Browsing by discipline "Perhe- ja jäämistöoikeus"

Tutkielmassa käsitellään alaikäisen asemaa kuolinpesän osakkaana ja perinnönjaossa. Koska alaikäinen ei voi vajaavaltaisuudestaan johtuen edustaa itseään perinnönjaossa, perintöoikeutta tarkastellaan edunvalvontaoikeuden näkökulmasta. Tutkielmassa tarkastellaan alaikäisen puolesta toimivan edunvalvojan tehtäviä ja velvollisuuksia pesänselvityksen ja perinnönjaon aikana. Lisäksi tutkielmassa selvitetään, millainen on holhousviranomaisena toimi-van maistraatin rooli alaikäisen kuolinpesän osakkaan edunvalvonnassa. Tutkielma koostuu johdannosta, neljästä pääluvusta sekä johtopäätöksistä. Tutkielman toisessa luvussa tarkastellaan alaikäisen edustajia. Luvussa perehdytään perinnönjaossa aktualisoituviin esteellisyystilanteisiin, joiden vuoksi alaikäisen lakimääräinen edunvalvoja on esteellinen edustamaan häntä perin-nönjaossa. Lisäksi perehdytään edunvalvojan sijaisen määräämiseen sekä perittävän mahdollisuuteen vaikuttaa edunvalvojan henkilöön testamenttimääräyksellä. Tutkielman kolmannessa luvussa tarkastellaan alaikäisen asemaa kuolinpesän yhteishallinnossa sekä pesänselvit-täjän hallinnossa. Luvussa käsitellään myös alaikäisen edustamista perunkirjoituksessa sekä lesken ja perillisten välillä toimitettavassa osituksessa. Lisäksi selvitetään perittävän elatuksesta riippuvaisen alaikäisen mahdollisuutta saada pesästä elatusavustusta pesänselvitysvaiheen aikana PK 18:6.2:n nojalla. Neljännessä luvussa tarkastellaan edunvalvojan tehtäviä ja velvollisuuksia edustaessaan alaikäistä ensinnäkin rin-taperillisenä, ja toiseksi yleistestamentin saajana. Tarkastelun kohteena ovat muun muassa testamentin vaikutus perillisen asemaan ja alaikäisen mahdollisuus saada pesästä PK 8:1:ssä tarkoitettua kasvatusavustusta perintö-osuutensa lisäksi. Luvussa pyritään myös selvittämään millaisia seikkoja on otettava huomioon kun arvioidaan, onko jako alaikäisen päämiehen edun mukainen. Lisäksi luvussa kuvataan edunvalvojan velvollisuutta tarvittaessa moittia perinnönjakoa. Viimeisessä pääluvussa käsitellään maistraatin roolia alaikäisen edunvalvonnassa maistraatin suorittaman ennak-kovalvonnan kautta. Luvussa perehdytään jäämistöä koskeviin luvanvaraisiin oikeustoimiin sekä luvan myöntämisen edellytyksiin. Lisäksi tarkastellaan lupakäsittelyn kestoa ja kustannusten kohdentamista. Lopuksi perehdytään vielä alaikäisen kuulemiseen lupa-asian yhteydessä ja lapsen mahdollisuuteen tällä tavoin vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon.

Avhandlingen undersöker om faderskapslagens (11/2015) 67 § uppfyller de krav som Europeiska människorättsdomstolens rättspraxis uppställer på utomäktenskapliga barns jämlika rätt till arvsställning i sin biologiska fars släktgren, särskilt såsom den framträder i de centrala avgörandena Marckx mot Belgien, Mazurek mot Frankrike, Brauer mot Tyskland, Fabris mot Frankrike, Mitzinger mot Tyskland samt Wolter och Sarfert mot Tyskland. Samtidigt betraktas lagrummet som en yttring av de grundläggande och mänskliga rättigheternas relevans på familje- och kvarlåtenskapsrättens område. Metoden är rättsdogmatisk och begagnar Juha Karhus begrepp situationskänslighet, med vilket avses en särskild juridisk teknik som utgår från det enskilda fallets individuella särdrag och sammanhang för att gestalta de tillämpliga normerna. Arbetets disposition framskrider från gestaltning av sammanhanget till konkret tolkningsrekommendation. I avsnitt 2 presenteras rättshistorisk bakgrund till arvsrätt samt det relevanta inhemska och internationella normmaterialet. Faderskapstalan är en betonat personlig rätt som framhäver respekt för barnets och faderns vilja. Legal arvsrätt har av historiska skäl varit nära anknuten biologiskt släktskap, som tidigare styrktes med social tillhörighet i form av äktenskapet. Femårsfataljen i införandelagens (701/1975) 7 § 2 mom. stiftades för att förmildra de retroaktiva konsekvenserna av positiv faderskapstalan i lagen om faderskap (700/1975). Avsikten var att reglera arvsrätten, men samtidigt inskränktes barnets rätt att känna till sitt ursprung. Innehållet i de för avhandlingsämnet relevanta grundläggande rättigheterna GL 6 §, 10 §, 15 § och 21 § influeras av innehållet i motsvarande konventionsrättigheter, artiklarna 8, 14, P1-1 och P12-1. Tillämpningen av de grundläggande och mänskliga rättigheterna i faderskapsfrågor föranleder en avvägning mellan faderskapets personrättsliga och förmögenhetsrättsliga sida. Beredningen av FadL 67 § producerade en debatt om vad rättssäkerhet utkräver av utomäktenskapliga barn retroaktiva rätt att väcka faderskapstalan och synliggjorde polariserade förhållningssätt till de grundläggande och mänskliga rättigheternas tillämpning på ett familjeförmögenhetsrättsligt problem. Slutresultatet blev en komplicerad norm som åtskiljer faderskapet och arvsrätten. Avsnitt 3 redogör för inhemsk rättspraxis. Trolovningsbarnstalan under femårsfataljens gång tydde tidigt på fataljens jämlikhetsproblem och påminner om dagens FadL 67 §-problematik. De inhemska avgörandena påverkades så småningom av europeisk rättspraxis, i synnerhet då Finland 6.7.2010 prickades för den orubbliga tillämpningen av femårsfataljen. Tillämpningen i HD 2003:107 var uttalat legalistisk, medan den i HD 2012:11 visade en utveckling mot att harmonisera de grundläggande rättigheterna och konventionsrätten. Den sistnämnda domens minoritetsutlåtanden hade dock en avsevärd inverkan på faderskapslagens 67 § dikotoma inställning till familjerätten. I HD 2014:13 och HD 2014:14 utvecklade högsta domstolen din avvägning i angående femårsfataljen. Fallet Åbo HovR 2017:4 indikerar att FadL 67 § inte är tillämplig på arvstalan som anhängiggjorts innan faderskapslagens (11/2015) ikraftträdande. Avsnitt 4 redogör för Europadomstolens praxis. Allmänna konventionsrättsliga tolkningsprinciper presenteras. Europadomstolens rättspraxis gällande barnets rätt att känna till sitt redovisas. Därefter framställs praxis gällande det utomäktenskapliga barnets jämlika rätt till arvsställning. Proportionalitetstestet leder till tolkningen att berättigade förväntningar som baserar sig på diskriminerande lagstiftning inte skyddas mot krav på jämlik behandling. Konventionen värnar dock även om egendomsskydd och rättssäkerhet, vilket i framtiden kan leda till utvecklingen av nya tolkningar. Rättspraxis kring skälig gottgörelse för arvsförluster varierar, men i allmänhet kan den kränkta klaganden inte förvänta sig ekonomiskt betydande ersättning. Ministerkommitténs övervakning av domars verkställighet utsträcker sig inte till föregivna kränkningar, eftersom EMRD-domar inte har en erga omnes-verkan. En betraktelse av förutsägbarhets- och rättssäkerhetsbegreppen visar att dessa inte är synonyma, utan att rättssäkerhet även innebär ett krav på (etisk) godtagbarhet. Situationskänslig juridik understöder rättssäkerheten, eftersom den möjliggör en individuell och kontextuell gestaltning innan fallets juridiska analys. De grundläggande och mänskliga rättigheternas påstådda oförutsebarhet föranleds delvis av dess oklara rättskällehierarkiska ställning. Därför bör dessa tolkas situationskänsligt i sitt juridiska sammanhang utan att på förhand schematiskt fastställa deras normhierarkiska ställning. I belysning av Europadomstolens praxis beror faderskapslagens 67 § på dess tillämpning vid domstol. Lagrummet föreslås tolkas så att som ”av kärande oberoende särskilt vägande skäl” beaktas Europadomstolens avgörande Wolter och Sarfert mot Tyskland i synnerhet. Eftersom Europadomstolen utvecklat en praxis enligt vilken på diskriminerande lagstiftning baserade berättigade förväntningar inte skyddas, bör huvudregeln i FadL 67 § inte tillämpas om inte andra ”mycket vägande skäl” föreligger. Det är dock riskabelt för domstolen att spekulera vilka skäl som uppfyller måttet. Harmonisering mellan grundläggande och konventionsrättigheter befrämjar däremot rättssäkerheten.

Yhä useammin puolisot päätyvät laatimaan avioehtosopimuksen, ja yhä useammin siihen sisällytetään monimutkaisia sopimuslausekkeita. Sekä avioehtoa laadittaessa että myöhemmin sitä sovellettaessa on oleellista tietää, missä kulkevat sopimusvapauden rajat. Lakimiesten yhtenäisen käytännön muodostumista hankaloittaa oikeuskirjallisuuden kannanottojen vaihtelevuus. Myöskään korkeimman oikeuden ennakkoratkaisuja ei juuri ole antamassa tulkintatukea. Puolisoiden yhdenmukaisen kohtelun toteutumiseksi on kuitenkin oleellista, että esimerkiksi pesänjakajat soveltavat avioehtosopimuksen sisältövapautta säätelevää avioliittolain 41 §:ää samalla tavalla. Tämä työ pyrkii kartoittamaan, olisiko löydettävissä kritiikin kestävä tulkintakannanotto avioehdon sallitusta sisällöstä. Aluksi tarkastellaan lain ja lainvalmisteluaineiston sekä lainsäädäntöympäristön muuttumisen vaikutusta avioliittolain 41 §:n tulkintaan. Sen jälkeen tutkitaan avio-oikeuden käytännön soveltamistilanteiden vaatimuksia. Tässä yhteydessä erotetaan kysymykset siitä, miten avio-oikeuden kohde tulee määritellä ja voidaanko avioehdossa sopia, että annettua määräystä sovelletaan vain tietyissä tilanteissa. Tämän jälkeen pohditaan, millaisia tulkintaongelmia liittyy vaatimukseen sisällön hyvän tavan mukaisuudesta. Seuraavaksi tarkastelun keskiössä ovat sivullisten eli velkojien ja perillisten etunäkökohdat. Lopuksi lähestyn teemaa sopimusvapauden näkökulmasta. Tarkastelu siirtyy sopijakumppaneihin, heidän hyötymiseensä avioehtosopimuksen sisältövapaudesta ja toisaalta, onko heitä syytä suojella sisältörajoituksin liian monimutkaisilta sopimuksilta. Sopimusvapauden toteutuminen on nykyisin itseisarvo myös perhevarallisuusoikeudessa. Tutkimus osoittaa, ettei enää ole löydettävissä tarpeeksi painavia argumentteja perustelemaan sopimusvapauden rajoittamisen tarkoituksenmukaisuutta. Sopimusvapauden periaatteen myötä on AL 41.2 §:n säätämää rajoitusta perusteltua tulkita suppeasti. Päädyn tulkintaan, jonka mukaan ko. kielto kohdistuu aviovarallisuusjärjestelmämme vastaisesti sopimiseen kuten puolittamisperiaatteesta poikkeamiseen. Sopimusvapaudella pyritään sopijoiden todellisen yhteisen tahdon toteuttamiseen. Molempien osapuolten on tullut ymmärtää sopimuksensa oikeusvaikutukset ja tehdä sitoutumispäätöksensä oikeiden tietojen pohjalta. Tämä edellyttää sopimuksen syntyolosuhteiden asianmukaisuutta, puolisoiden selonottovelvollisuutta toistensa tarkoituksesta ja lojaliteettiperiaatteen ulottamista myös aviovarallisuussopimuksiin. Tutkimuksessa päädytään siihen, että aviovarallisuusjärjestelmämme puitteissa voidaan avioehtosopimukseen sisällyttää vapaasi erilaisia määräyksiä ja ehtoja. Tällainen avioehto on pätevä suhteessa velkojiin, mikäli avioehdon vaikutukset eivät ylitä AL 41 §:n selkeästi salliman, vain toisen aviopuolison koko omaisuutta koskevan, avioehdon vaikutuksia. Tämä pätee myös suhteessa perillisiin jäämistöosituksessa. Puolisoiden keskinäisissä suhteissa vain kohtuullisuussyyt, OikTL:n pätemättömyysperusteet, häiriötekijät sopimusta laadittaessa tai hyvän tavan vastaisuus voivat estää sopimuksen toteutumisen sovitun mukaisesti. Puolisoilla on oikeus, mutta myös velvollisuus sitoutua sopimaansa.

Helsingin käräjäoikeus antoi 22.3.2019 tuomion, jossa se velvoitti aviomiehen maksamaan entiselle vaimolleen pysyvää elatusapua kertakorvauksena 600.000 euroa. Käräjäoikeus sovelsi asiassa Yhdysvaltain Kalifornian osavaltion lakia. Suomessa elatusavun maksaminen avioliiton jälkeen on varsin poikkeuksellista, jolloin annettu ratkaisu herätti mielen-kiintoa laajemminkin Suomessa. Tuomiossa jouduttiin ottamaan kantaa moniin kansainvälisen yksityisoikeuden alaan kuuluviin merkittävimpiin kysymyksiin. Tutkielman pääkysymyksenä on lainvalintanormien selvittäminen avioliiton henkilökohtaisiin oikeusvaikutuksiin luetta-vissa elatuskysymyksissä. Pääkysymystä tukee sen selvittäminen, miten jako avioliiton henkilökohtaisten oikeusvaiku-tusten ja varallisuuskysymysten välillä on tehty ja miten ne suhteutuvat toisiinsa. Lisäksi siinä käydään läpi kansainväli-sen yksityisoikeuden rakennetta perheoikeudellisten kysymysten näkökulmasta. Tapauksen omatessa kansainvälisen kytkennän joudutaan esimerkiksi tuomioistuimessa käymään läpi useampi työvaihe ennen ratkaisun antamista. Selvitet-täväksi tulee muun muassa mikä tuomioistuin on toimivaltainen asiassa tai minkä valtion lakia asiaan sovelletaan. Tut-kielmassa selvitetään miten kvalifiointiin, toimivaltaan tai sovellettavaan lakiin liittyvät kysymykset tullaan ratkaisemaan kansainvälisen yksityisoikeuden sääntöjen mukaisesti. Tarkastelu kohdistetaan erityisesti aviopuolisoiden elatukseen ja siihen liittyvään sääntelyyn. Elatuskysymykset kansainvälisessä yksityisoikeudessa ovat varsin kattavasti säännelty EU:n elatusapuasetuksen sekä Haagin kansainvälisen yksityisoikeuden konferenssin vuoden 2007 pöytäkirjan avulla, jolloin kansallinen sääntely on jäänyt lähes kokonaan taka-alalle. EU:n vuonna 2008 antama elatusapuasetus eli asetus (EY) N:o 4/2009 toimivallasta, sovellettavasta laista, päätösten tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta sekä yhteistyöstä elatusvelvoitteita koskevissa asioissa kattaa sääntelyn toimival-lasta, sovellettavasta laista, päätösten tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta sekä yhteistyöstä elatusvelvoitteita koske-vissa asioissa. Haagin vuoden 2007 pöytäkirja, johon asetuksessa viitataan, koskee elatusvelvoitteisiin sovellettavaa lakia. Pääsäännön mukaisesti elatusvelvoitteisiin sovelletaan sen maan lakia, jossa elatusapuun oikeutetun asuinpaikka on. Poikkeuksen tähän muodostaa kuitenkin puolisoihin ja entisiin puolisoihin sovellettava erityissääntö, jolloin toinen puolisoista voi vastustaa asuinpaikan lain soveltamista ja jonkin toisen valtion laki liittyy läheisemmin heidän avioliit-toonsa. Pöytäkirja antaa myös puolisoille mahdollisuuden valita sovellettava laki tietyissä tilanteissa. Tutkielmassa esi-merkkinä käytetyssä Helsingin käräjäoikeuden ratkaisussa nousi esille ongelma siitä, minkä valtion lain voitiin katsoa liittyvän läheisimmin puolisoiden avioliittoon. Osapuolet olivat eri mieltä asiasta ja käräjäoikeus joutui miettimään, oliko avioliitolla läheisempi liittymä, johonkin muuhun valtioon, kuin pääsäännön mukaisesti sovellettavaksi tulevaan, elatus-apuun oikeutetun asuinpaikan lakiin. Puolisoiden välillä oli myös tehty avioehtosopimus, jossa sovellettavaksi laiksi oli valittu suomen laki. Tässä nousi esille ongelma siitä, oliko avioehtosopimuksen tarkoitus kattaa myös puolisoiden väli-set elatuskysymykset. Manner-Europan oikeusjärjestyksissä on pääsääntöisesti tehty jaottelu avioliiton henkilökohtaisten oikeussuhteiden sekä puolisoiden varallisuussuhteiden välillä. Tutkielmassa vertaillaankin Suomen ja Yhdysvaltain, erityisesti Kaliforni-an, elatusapujärjestelmiä muun ohella tämän kysymyksen osalta. Tutkielmassa kartoitetaan elatusapuun liittyvää aineel-lista lainsäädäntöä Suomessa ja Yhdysvalloissa. Jos sovellettavaksi tulee vieraan valtion laki, voi tuomioistuin joutua ottamaan selvää vieraan valtion oikeudesta. Maiden valinnassa kimmokkeena oli edellä mainittu esimerkkitapaus, mutta valinta on perusteltu tutkimuksen näkökulmasta myös siksi, että yhtäältä Yhdysvaltain ja Suomen välillä on paljon vuo-rovaikutusta, ja toisaalta maiden järjestelmien välillä on kiinnostavia eroja. Esimerkiksi se, että Suomi kuuluu civil law- maihin ja Yhdysvallat taas on common law- maa. Esimerkkitapauksessa tuomittu, varsin korkea kertaluontoinen elatus-apu, herättää kysymyksiä siitä kuinka eri tavalla elatuksesta ja sen määräämisestä päätetään maiden välillä. Kuten tullaan huomaamaan ero ei kuitenkaan ole niin iso kuin ehkä alkuun voisi ajatella ja valtioissa on varsin paljon yhtenäisiäkin säännöksiä ja käytäntöä. Tutkielma sisältää sekä perhe- ja jäämistöoikeudelliseen että kansainvälisen yksityisoikeuden alaan kuuluvaa sääntelyä. Päämetodeina ovat lainoppi ja oikeusvertailu.

Avioliiton varallisuusoikeudelliset perusratkaisut perustuvat kolmen periaatteen varaan. Nämä ovat omaisuuden erillisyys, velkojen erillisyys sekä sopimusvapaus. Sopimusvapauteen kuuluu olennaisena osana oikeus valita sopimuskumppani, joten puolisot ovat luonnollisesti oikeutettuja tekemään varallisuusoikeudellisia sopimuksia myös keskenään. Velkojen erillisyydestä puolestaan seuraa, että puolisot voivat keskenään sitoutua velkasuhteeseen. Puolisoiden välisiä sopimuksia kohdellaan normaalikohtelun periaatteen mukaisesti eli niitä koskeviin kysymyksiin sovelletaan yleisen varallisuusoikeuden oppeja. Aviovarallisuusjärjestelmä tältä osin vain täydentää yleisen siviilioikeuden järjestelmää. Tämän tutkielman aihe on aviopuolisoiden keskinäiset velat ja niiden huomioiminen osituksessa. Oikeudenalajaottelussa tutkielma lukeutuu siviilioikeuden alaan käsitellen sen kantavimpia kysymyksiä eli varallisuus- ja velkasuhteita. Tutkielman tarkoituksena on ensinnäkin selvittää, mitä vaikutuksia puolisoiden solmimalla avioliitolla on heidän keskinäisen velan kannalta ja toteutuuko normaalikohtelun periaate täysimääräisesti puolisoiden keskinäisissä velkasuhteissa. Toisekseen tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten puolisoiden keskinäiset velat huomioidaan osituksessa ja eroaako niiden kohtelu joiltakin osin vierasvelkojen osituksesta. Tutkielman hypoteettinen lähtökohta on se, että puolisoiden läheinen henkinen ja taloudellinen suhde sekä avioliittolaista seuraava elatus- ja yhteistoimintavelvollisuus vaikuttavat puolisoiden välisen velan kohteluun ja estävät tietyissä tilanteissa normaalikohtelun periaatteen soveltamisen. Tämä tutkielma toteutettiin oikeusdogmaattista eli lainopillista metodia käyttäen. Tutkielman lähdemateriaali koostui kotimaisesta ja pohjoismaisesta oikeuskirjallisuudesta, lainvalmistelutöistä ja korkeimman oikeuden ennakkoratkaisuista. Tutkimus toteutettiin kerättyä lähdemateriaalia analysoimalla ja systematisoimalla. Tutkielma osoitti, että puolison asema velkojana poikkeaa monilta osin ulkopuolisen velkojan asemasta. Puolisoiden välinen läheinen henkinen ja taloudellinen suhde vaikuttaa monilta osin velkasuhteen tosiseikaston arviointiin ja asettaa puolisolle esimerkiksi normaalia pidemmälle menevän tiedonantovelvollisuuden sopijapuoltaan kohtaan. Tutkielma osoitti myös, että tietyillä velkasuhteilla on sellainen perheoikeudellinen leima, ettei niitä koskevia velkomusvaateita ole mahdollista ratkaista yleisen varallisuusoikeuden oppien mukaan. Tietyissä tilanteissa puolisoiden solmima avioliitto estää velkasuhteen synnyn tai ainakin asettaa sille ehtoja. Osituksen osalta selvisi, että puolisoiden keskinäiset velat huomioidaan yleisten velkojen kattamissääntöjen mukaan osituslaskelmassa, mutta tämä ei normaalisti vaikuta puolisoiden avio-osien suuruuteen. Keskinäisten velkojen jättäminen osituslaskelman ulkopuolelle horjuttaisi puolisoiden varallisuusoikeudellista tasapainoa. Tutkimushypoteesi osoittautui oikeaksi.

Perehdyn tutkielmassani lainopillista metodia käyttäen avopuolison saamaan suojaan niin esineoikeudellisesti kuin jäämistöoikeudellisesti Suomen lainsäädännön mukaan. Vertailen myös Suomessa voimassaolevaa järjestelmää muissa Pohjoismaissa voimassaoleviin järjestelmiin. Suomessa avoliittolain edellytykset täyttävät avoliitot saavat kyseisen lain suojan, kun taas ne avoliitot jotka eivät näitä edellytyksiä täytä jäävät normaalien varallisuusoikeudellisten säännösten varaan. Avoerossa esineen omistajuuteen liittyvät kysymykset ratkaistaan samoja lakeja ja periaatteita noudattaen kuin avio-eroissa. Ratkaisevassa asemassa on nimiperiaate ja yhteisomistusolettama. Perusteettoman edun palautussäännöstö on avoliittolaissa saanut uuden nimen, joka on hyvitys. Tutkielmassani tarkastelen avopuolisoiden mahdollisuuksia suunnitella varallisuusoikeudellisia suhteitaan avoliiton purkautumisen varalta. Jäämistöoikeudellisen suojan puolella tarkastelen avopuolisoiden mahdollisuuksia varautua toisen puolison kuolemaan jäämistösuunnittelun avulla, koska edelleenkään avopuolisot eivät peri toisiaan lain nojalla. Useita kymmeniä vuosia kestäneen avoliiton päättyessä toisen avopuolison kuolemaan voi avoleski jäädä tyhjän päälle ilman jäämistösuunnittelua. Avopuolisoiden olisi hyvä laatia jäämistösuunnitelmansa jo aikaisessa vaiheessa. Jäämistösuunnittelun keinoina avopuolisoilla on mahdollisuus käyttää hyväkseen testamenttia tai henkivakuutusta. Avopuolisoilla on mahdollisuus tehdä keskinäinen testamentti toistensa hyväksi.

Tutkielmassa tarkastellaan lainopillista metodia käyttäen avoliittolain (laki avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta 14.1.2011/26) mukaista mahdollisuutta vaatia hyvitystä työpanoksen perusteella. Kysymyksen muotoon asetettuna kyse on siitä, minkälainen työpanos oikeuttaa avoliittolain mukaiseen hyvitykseen ja miten hyvityksen suuruus määräytyy. Kysymystä arvioidaan perusteettoman edun palautusta koskevan yleisen siviilioikeudellisen periaatteen valossa, ennen lain säätämistä muodostuneen avoliittoja koskevan oikeuskäytännön perusteella sekä avoliittolakia ja siihen liittyvää oikeuskäytäntöä vasten. Hyvityssääntelyn tutkimisessa on hyödynnetty erityisesti hovioikeuskäytäntöä. Työpanoksiin perustuvat vaateet ovat olleet oikeuskäytännössä jo ennen lain säätämistä yleisiä. Tyypillisesti korvausta on vaadittu rakennustyön, kotityön tai elinkeinotoiminnassa avustamisen perusteella. Tässä tutkielmassa työpanoksista tarkastellaan nimenomaan rakennustyötä, kotityötä sekä elinkeinotoiminnassa avustamista. Näiden työpanosten arviointi jäsentyy keskenään hieman eri tavoin. Työpanoksen perusteella hyvitystä vaadittaessa tilanteet ovat monimuotoisia ja ratkaisut hyvinkin tapauskohtaisia. Tässä tutkielmassa on pyritty nostamaan oikeuskäytännön perusteella esiin niitä seikkoja, joilla voisi olla yleisesti merkitystä hyvitysoikeuden hahmottamisen kannalta. Tällainen seikka on esimerkiksi hyvityksen ja edunpalautusopin suhde. Avoliittolain säätämisellä ei ole ollut suurta vaikutusta siihen, miten avopuolisoiden työpanoksia hyvitetään. Tutkielmassa pyritäänkin tuomaan esiin ne oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa vakiintuneet periaatteet ja käsitykset, jotka työpanosta koskevaa säännöstä tulkittaessa tulisi ottaa huomioon.

Tutkielma käsittelee sitä, minkälaisia määräyksiä koskien omaisuuden hoitoa ja käyttöä testamentin tekijä voi liittää testamenttiinsa testamentatessaan omaisuutta alaikäiselle henkilölle. Erityisenä tarkastelun kohteena ovat määräykset, joilla alaikäiselle saajalle testamentilla tulevan omaisuuden hoito uskotaan muun henkilön kuin saajalla olevan edunvalvojan hoidettavaksi. Testamentin tekijällä katsotaan olevan oikeus vapaasti määrätä omaisuudestaan ja antaa testamentissaan määräyksiä, jotka velvoittavat saajaa edellyttäen että niitä ei voida pitää lain tai hyvän tavan vastaisina. Toisaalta tuomioistuimen tulee HolhTL 10 §:n 4 kohdan mukaan edunvalvojan kelpoisuus edellyttää tuomioistuimen määräystä ja tuomioistuimen tulee määrätä edunvalvoja vain, jos edunvalvojan määrääminen hoitamaan saatua omaisuutta on saajan edun mukaista. Tutkielmassa olen tarkastellut sitä, miten edunvalvontaoikeus rajoittaa testamentin tekijän tahdon kunnioittamista ja miten edunvalvojan tulee alaikäisen päämiehensä omaisuutta hoitaa, jos testamentissa on annettu erityisiä määräyksiä omaisuuden hoidosta. Vastakkain ovat siten testamentin tekijän oikeus vapaasti määrätä omaisuudestaan sekä päämiehen etujen ja oikeuksien suojaamiseen pyrkivä edunvalvontaoikeuden järjestelmä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, mitä seikkoja tuomioistuimen tulee ottaa huomioon harkitessaan sitä, onko määräys saajan edun mukainen ja näin hyväksyttävissä. Lisäksi olen tarkastellut sitä, miltä osin testamentin tekijä voi omaisuuden hoitoa ja käyttöä koskevin määräyksin syrjäyttää holhoustoimilain säännöksiä. Tätä kysymystä tarkastellaan lähinnä aiemman tutkimuksen näkökulmasta.

Yksityistäminen on länsimainen ilmiö. Suomessa yksityistämiskeskustelu alkoi 80-luvulla ja on kiihtynyt koko ajan. Ensinnäkin yksityistäminen voi tarkoittaa sitä, että julkinen sektori myy kannattamatonta yritystoimintaansa kokonaan pois itseltään. Toisaalta valtio tai kunta voi yksityistää vain tarjonnan, jolloin tuotantovastuu siirtyy yrityksille, ohjauksen ja rahoituksen säilyessään edelleen julkisella sektorilla. Kunnallishallinnossa yksityistäminen on viime vuosina kohdistunut suurimmassa määrin sosiaali- ja terveyspalveluihin, joissa on havaittu monia eri ongelmia. Valtion uutena yksityistämisen kohteena on holhoustoimen edunvalvontapalvelut. Holhoustoimen tarkoituksena on valvoa niiden henkilöiden etua ja oikeutta, jotka eivät vajaavaltaisuuden, sairauden, poissaolon tai muun syyn vuoksi voi pitää huolta taloudellisista tai muista asioistaan. Hyvinvointiyhteiskunnan velvollisuutena on tarjota tällaisille henkilöille tukea edunvalvontapalveluiden yleisen edunvalvojan määräämisen muodossa. Holhoustoimilain voimaan tullessa vuonna 1999 kunta huolehti edunvalvontapalveluluiden järjestämisestä. Kymmenen vuotta myöhemmin holhouspalvelut siirrettiin tuotettavaksi virkatyönä valtion oikeusaputoimistoissa. Samalla lainsäädännössä annettiin oikeusaputoimistoille mahdollisuus ulkoistaa palveluitaan. Yksityistäminen aiheuttaa erilaisia ongelmia edunvalvottavana olevien henkilöiden perusoikeuksien toteutumisen kannalta. Tutkielmassani tarkastelen sitä, kuinka hyvin yksityistäminen säilyttää päämiesten välisen yhdenvertaisuuden eri osa-alueilla. Otan kantaa siihen, tulisiko päämiehiä kuulla yksityistämistilanteissa ja mikä merkitys päämiehen mielipiteelle tulisi antaa. Haluan selvittää, miten edunvalvottavien oikeusturva toteutuu, kun edunvalvontapalvelujen tuottaminen siirtyy valtiolta yksityiselle yritykselle. Pyrin avaamaan myös yksityisten palveluntuottajien valvonnan erityistä tehtävää päämiehen oikeusturvan kannalta ja sitä, onko valvonta tällä hetkellä riittävää. Lisäksi minua kiinnostaa, onko edunvalvontapalveluiden markkinoita syntynyt, pienentääkö yksityistäminen todellisuudessa palvelujen tuottamisesta valtiolle aiheutuvia kustannuksia ja onko ostopalveluntuottajan toiminnan jatkuvuus varmaa. Kyseessä on lainopillinen eli oikeusdogmaattinen tutkimus, jonka tavoitteena on tutkia edunvalvottavien perusoikeuksien toteutumista edunvalvontapalvelujen yksityistämisen yhteydessä. Oikeussäännösten, oikeuskirjallisuuden sekä lainvalmisteluaineiston ohella tutkimuksen kannalta tärkeän lähderyhmän muodostavat oikeusministeriön lausunnot ja mietinnöt, jotka tarkentavat valtion linjaa edunvalvontapalvelujen yksityistämisestä.

Tutkielmassa käsitellään edunvalvontavaltuutetun kelpoisuuden rajoja tilanteissa, joissa valtuuttajan edun mukaista voisi olla vastikkeeton jäämistöoikeudellisesta etuudesta luopuminen. Tässä yhteydessä tarkastellaan perinnöstä luopumista, pesäosuuden luovuttamista sekä jäämistöositusta. Lain mukaan valtuutettu ei saa lahjoittaa päämiehen omaisuutta, jos lahjan perusteita ei ole yksilöity edunvalvontavaltakirjassa. Valtuutettu on kuitenkin samalla velvollinen hoitamaan päämiehen omaisuutta tämän edun mukaisesti. Päämiehen etu on edunvalvontaoikeuden kantavia periaatteita. Valtuutetun tehdessä oikeustoimia päämiehen puolesta hänen on varmistuttava, että niiden ehdot ovat päämiehen edun mukaisia. Tällöin valtuutetun on lähtökohtaisesti toimittava yhteistyössä päämiehen kanssa tämän mielipidettä kunnioittaen. Valtuuttajan oikeudellinen toimintakyky on usein tosiallisesti menetetty valtakirjan tultua vahvistetuksi. Tällöin valtuutetun tulee pyrkiä toimimaan päämiehen toimiohjeiden, arvomaailman sekä aiemman terveen tahdon mukaisesti. Kun valtuuttaja on tällöin tosiallisesti vajaakykyinen, valtuutetun tulee huomioida myös päämiehen suojaamisen tarve päätöksenteossaan. Edunvalvontavaltuutuslaki lähtee siitä, että valtuutettu toimii kelpoisuutensa ja toimivaltansa rajoissa eikä tarvitse erillistä viranomaisen lupaa päämiehen lukuun tekemilleen oikeustoimille. Tällöinkin valtuutettu joutuu huomioimaan lain säännökset omaisuuden hoitamisesta ja lahjoituskiellosta. Edunvalvontavaltuutuslaki on suhteellisen nuori ja siihen liittyviä prejudikaatteja ei vielä ole. Analogiaa voidaan hakea edunvalvontaa koskevista KHO:n ratkaisuista, joissa jäämistöoikeudelliseen luopumiseen päämiehen puolesta on suhtauduttu yksiselitteisen kielteisesti. Oikeuskäytännöstä tukea valtuutetun kelpoisuudelle luopumisoikeustoimiin ei olekaan löydettävissä. Esimerkiksi perinnöstä luopuminen on kiistämättä oma oikeustoimensa eikä laissa nimenomaisesti kielletty lahjoitus. Lain esitöissä lahjoituksena pidetään myös muita oikeustoimia, jotka asiallisesti johtavat päämiehen varallisuuden vähenemiseen. Olennaista on kuitenkin onko oikeustoimi valtuuttajan edun mukainen. Valtuutettu on lain mukaan velvoitettu hoitamaan päämiehen omaisuutta niin, että omaisuus ja sen tuotto voidaan käyttää päämiehen hyödyksi ja tyydyttämään hänen henkilökohtaisia tarpeitaan. Perinnöstä luopumisen osalta oikeudellisen toimintakykynsä menettäneen vanhuksen edun määrittäminen muilla kuin taloudellisilla perusteilla katsotaan tässä yhteydessä olevan liian epämääräistä oikeusohjeeksi. Tutkielmassa otettu kanta onkin, että jos edunvalvontavaltakirjassa ei ole tarkempia määräyksiä, valtuutettu ei ole kelpoinen luopumaan perinnöstä valtuuttajan puolesta, mikäli se johtaa päämiehen varallisuusaseman heikentymiseen. Sama koskee vastikkeetonta pesäoikeuden luovutusta sekä tasinko-oikeuksista luopumista. Valtuutetun kelpoisuuden puute luopua valtuuttajalle tulevasta perinnöstä ei tarvitse tarkoittaa päämiehen itsemääräämisoikeuden rajoittamista. Valtuuttajahan voi halutessaan antaa valtakirjassa valtuutetulle kelpoisuuden luopua perinnöstä tai muusta jäämistöoikeudellisesta etuudesta. Edunvalvontavaltuutus mahdollistaa sen käyttämisen myös sen jälkeen, kun henkilö itse on menettänyt oikeudellisen toimintakykynsä. EVVL 18.2 §:n mukaisesti tehdyllä valtuutuksella valtuutettu voikin päämiehensä puolesta luopua vastikkeetta jäämistöoikeudellisesta etuudesta, joka olisi lisännyt päämiehen varallisuutta. Edellytyksenä on, että määräys asiasta on otettu mukaan edunvalvontavaltakirjaan, ja samalla huolehdittu ainakin esteettömän varavaltuutetun nimeämisestä.