksen (COM (2012) 11 final) 31 ja 32 artikloita sekä eri EU:n toimielinten ja organisaatioiden kannanottoja ja muutosehdotuksia Euroopan komission tietosuoja-asetusehdotuksen 31 ja 32 artikloihin. Tutkielman pääasiallinen metodi on oikeusdogmatiikka eli lainoppi. Lainopin avulla pyrin tulkitsemaan EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen 33 ja 34 artikloiden sisältöä ja esittämään niistä tulkintakannanottoja. Lainopin ohella hyödynnän oikeushistoriaa. Oikeushistorian avulla ymmärretään paremmin minkälaiseen kontekstiin EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen 33 ja 34 artiklat astuvat voimaan Suomessa. Selvitän myös Suomen tietosuojalainsäädännön ja tietoturvallisuuden sääntelyn kehitystä sekä henkilötietojen tietoturvallisuuden ilmoitusvelvollisuuden nykytilannetta Suomessa. EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen 33 ja 34 artiklat ovat tulkinnanvaraisia, joka on ongelmallista rekisterinpitäjän ja henkilötietojen käsittelijän näkökulmasta. Tämän vuoksi on erityisen tärkeää, että EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen 33 ja 34 artikloiden sisältöä selkeytetään ja vaikeita käsitteitä määritellään, jotta rekisterinpitäjät ja henkilötietojen käsittelijät voisivat hyvissä ajoin varmistaa, että heillä on kaikki tarvittavat valmiudet EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen 33 ja 34 artiklan velvoitteiden täyttämiseen.
Now showing items 1-20 of 71