Browsing by discipline "Valtiosääntöoikeus"

Tutkielman aiheena on alaikäisen perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen ja vastuun jakautuminen valtioiden kesken silloin, kun alaikäinen rikoksentekijä on eurooppalaisen pidätysmääräyksen kohteena. EU:n tasolla rikoksentekijöiden luovuttamisesta on sään-nelty puitepäätöksellä, jonka kukin jäsenvaltio on saattanut osaksi lainsäädäntöään kansallisella lailla. Alaikäisten luovuttamista koskeva erityissäännös koskee rikosoikeudellisen ikärajan saavuttamista; mikäli pidätysmääräyksen kohteena oleva henkilö ei ole saavuttanut luovuttavan valtion mukaista rikosoikeudellista vastuuikärajaa, voi luovuttava valtio kieltäytyä henkilön luovuttamisesta. Muita alaikäisiä koskevista erityissäännöksistä ei puitepäätöksessä ole säädetty. Suomessa, poiketen puitepäätöksestä, on säädetty myös mahdollisuudesta kieltäytyä luovuttamisesta sillä perusteella, että sen kohteena oleva henkilö on vaarassa joutua ihmisoikeus-loukkauksen kohteeksi. Euroopan unionin tuomioistuin ei kuitenkaan ole oikeuskäytännössään hyväksynyt kyseisen kieltäytymispe-rusteen käyttämistä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää lainopillisen metodin kautta, perus- ja ihmisoikeusproblematiikkaa koskien alaikäisten rikok-sentekijöiden luovuttamista. Pyrin selvittämään toetutuvatko alaikäisten oikeudet riittävällä tavalla, vai olisiko pidätysmääräystä sääntelevää lainsäädäntöä tarpeen muuttaa siten, että alaikäisten luovuttamiselle asetettaisiin lisää ehtoja tai heidän oikeuksiensa toteutuminen otettaisiin muulla tavalla paremmin huomioon. Edelleen tutkielmassa selvitetään sitä, miten huomioon on otettu mahdol-liset ihmisoikeusloukkaukset vastaanottavassa maassa, ja mitkä ovat vastaanottavan maan mahdollisuudet ottaa mahdollinen louk-kauksen riski huomioon tehdessään luovuttamisharkintaa. Huomiota kiinnitetään myös siihen, miten kunkin osallisena olevan valtion vastuu luovutustilanteissa jakautuu. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, voidaanko nykytilannetta pitää asianmukaisena alaikäisten perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta. Loppupäätelmänä voidaan todeta, että vaikka ihmisoikeudet toteutuvat monella osa-alueella EU:ssa hyvälläkin tasolla, ei suojan tasoa pidätysmääräyksen yhteydessä voida pitää optimaalisena. Erityisesti alaikäisten osalta pidätysmääräystä koskevassa lainsäädän-nössä tällä hetkellä ei oteta riittävällä tavalla huomioon lapsen haavoittuvaa asemaa ja tarvetta aikuisista rikoksentekijöistä poikkea-vaan sääntelyyn. Lainsäädännön eikä Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön ei voida katsoa täyttävän YK:n lapsen oi-keuksien sopimuksen edellyttämiä vaatimuksia alaikäisten kohtelussa.

Denna avhandling behandlar i vilken mån ensamkommande flyktingbarns grund –och mänskliga rättigheter samt barnets bästa beaktas i asylprocessen, asylbeslutet och de andra tillhörande relevanta processerna. Syftet med avhandling är ta reda på om den offentliga makten i Finland fullföljer sina plikter som är stadgade i FN:s barnkonvention 3 artikel 1 punkt om att barnets bästa alltid ska komma i främsta rummet och om de ensamkommande flyktingbarnens rättigheter överlag i tillräcklig mån respekteras inom de olika processerna. I avhandlingen granskas detta kritiskt och med hjälp av den rättsdogmatiska metoden. Arbetet är delat i fem helheter. Det första kapitlet behandlar frågeställningen, det andra kapitlet behandlar innebörden av barnets rättigheter, den centrala lagstiftningen kring immigrationsrätten, asylrätten som en mänsklig rättighet samt själva asylprocessen. De två följande kapitlen behandlar processerna efter ett positivt, alternativt ett negativt uppehållstillståndsbeslut. I sista kapitlet representeras sedan avhandlingens resultat gällande i vilken mån barnets bästa beaktas genom hela processen. Inom asylprocessen finns det en del specifika regler vad gäller ensamkommande barn. Barn hör till en grupp som har ett starkare behov av särskilt skydd. Detta måste beaktas när man inom de olika nivåerna i förvaltningen gör beslut gällande dem. FN:s kommitté för barnets rättigheter har fäst uppmärksamhet vid att mängden barn som rör sig ensamma har ökat och att det finns allvarliga brister i hur man bemöter dessa barn. I avhandlingen behandlas förutom asylprocessen, även de olika processerna efter asylbeslutet. Dessa är spårande av familjemedlemmar, familjeåterförening, besvärsrätten, bedömning av säkert ursprungsland och förvar. I avhandlingen behandlas även papperslöshet. I avhandlingens resultat kan man märka att det finns problem gällande barnets bästa och barnets grund –och mänskliga rättigheter inom asylprocesserna. Speciellt mycket problematik finns det i själva lagstiftningen. Många lagförnyelser som gjorts under de senaste åren beaktar inte i tillräcklig mån vilken påverkan förnyelserna har på speciellt ensamkommande flyktingbarn. Ett exempel på denna problematik är lagförnyelsen gällande försörjningsförutsättningen som även berör ensamkommande barn och kan anses vara problematisk med tanke på Europeiska människorättskonventionens 8 artikel. Problem finns även i asylbesluten och i tolkningen av begreppet barnets bästa. I avhandlingen behandlas även olika alternativ som kunde förbättra rättsläget för ensamkommande flyktingbarn. En viktig aspekt med tanke på framtiden skulle vara att i större mån ta hänsyn till att sätta barnets bästa i främsta rummet när man gör beslut gällande barn.

This study analyzes the United Nation Security Council (SC) counter-terrorism measures, giving focus to the 1267 sanctions regime against individuals associated with terrorism. The procedures of the 1267 sanctions regime are critically reviewed, with the aim of indicating the human rights concerns, particularly relating to the fundamental procedural rights. The tension between human rights and the security interest behind the counter-terrorism measures is analyzed. Special importance is given to the nature of the sanctions measures, arguing them to be punitive and not only preventative measures. Thus, this study aims to argue that procedural rights should be guaranteed in the 1267 sanctions regime in accordance with human rights law. Secondly, this study aims to present constitutionalization of international community based on legal responsibility, which is reviewed through the progressive work of the International Law Commission. Firstly, the question of responsibility of the United Nations (UN) for the breaches of human rights obligations is analyzed, including the initial question of whether or not the human rights norms are binding towards the UN. Secondly, the focus is turned to the responsibility of the bodies implementing the SC 1267 sanctions measures. The question of responsibility for the implementation will be analyzed from two perspectives: first, from an international constitutionalist approach advocating for the hierarchy of norms in the international community. While the traditional hierarchy of norms invests supremacy to the UN Charter, the constitutionalist approach will lead to the question of responsibility for the implementation in accordance with the UN Charter obligations. When implementation measures, taken by another international or regional organization, are not in accordance with the 1267 sanctions regime obligations, the rules on responsibility will become applicable towards the organization. The second perspective for the responsibility of the implementation measures is the international pluralist approach relying on different legal orders acting parallel to each other. In connection with this perspective the question of State responsibility for circumventing its international obligations is analyzed. Third part of this study presents today’s international community after the improvements the UN has taken under the pressure of the decentralized challenges it has encountered concerning the 1267 sanctions regime. This study argues that even though the UN procedures regarding the 1267 sanctions regime have improved, they are still inadequate to accommodate the human rights concerns, particularly fundamental procedural rights, and that the constitutionalization of the international community requires rules on legal responsibility such as the ones the International Law Commission has drafted.

Tutkielmassa käsitellään Suomen perustuslain 18 §:ssä turvatun elinkeinovapauden sisältöä ja sen vaikutusta yksilön oikeusasemaan erityisesti suhteessa muihin yksityisiin toimijoihin eli niin kutsuttua horisontaalivaikutusta. Aihepiiriä käsitellään nimenomaan kansallisessa kontekstissa pääosin lainopillisen metodin keinoin. Lähdemateriaali on siksi lähinnä kotimaista ja koostuu oikeuskirjallisuudesta, perustuslakivaliokunnan lausunnoista, hallituksen esityksistä sekä vähemmässä määrin oikeuskäytännöstä ja muista virallislähteistä. Kansainvälis- ja EU-oikeudelliset kysymykset sivuutetaan lyhyesti. Elinkeinovapaus kirjattiin perustuslakiin perusoikeutena vasta vuonna 1995 voimaan tulleen perusoikeusuudistuksen myötä. Sinänsä jonkinlaisen elinkeinon harjoittamisen vapauden olemassaolo on tunnustettu jo koko itsenäisyyden ajan, mutta sitä ei pidetty ainakaan täysipainoisena perusoikeutena. Kyse on ollut säännellystä vapaudesta, jonka moninainen rajoittaminen on ollut mahdollista. Vaikka perusoikeusuudistuksen myötä elinkeinovapaudesta muodostuikin oma itsenäinen perusoikeutensa, ei sen sisältöä ja suojan laajuutta juurikaan määritelty perusoikeusuudistuksen säätämisvaiheessa. Elinkeinovapauden perusoikeusluonteen täsmentäminen onkin jäänyt myöhempien lainsäädäntöhankkeiden ja oikeuskäytännön perusteella kehiteltäväksi, minkä vuoksi kehitys on ollut pistemäistä ja pirstaleista. Elinkeinovapauden sisällöstä voidaan kuitenkin perusoikeussäännöksen sekä perustuslaki-valiokunnan ja tuomioistuinten ratkaisukäytännön perusteella tehdä joitakin täsmentäviä havaintoja. Tutkielmassa eritellään näitä havaintoja ja muodostetaan kuva elinkeinovapauden nykylaajuudesta. Elinkeinovapauden perusoikeussuoja kattaa lähtökohtaisesti niin elinkeinotoiminnan valmistelemisen, aloittamisen kuin harjoittamisenkin kannalta tarpeelliset toimenpiteet. Toisaalta elinkeinon harjoittamisen vapautta on perusoikeussäännökseen sisältyvän lakiviittauksen johdosta mahdollista rajoittaa mitä moninaisimmin tavoin. Rajoitukset voivat olla elinkeinokohtaisia tai elinkeinonharjoittajan toimintavapautta yleisemmin rajoittavia. Olennaista on, että elinkeinovapauden perusoikeusasemasta johtuen tällaisiin rajoituksiin on suhtauduttava perusoikeusrajoituksina, ja niiden tulee täyttää yleiset perusoikeuksien rajoitusedellytykset. Rajoitusmahdollisuuksiin on tosin suhtauduttu kansallisessa perustuslakikontrollissa varsin sallivasti. Tutkielmassa tarkastellaan elinkeinovapauden vaikutuksia nimenomaan yksilön kannalta. Pääpaino on elinkeinovapauden välittömissä vaikutuksissa yksilön asemaan ja erityisesti vaikutuksessa yksilöiden välisessä eli horisontaalisessa suhteessa. Tutkielmassa perehdytään horisontaalisen vaikutuksen mahdollisiin ilmenemistapoihin sekä analysoidaan niiden toteutumiskelpoisuutta. Elinkeinovapauden vaikutus on erityisesti välillistä eli muun lainsäädännön kautta välittyvää. Jonkinlaista itsenäistä merkitystä sille on annettu myös erityisesti julkisen vallan ja yksilön välistä ns. vertikaalisuhdetta koskevissa yksittäisissä ratkaisutilanteissa. Sen sijaan yksilöiden välillä vaikutus on lähinnä välillistä; elinkeinovapaussäännöstä suoraan soveltaneita yksityisten välisiä riitoja koskeneita tuomioistuinratkaisuja ei juurikaan ole. Sinänsä säännös on tosin muotoilultaan neutraali, eikä periaatteellista estettä sen suoralle soveltamiselle myös yksityisten välillä ole. Ongelmaksi saattaa kuitenkin muodostua erityisesti perusoikeuden epämääräisyys, mikä johtaa tulkinnanvaraisuuteen ja ratkaisuvaihtoehtojen väljyyteen, sekä se, että PL 18.1 §:n sanamuoto ei aseta selkeitä ja nimenomaisia toiminta- tai noudattamisvelvoitteita yksityiselle oikeussubjektille. Välittömämmän horisontaalivaikutuksen tunnustamista puoltaa etenkin elinkeinoelämän oikeussuhteiden mahdollinen epäsymmetrisyys. Tämä epäsymmetria saattaa johtaa tilanteeseen, jonka tosiasialliset vaikutukset muistuttavat julkisen vallan käyttöä suhteessa heikompaan osapuoleen, jolloin myös perusoikeussuojan ulottamiselle on asiallisia perusteita. Perusoikeussuojan välitön soveltaminen horisontaalisuhteessa ei kuitenkaan ole ongelmatonta muun muassa elinkeinovapaussäännöksen tulkinnanvaraisuuden vuoksi.

Henkilöiden vapaa liikkuvuus on yksi neljästä Euroopan unionin (EU) perusvapaudesta ja myös unionin perusoikeuskirjassa unionin kansalaisille turvattu perusoikeus. Lainsäädännössä on alusta asti säädetty myös sellaisten perheenjäsenten oikeudesta liikkua unionikansalaisen mukana, jotka ovat kolmansien valtioiden kansalaisia. Heidän oikeutensa ovat olleet – ja ovat pitkälti edelleen - unionikansalaisten oikeuksista johdettuja, eivätkä itsenäisiä maahantulo- ja oleskeluoikeuksia. Ne on turvattu perheenjäsenille, jotta unionikansalaisilla olisi mahdollisuus tosiasiallisesti käyttää tehokkaasti oikeuttaan vapaaseen liikkumiseen. Henkilöiden vapaa liikkuvuus oli ensin lähinnä keino sisämarkkinoiden luomiseksi, mutta vähitellen EU-lainsäädäntö on laajentunut kattamaan myös muiden kuin taloudellisesti aktiivisten kansalaisten liikkumisoikeudet. Unionikansalaisten yleinen liikkumis- ja oleskeluoikeus tunnustettiin myös perussopimusten tasolla Maastrichtin sopimuksella. Perussopimus- ja lainsäädäntömuutosten lisäksi Euroopan unionin tuomioistuimen (EUT) oikeuskäytännön katsotaan vaikuttaneen merkittävästi oikeuksien kehittymiseen. Tutkielmassa tarkastellaan sitä, keiden unionikansalaisten perheenyhdistämistä unionioikeudessa suojataan, keitä perheenjäseniä se koskee ja millä edellytyksillä. Työ keskittyy liikkumis- ja oleskeluoikeuksien henkilölliseen soveltamisalaan, sillä tämän kysymyksen osalta unionin primäärioikeuden tulkinnalla on ollut merkittävä rooli. Työssä selvitetään, missä määrin vapaata liikkuvuutta koskevien perussopimusmääräysten sekä unionin kansalaisuutta ja perusoikeuksia koskevan unionin primäärioikeuden tulkinta tuomioistuimessa on vaikuttanut oikeuksien kehittymiseen. Oikeuskäytännön osalta on ensinnäkin ollut merkityksellistä, että EUT on tunnustanut perussopimuksissa turvatun yleisen liikkumis- ja oleskeluoikeuden välittömän oikeusvaikutuksen. Toiseksi on ollut olennaista, että EUT on pitänyt mahdollisena vedota perheenyhdistämistä koskevissa asioissa perussopimusmääräyksiin, vaikka niissä ei määrätä perheenjäsenten liikkumis- ja oleskeluoikeuksista. Kolmanneksi EUT on korostanut vapaaseen liikkuvuuteen liittyvien säännösten laajaa tulkintaa. Unionin kansalaisuuden käyttöönoton voidaan yhdessä yleisen liikkumis- ja oleskeluoikeuden kanssa vaikuttaneen tiukentuneeseen kontrolliin vapaan liikkuvuuden rajoitusten arvioinnissa. Lisäksi tuomioistuin on uusimmissa tuomioissaan antanut kansalaisuutta koskevalle perussopimusmääräykselle aivan uutta itsenäistä merkitystä perheenyhdistämistä koskevissa asioissa. Perheenyhdistämistä koskevat tapaukset vapaan liikkuvuuden alalla konkretisoivat hyvin, mitä ongelmia saattaa liittyä siihen, että unionin perusoikeuksia sovelletaan ainoastaan unionioikeuden asiallisella soveltamisalalla. EUT:n oikeuskäytännön perusteella on vaikea saada tarkkaa kuvaa siitä, mikä painoarvo perusoikeusnäkökohdilla, erityisesti perhe-elämän suojaa ja usein myös lasten oikeuksia koskien, on tuomioihin ollut. Tämä johtuu pitkälti siitä, että perhe-elämän suojaamisen tärkeyttä on tuomioissa korostettu unionikansalaisten vapaan liikkuvuuden esteiden poistamiseksi. Yleisesti kuitenkin arvioidaan, että EUT on useissa tapauksissa tulkinnut perheenyhdistämistä koskevissa tapauksissa tilanteen kuuluvan vapaan liikkuvuuden oikeuden soveltamisalaan juuri siksi, että perhe-elämän suoja pystyttäisiin turvaamaan.

Befolkningens åldrande är en megatrend både i Finland och globalt. Eftersom risken för att utveckla funktionsnedsättningar ökar då man åldras, kommer befolkningens åldrande med hög sannolikhet att leda till att allt fler äldre lever med olika slags funktionsnedsättningar. I nuvarande rättsläge är det oklart när äldre personer ska ses som funktionshindrade, och när funktionsnedsättningen däremot ska betraktas som en följd av normalt åldrande. Avhandlingen strävar till att systematisera gällande rättsläge beträffande var gränsen mellan funktionshinder och normalt åldrande går samt utreda var gränsen borde dras utgående från de mänskliga rättigheterna. Avhandlingen granskar också huruvida den finländska rättsordningens gränsdragning mellan funktionshinder och nedsatt funktionsförmåga till följd av normalt åldrande uppfyller de kriterier som ställs av den internationella människorättsregleringen. Avhandlingen besvarar forskningsfrågorna i huvudsak med hjälp av rättsdogmatisk metod. Avhandlingens forskningsfrågor kan ändå inte besvaras endast med hjälp av traditionell rättsdogmatik, eftersom avhandlingen granskar människorättsinstrument och internationell rätt. Dessutom görs de lege ferenda-tolkningar utgående från de grundläggande och mänskliga rättigheterna. Metoden beaktar därför människorättsregleringens säregenhet. Avhandlingen utgår från ett kritiskt förhållningssätt till rätten och från utgångspunkten att alla normer baserar sig på värderingar. Normerna granskas i sin kontext och kompletteras med gerontologiska och medicinska synpunkter. Avhandlingens rättskällor består av en mångsidig uppsättning material: internationella människorättsinstrument, praxis av olika människorättsorgan, finländska lagförarbeten och lagstiftning, rättspraxis av HFD samt utländsk och inhemsk rättslitteratur. I finländsk lagberedning har det inte dragits konkreta riktlinjer för var gränsen mellan funktionshinder och normalt åldrande går. Ur beredningen till lagen om service och stöd på grund av handikapp (380/1987) framgår att det är konventionellt var gränsen mellan funktionshinder och åldersrelaterad, normal funktionsnedsättning ska dras. De vaga ställningstagandena i lagberedningen tyder på att lagstiftaren har velat lämna den konkreta gränsdragningen till rättskiparen. Rättspraxisen på området är ändå oenhetlig och oförutsebar. Det har inte getts några klara ställningstaganden gällande på vilka grunder rättskiparen bedömer vad som utgör normalt åldrande och vad som är gravt handikapp i enlighet med lagens terminologi. Flera av fallen som granskas i avhandlingen utgår från en strikt medicinsk bedömning. Sökandenas diagnoser ställs i fokus, istället för de hinder som funktionsnedsättningen ger upphov till. Särskilt gällande personlig assistans är den medicinska utgångspunkten i praxisen uppenbar. Synen på funktionshinder har genomgått en omvandling ur människorättsperspektiv de senaste årtiondena. Den medicinska modellen för funktionshinder har ersatts av den sociala modellen för funktionshinder. Eftersom den sociala modellen för funktionshinder har omfattats av FN:s funktionshinderkonvention är det klart att bedömningen av funktionshinder inte längre kan göra avstamp i diagnosbaserade bedömningar, utan utgångspunkten måste vara de hinder som personen med funktionsnedsättning stöter på. Ett av problemen med den finländska rättspraxisen är att bedömningen av funktionshindret och gränsdragningen mellan funktionshinder och åldrande görs utgående från medicinska bedömningar. Den sociala modellen för funktionshinder nämns inte och tillämpas inte i praktiken. Förbudet mot åldersdiskriminering sätter också en viss ram för hur funktionshinder och så kallat normalt åldrande kan åtskiljas. I vissa fall kan olik behandling på basis av ålder rättfärdigas med rimliga och objektiva skäl i enlighet med människorättsinstitutioners praxis, men det är i nuvarande rättsläge oklart om sådana skäl föreligger i fråga om exempelvis beviljande av service åt funktionshindrade i olika åldrar.

Viimeisten vuosikymmenten aikana Suomessa on säädetty useista rangaistusluontoisista seuraamusjärjestelmistä. Hallinnollisten seuraamusten lisääntymiseen ovat osaltaan vaikuttaneet sekä niiden koettu tehokkuus ja yksinkertaisuus että Euroopan unionin vaikutus. Vaikka hallinnolliset sanktiomenettelyt on tyypillisesti nähty osana hallinto-oikeutta, liittyy niistä säätämiseen ja niiden määräämiseen useita erityisesti rikosoikeuden ja valtiosääntöoikeuden piiriin kuuluvia vähimmäisedellytyksiä. Hallinnollisiin sanktioihin liittyvien valtiosääntöoikeudellisten erityiskysymysten arviointi on erityisen ajankohtaista nyt, kun uusi tieliikennelaki astuu voimaan kesäkuussa 2020. Uudessa tieliikennelaissa siirretään merkittävä määrä aikaisemmin rikesakkorikoksina käsiteltyjä tekoja uuden hallinnollisen seuraamusjärjestelmän piiriin. Vaikka hallinnollisten sanktioiden määrä ja merkitys on viime vuosina kasvanut merkittävästi, ei hallinnollisista sanktioista ole juurikaan oikeuskirjallisuutta eikä hallinnollisista sanktioista ole Suomessa säädetty minkäänlaista yleislainsäädäntöä. Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan perustuslain sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen hallinnollisille sanktioille asettamia reunaehtoja. Tarkoituksena on arvioida, miltä osin hallinnollisista sanktioista säädettäessä voidaan poiketa rikosoikeudellisiin seuraamuksiin sovellettavista vähimmäisvaatimuksista. Lisäksi tarkoituksena on verrata vanhan ja uuden tieliikennelain mukaisia seuraamusjärjestelmiä ja selvittää niiden suhdetta perus- ja ihmisoikeuksien asettamiin vaatimuksiin. Hallinnollisiin sanktioihin tulee lähtökohtaisesti soveltaa pitkälti samoja oikeussuojaperiaatteita kuin rikosoikeudellisiin seuraamuksiin. Osa rikosoikeudellisiin seuraamuksiin sovellettavista vaatimuksista ei kuitenkaan vaikuta soveltuvan lainkaan hallinnollisiin sanktioihin. Esimerkiksi viranomaiselle voidaan säätää toimivalta määrätä hallinnollisia seuraamuksia tuomioistuimen sijasta. Lisäksi osa rikosoikeudellisiin seuraamuksiin sovellettavista vaatimuksista soveltuu vain osin hallinnollisiin sanktioihin. Esimerkiksi itsekriminointisuojasta, syyttömyysolettamasta ja syyllisyysperiaatteesta on hyväksytty eräitä poikkeamia hallinnollisten seuraamusten osalta. Myös hallinnollisten sanktioiden oikeasuhtaisuudesta on voitu tinkiä ainakin niissä tapauksissa, joissa hallinnollinen sanktiointi on perustunut Euroopan unionin lainsäädäntöön. Rangaistusluontoisten hallinnollisten seuraamusten on toisaalta täytettävä täysimääräisesti esimerkiksi yleiset perusoikeuksien rajoittamisperusteet, jotka edellyttävät sääntelyn olevan muun muassa täsmällistä ja tarkkarajaista. Tieliikennelainsäädännön osalta sekä vanhan että uuden tieliikennelain mukaisissa seuraamusjärjestelmissä on eräitä jännitteitä perus- ja ihmisoikeuksina turvattujen oikeuksien kanssa. Vanhan tieliikennelain osalta nämä jännitteet liittyvät lähinnä sääntelyn täsmällisyyteen sekä ehdollisen rikesakon määräämiseen. Uusi tieliikennelaki ei kaikilta osin korjaa sääntelyn täsmällisyyteen liittyviä ongelmia. Lisäksi uuden tieliikennelain mukainen rangaistusluontoinen hallinnollinen seuraamusjärjestelmä sisältää eräitä syyttömyysolettaman kannalta arveluttavia sääntelyratkaisuja, erityisesti ajoneuvokohtaisen liikennevirhemaksun osalta. Yksi keskeisimmistä tutkielman havainnoista oli, että Suomessa säädetyt hallinnolliset sanktiot ovat hyvin kirjavia niissä omaksuttujen sääntelyratkaisujen osalta. Osin tämä lienee perusteltua, mutta esimerkiksi seuraamuksen täytäntöönpanon suhteen toisistaan poikkeavien sääntelyratkaisujen käyttämistä on vaikea perustella. Oikeuskirjallisuudessa ja eduskunnan valiokunnissa esitetyt kannat hallinnollisia sanktioita koskevan yleislainsäädännön säätämisen puolesta vaikuttavat olevan edelleen ajankohtaisia, vaikka oikeusministeriön asettama työryhmä päätyikin olemaan esittämättä tällaisen yleislainsäädännön säätämistä. Vähintäänkin vanhojen hallinnollisten sanktioiden ajantasaisuus tulisi arvioida, sillä perustuslakivaliokunnan lausuntokäytäntö ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö kehittyvät jatkuvasti.

Euroopan unionin perusoikeuskirjan 8 artiklassa vahvistetaan jokaisen oikeus henkilötietojensa suojaan. Artiklalle ei löydy suoraa vastinparia Euroopan ihmisoikeussopimuksesta eikä myöskään Suomen perustuslaista. Perusoikeuskirjan laatijat eivät kuitenkaan kovin selkeästi ilmaisseet, oliko artiklalla tarkoitus luoda uusi ja itsenäinen EU-perusoikeus, vai oliko tarkoituksena vain kodifioida olemassa oleva henkilötietojen suojaan liittyvä EU-tuomioistuimen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö. Tutkielmassa etsitään vastausta tähän kysymykseen tarkastelemalla unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä perusoikeuskirjan tulkinnasta. Unionin tuomioistuin on viime vuosina kehittänyt voimakkaasti henkilötietojen perusoikeussuojaa EU-oikeudessa. Se sovelsi perusoikeuskirjan 8 artiklaa ensimmäisen kerran vuonna 2010. Tuomioistuin on tulkinnut henkilötietoja suojaavaa perusoikeutta useimmiten yhdessä perusoikeuskirjan 7 artiklan suojaaman yksityiselämän kunnioittamisen kanssa ja nojautuu vahvasti myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöön. Samalla unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä annetaan POK 8 artiklalle myös itsenäistä merkitystä, jonka suojan nähdään ulottuvan Euroopan ihmisoikeussopimusta laajemmalle. Unionin tuomioistuin on tulkinnut henkilötietojen suojaa koskevaa sääntelyä, siihen sisältyviä keskeisiä käsitteitä ja sääntelyn soveltamisalaa hyvin laajasti. Tästä seuraa, että kynnys henkilötietojen suojaa koskevaan perusoikeusloukkaukseen ei ole kovin korkealla. Oikeuskäytännössä keskeiseksi kysymykseksi on noussut se, voidaanko tapahtunut loukkaus oikeuttaa niillä perusoikeuskirjan sallimilla perusteilla, jotka mahdollistavat perusoikeuksien rajoittamisen. Unionin tuomioistuimen vakiintuneeseen oikeuskäytäntöön kuuluu ensinnäkin se, että henkilötietojen suojaan puuttuvassa unionin lainsäädännössä on säädettävä selvistä ja täsmällisistä toimenpiteen laajuutta ja soveltamista koskevista säännöistä. Toiseksi unionin tuomioistuimen vakiintunut oikeuskäytäntö edellyttää, että unionisäädös ei ylitä niitä rajoja, jotka johtuvat siitä, mikä on tarpeellista säädöksen tavoitteiden toteuttamiseksi ja tähän soveltuvaa. Henkilötietojen suojaa koskevat poikkeukset ja rajoitukset on toteutettava niissä rajoissa, mikä on ehdottomasti tarpeen. Suhteellisuusperiaatteen noudattamiseen kuuluu lainsäätäjän velvollisuus tarkastaa, onko sen mahdollista toteuttaa henkilötietojen suojaa vähemmän loukkaavia toimenpiteitä ja varmistua suojatoimenpiteistä, joilla kerättyjä henkilötietoja pyritään tehokkaasti suojaamaan sopimattomalta käsittelyltä ja väärinkäytöltä. Lainsäätäjän harkintamarginaaliin voi kutistavasti vaikuttaa perusoikeuskirjassa suojatun oikeuden luonne, perusoikeuteen puuttumisen luonne ja vakavuus sekä puuttumisen päämäärä. Unionin tuomioistuin on jo joutunut toteamaan, että unionin lainsäätäjä on hyväksynyt toimenpiteitä, joissa on puututtu yksityiselämän ja henkilötietojen suojaan ”erityisen vakavasti ja laajasti”. Perusoikeuskirjan 8 artiklan loukkaus johtaa annetun säädöksen pätemättömyyteen, elleivät perusoikeuden rajoittamiseen oikeuttavat kriteerit täyty. Unionin lainsäätäjä on saanut tuomioistuimelta runsaasti yksityiskohtaisia ohjeita siitä, miten EU-lainsäädännössä on huolehdittava perusoikeuskirjan 8 artiklan noudattamisesta. Joulukuussa 2016 unionin tuomioistuin vahvisti, että perusoikeuskirjan 8 artikla koskee eri perusoikeutta kuin yksityisyyttä suojaava 7 artikla eikä sille ole vastinetta Euroopan ihmisoikeussopimuksessa

Tutkielma keskittyy perustuslain 6.2 §:n ikään perustuvan syrjintäkieltosäännön tutkimiseen. Tutkimuskysymys keskittyy siihen, milloin ihmisiä saa asettaa eri asemaan iän perusteella siten, että tämä toiminta on perusoikeusjärjestelmän mukaisesti hyväksyttävää. Tutkimuksen keskiössä on ikään perustuvan syrjintäkiellon ja siihen liittyvän hyväksyttävän perusteen välinen suhde ja kehittyminen. Syrjintäkielto on alun perin ollut osa yhdenvertaisuussäännöstä, mutta nykyään se on kansallisessa oikeudessa, EU-oikeudessa ja kansainvälisessä oikeudessa voimassa nimenomaisena ja erillisenä syrjintäkieltona. Useiden syrjintäkieltosäännösten sanamuodossa ikä mainitaan erikseen kiellettynä syrjintäperusteena. Iän kirjaaminen nimenomaisesti kielletyksi syrjintäperusteeksi on korostanut ikään perustuvan syrjintäkiellon merkitystä. Perustuslakivaliokunnan käytännössä on kehittynyt melko kattava käytäntö ikärajojen asettamisen hyväksyttävyyden suhteen. Perustuslakivaliokunta ei ole omassa viimeaikaisessa käytännössään pitänyt ikärajojen asettamista ongelmallisena, kunhan erilaiselle kohtelulle on perusoikeusjärjestelmän mukainen hyväksyttävä peruste. Hyväksyttävän perusteen täyttyminen on tavallista korkeampi, kun kyseessä on ikään perustuva syrjintäperuste. Hyväksyttävä syy edellyttää asiallista ja kiinteää yhteyttä lain tarkoitukseen. Henkilöiden väliset erot eivät saa kasvaa kohtuuttomiksi. Perustuslakivaliokunnan arvioidessa säädösehdotusten ikään perustuvan eriasemaan asettamisen hyväksyttävyyttä, on se vakiintuneesti huomioinut kolme eri aspektia: normatiivinen aspekti, yksittäisen tapauksen tosiasiat ja eri keinot saavuttaa sääntelyn tavoite. Näin ollen ikään perustuva eri asemaan asettamisen hyväksyttävän perusteen arviointi edellyttää kokonaisuuden arvioimista.

Työssä tarkastellaan Internet-operaattoreihin liittyviä perusoikeuskysymyksiä yleisesti ja monipuolisesti. Objektinäkökulmassa tarkastellaan yksityisten välisiä tai yksityisen ja julkisen vallan välisiä perusoikeussuhteita silloin, kun näitä pyritään toteuttamaan operaattoria "välineenä" käyttäen. Kyse voi olla perusoikeuksien edistämisestä (esimerkiksi sananvapaus, poliittinen osallistuminen, tosiasiallinen tasa-arvo tai TSS-oikeudet) tai rajoittamisesta (esimerkiksi valvonta ja tunnistamistietojen luovuttaminen yksityisiin tai yleisiin tarkoituksiin). Subjektinäkökulmassa kyse on operaattorin omien perusoikeuksien kannalta kiinnostavista tilanteista (esimerkiksi viestintämarkkinalain ja sähköisen viestinnän tietosuojalain sääntely ja erilaiset sisällölliset rajoitukset ja estomääräykset). Tarkastelu rajataan Internet-yhteyden tarjoamiseen (ns. tekninen välittäminen), eikä muita, esimerkiksi tallennus- ja sähköpostipalveluita käsitellä. Tutkimusmenetelmänä on lainoppi. Lainopillinen lähestymistapa on yhdistelmä analyyttis-deskriptiivistä selvitystä, perusoikeuskeskeistä laintulkintaa ja normatiivis-kriittistä problematisointia. Lähestymistavalla pyritään ensisijaisesti löytämään kysymyksiä ja pohtimaan niitä, eikä niinkään tarjoamaan yksiselitteisiä vastauksia. Työssä tutkimuskohdetta tarkastellaan oikeudenalat ylittävästi. Aineistona käytetään lähinnä lainsäädännön esitöitä, kirjallisuutta, artikkeleita ja tuomioistuinratkaisuja. Ulkomaista aineistoa hyödynnetään täydentävällä ja vahvistavalla tavalla. Objektinäkökulmassa tarkastellaan erityisesti oikeutta Internet-yhteyteen ja sen rajoittamista, Internetin suhdetta poliittisen sananvapauden käyttämiseen ja laajasti käyttäjien yksityiselämän suojaan kohdistuvia perusoikeuksien rajoittamispaineita. Suomalaisessa tuomioistuinkäytännössäkin ilmennyt Internet-yhteyden katkaiseminen eräissä väärinkäytöstapauksissa on perusoikeuksien kannalta suhteeton ja tarpeeton keino. Internet luo edellytyksiä todelliselle poliittiselle osallistumiselle ja keskustelulle, vaikka tässä onkin runsaasti rakenteellisia haasteita. Käyttäjän yksityiselämän suojaan liittyviä puuttumispaineita tarkastellaan sekä yksityisten että julkisen vallan intresseistä käsin. Erityisesti selvitetään tunnistamistietojen keräämistä, säilyttämistä ja luovuttamista. Yksityisille luovuttaminen on periaatteessa varsin tarkasti säänneltyä, mutta poliisi- ym. viranomaisille luovutukset voivat tapahtua varsin vapaasti. Lainsäädännössä huomio on kiinnittynyt varsinaisiin telepakkokeinoihin, mutta työssä todetaan varsinkin poliisilain tunnistamistietojen saantioikeuden ongelmallisuus. Tässä yhteydessä tarkastellaan laajasti ja kyseenalaistaen yleistä etua perusoikeuksien rajoitusten oikeuttamisperusteena. Yksityisten, tuomioistuimen ja poliisin toimintaa tarkastellaan esimerkinomaisesti ns. Chisugate-tapauksen valossa. Tältä osin todetaan tuomioistuimen arvioinnin ja prosessiasetelman olleen ongelmallinen ja poliisin toiminnan kyseenalainen. Subjektinäkökulmassa tarkastellaan lähemmin omaisuudensuojan ja elinkeinovapauden merkitystä operaattorin kannalta. Omaisuudensuoja on vähintään puolivälitöntä ja sitä arvioidaan yleisesti Länsinevan kriteerien perusteella. Kriittiseksi (ja avoimeksi) kysymykseksi jää, mitkä ovat tavanomaisen käytön sääntelyn rajat ja mikä merkitys tälle tulisi antaa perusoikeusarvioinneissa. Elinkeinovapauden toiminnan aikaisten velvoitteiden tulkintakäytäntö on vielä täsmentymättä. Kuitenkin eräät lausunnot ja EU-perusoikeudet ovat luoneet painetta myös tämän huomiointiin. Lisäksi elinkeinovapaudelle tulisi nähdä itsenäistä merkitystä siten, että julkisen vallan tulisi pidättäytyä muusta kuin välttämättömästä toiminnan sääntelystä. Näiltä osin yleisten oppien kehittyminen olisi toivottavaa. Työssä tarkastellaan viestintämarkkinalain ja sähköisen viestinnän tietosuojalain velvoitteita pääpiirteittäisesti. Viestintävirastolle delegoitua asiallisesti rajoittamatonta määräystenantovaltaa ja sääntelymallia problematisoidaan. Yleispalveluvelvoitteen laajentamiseen liittyvät kysymykset todetaan ongelmallisiksi. Kokoavasti velvoitteita ryhmitellään korvauksettomiin ja osaksi tai kokonaan korvattaviin. Pääsäännöksi hahmotetaan kokonaan korvaaminen, mikä osaltaan vähentää perusoikeusongelmia. Operaattorin oikeus Internet-palvelun sisällöllisiin rajoituksiin sopimusehtojen puitteissa todetaan tietyissä rajoissa mahdolliseksi. Lapsipornolain mukaista puoliväkisin toteutettua vapaaehtoista järjestelmää kritisoidaan tehottomuuden, haitallisuuden, korvauksettomuuden ja oikeusturvan puutteiden vuoksi. Lopuksi tarkastellaan sananvapauslain ja tekijänoikeuslain estomääräysmenettelyitä, joista tässä jälkimmäinen on keskeisin. Erityisesti selvitetään kolmannen viestintämahdollisuuksien vaarantamisen kieltoa, kohtuullisuutta määräyksen tarkkuuden, tehokkuuden ja kohdistamisen sekä kokonaisarvioinnin näkökulmasta. Estomääräys on ilmeisen tehottomana kohtuullisuuskriteerin osalta elinkeinovapauden ja omaisuudensuojan kannalta kyseenalainen, koska operaattori joutuu korvauksetta edistämään tekijänoikeuden haltijoiden taloudellisia intressejä ilman, että menettely edes merkittävästi vähentäisi oikeudenhaltijoiden taloudellisia tappioita.